Australialaisessa kulttuurilehdessä Overland on hiljattain (eteläisen pallonpuoliskon syksyllä 2013) ilmestynyt uusia näköaloja avaava kirjoitus uusliberalismin ja vallitsevan ilmastohulluuden välisistä yhteyksistä: Beyond Denial, Neoliberalism climate change and the left
Sen ovat kirjoittaneet Philip Mirowski, Jeremy Walker ja Antoinette Abboud. Mirowski on hyvin tunnettu vallitsevan taloustieteen kriitikko, joka työskentelee yhdysvaltalaisen Notre Damen yliopiston taloustieteen ja tieteen historian ja filosofian professorina.
Kolmikon teesi on, että valtapitävien suosimat kolme reaktiotapaa ilmastotieteen sanomaan – kieltäminen, päästökauppa ja planeettatekniikka (geoengineering) – ovat kaikki johdettavissa uusliberalismin opinkappaleista. Taustalla on tämän uskomusjärjestelmän ääretön luottamus markkinoihin. Markkinat ovat ylivoimainen informaation käsittelyjärjestelmä, ja ne ovat ainoa tapa saada pätevää tietoa siitä, miten on toimittava. Luonto ja talous – joka mielletään itse asiassa osaksi luontoa – ovat niin monimutkaisia järjestelmiä, ettei kukaan ihminen voi saada niistä oman tai yhteiskunnan toiminnan ohjaamiseen tarvittavaa tietoa suoraan ilman markkinoiden välitystä. Siksi ilmastotutkijoiden hätähuutoihin ei tarvitse välttämättä suhtautua vakavasti, koska ne edustavat juuri tuollaista kokonaisvaltaista tietoa luonnosta. Tämän tiedon torjunta selittyy myös sillä, että ilmastotieto johtaa helposti valtion tai muiden yhteiskunnallisten kokoonpanojen välittömään puuttumiseen talouteen, mikä taas uusliberalismin mukaan on suora tie totalitarismiin.
Koska oli kuitenkin nähtävissä, ettei oikeistolaisten ajatushautomoiden ilmastohuuhaa voinut menestyä ”tiedon markkinoilla”kovin pitkälle, edettiin myös toisella raiteella: luotiin voimakkaalla valtiollisella panostuksella uudet markkinat, joiden näennäisenä tarkoituksena on ollut torjua ilmastonmuutosta. Todellisuudessa päästömarkkinat ovat toisaalta toimineet tekosyynä toimettomuudelle ilmastomuutoksen edessä, toisaalta rikastuttaneet pankkeja ja muita isokenkäisiä. Ilmastomarkkinaharha on myös auttanut voittamaan aikaa planeettatekniikan kehittämiseen. Suuryhtiöt, nuo uusliberalismin sankarit, ovatkin viime vuosina patentoineet erilaisia teknisiä vippaskonsteja, joilla ilmastonmuutosta uskotaan voitavan torjua tai sen vaikutuksia hillitä. Patentointi on ollut niin innokasta, että se on alkanut haitata planeettatekniikan normaalia tieteellistä tutkimusta.
Tässä paljastuukin uusliberalismin toinen keskeinen dogmi: uskotaan rajattomasti yhtiöiden kykyyn löytää uusien haasteiden edessä ja lupaavien markkinoiden houkuttelemana ratkaisu ongelman kuin ongelmaan. Mirowskin ja kumppaneiden mukaan nämä ratkaisut kuitenkin epäonnistuvat surkeasti. Uusliberalismin kaikilla tahoilla etenevä hyökkäys on lyötävä.
Olli Tammilehto