Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Dariusz Leszczynskin Between Rock and Hard Place -blogissa 8.11.2016, Juhana Harjun Säteileekö?-blogissa 5.11.2017 ja Vastavalkeassa 2.7.2016. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Mitä säteilyturvakeskus turvaa?

Olen matkalla säteilyturvakeskukseen, valtionvirastoon, jonka virallinen tarkoitus on suojella meitä säteilyn haitallisilta vaikutuksilta. Kun lähestyn STUKin Helsingin Herttoniemessä sijaitsevaa virastoa, hämmästyn rakennuksen suuruutta. Valtio lienee antanut kunnon resurssit tärkeälle työlle! Ala-aulassa tapaan säteilytoiminnan valvontaosaston matkapuhelimista, langattomista verkoista ja voimajohdoista vastaavan yksikön ylitarkastajan Tommi Toivosen. Kuljemme rakennuksen reunalla olevaa käytävää pitkin. Siitä on hyvä näkymä talon keskellä olevaan isoon halliin, jossa on valtavia ilmanvaihtoputkia. Ne näyttävät tuulettavan hallin pohjalla olevien suljettujen tilojen ilmaa. Ilmeisestikin laboratoriotiloja, joiden turvallisuudesta on huolehdittu kunnolla.

Lakkautettu tutkimustoiminta

Toivonen kertoo, että valtio osti aikoinaan tämän entisen teollisuustilan, jotta keskuksen tutkijoille saataisiin asianmukaiset työtilat. Nyt laboratoriotilat ovat kuitenkin tyhjiä. Leikkuritalous on purrut täälläkin: STUKin tutkimustoiminta on lakkautettu. Periaatteessa säteilytutkimusta on ollut tarkoitus jatkaa yliopistoilla. Käytäntö voi olla toinen: keskustellessamme Toivosen oman tutkimuksen jatkamisesta hän myöntää, että sakset tekevät työtään myös yliopistoilla.

Työhuoneessaan Toivonen kertoo olevansa koulutukseltaan radioinsinööri. Hänellä ei ole biologin pätevyyttä, mutta hän ymmärtää hyvin valvontansa kohteena olevan teollisuusalan toimijoita: hehän ovat käyneet samoja korkeakouluja. Toivonen tuli säteilyturvakeskukseen, koska täällä tutkittiin radiotekniikkaa ja sen vaikutuksia. Hän teki säteilyn mittausta käsittelevän väitöskirjansa keskuksessa. Stukkilaisilla on hänen mukaansa asiantuntemusta juuri siksi, että he ovat osallistuneet laitoksen tutkimustoimintaan. Nyt pohditaan, miten tietämyksen tasoa voidaan ylläpitää, kun laboratoriot seisovat tyhjillään.

Venyvät valvojat

Vaikka kännyköiden ynnä muiden käyttämän radiotaajuisen säteilyn tekninen käyttö on nyky-Suomessa yleisempää kuin muunlaisen säteilyn, valtaosa STUKin resursseista menee ydinvoimaloiden ja radioaktiivisen säteilyn valvontaan. Vain pari prosenttia keskuksen 323 työntekijästä valvoo radiotaajuisen säteilyn käyttöä. Voimavarojen vino jakauma johtuu siitä, että STUK voi laskuttaa ydinvoimaloita, sairaaloita ja muita radioaktiivisen ja muun ionisoivan säteilyn käyttäjiä valvonnastaan. Kun toiminta kasvaa, kasvavat myös lupamaksutulot, ja henkilökuntaa palkataan lisää. Kännykkä-, wifi- ynnä muun sellaisen säteilyn valvonnan sen sijaan kustantaa valtio. Toivonen kertoo, että nykyinen henkilökunta riittää tähän valvontaa juuri ja juuri. Usein he joutuvat ”venymään” ja tekemään ylitöitä.

Kysyn Toivoselta, eikö ydinvoimaloiden kohdalla sovellettua rahoitusmuotoa voisi käyttää myös radiotaajuisen säteilyn valvontaan. Se ei hänen mukaansa käy, koska mikroaaltosäteilyn käyttämiseen ei tarvita lupaa ja sen päästäjiä on miljoonia. Intän kuitenkin, että tästäkin säteilystä vastaavat muutamat teollisuusyhtiöt, jotka levittävät kännyköitä ja muita laitteita. Toivosen mukaan niitä tuotetaan kuitenkin siksi, että ihmiset niitä haluavat.

En jatka tätä väittelyä, mutta mietin, kuinka moni halusi kännykkää 1980-luvulla ennen ensimmäisiä mainoskampanjoita ja mainoksen kaltaisia uutisia. Kuinka moni haluaisi niitä nyt, jos STUK kertoisi riskeistä toisella tavalla?

Joka tapauksessa juuri kännykkäsäteily saa ihmiset useimmiten ottamaan yhteyttä säteilyturvakeskukseen. Toivonen kertoo, että vuodessa tulee pari sataa puhelua ja 300-400 sähköpostikyselyä. Ihmiset tiedustelevat muun muassa, voiko lapselle antaa kännykän ja voiko tämä tai tuo sairaus johtua puhelimesta. Nettisivujen perusteella STUKin vastaukset ovat aina mukavan rauhoittavia.

Nokian ei

Mutta onko STUK riippumaton alan teollisuudesta? Valvooko valvottava valvojaa? Toivonen vakuuttaa, että ainakin kännyköiden ja muiden mikroaaltolaitteiden viranomaiskontrolli on itsenäistä, koska se tapahtuu valtion varoin. Hän myöntää kuitenkin, että ”totta kai teollisuus yrittää vaikuttaa”.

Haastattelen myös Säteilyturvakeskuksessa vuosikymmeniä tutkijana ja tutkimusprofessorina työskennellyttä Dariusz Leszczynskiä. Hän kertoo, että näillä vaikutusyrityksillä on myös seurauksia. Leszczynskin mukaan Nokian painostus johti siihen, että yksi hänen tutkimuksistaan keskeytettiin, vaikka sen jatkamiseen oli luvattu rahoitus. Tutkimuksessa selvitettiin, miten kännykkäsäteily muuttaa vapaaehtoisten koehenkilöiden ihon valkuaisaineita. Leszczynski toteaa, että yhtiö halusi estää tällaisen tutkimuksen, koska on täysin mahdollista, että se olisi antanut vakuuttavaa näyttöä sähköyliherkkyyden yhteydestä mikroaaltosäteilyyn.

Nyt jo STUKista erotetun Leszczynskin vaikutuksesta keskuksen nettisivuilla lukee: ”Etenkin lasten turhaa altistumista on hyvä rajoittaa” (http://www.stuk.fi/aiheet/matkapuhelimet-ja-tukiasemat/altistusta-voi-vahentaa-yksinkertaisin-keinoin). Tätä ei kuitenkaan mainita STUKin yleisölle tarkoitetuissa esitteissä, ja netistäkin se löytyy vasta monen klikkauksen ja tarkan lukemisen jälkeen. Kysyn Toivoselta, miksi näin tärkeästä asiasta ei tiedoteta kunnolla? Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Belgiassa, joka kotiin on valtion varoin jaettu tiedotteita, joissa lasten säteilyherkkyys mainitaan. Toivosen mukaan rahaa ei ole. Toisaalta hän uskoo, että tällainen tiedote hukkuisi muuhun postiin. Hän ei ylipäänsä pidä asiasta kertomista kovin tärkeänä.

Haitat hävittävä kielipeli

Säteilyturvakeskuksen matkapuhelimia käsittelevillä nettisivuilla on iso otsikko ”Terveyshaitoista ei ole näyttöä” (http://www.stuk.fi/aiheet/matkapuhelimet-ja-tukiasemat/terveyshaitoista-ei-ole-nayttoa). Tekstissä viitataan tuhansiin tutkimuksiin, ja todetaan: ”Johtopäätökset on tiivistettävissä siten, että nykyiset enimmäisarvot alittavalla altistumisella ei ole todennettuja haitallisia terveysvaikutuksia.” Näytän Toivoselle yli sadan vertaisarvioiduissa tiedelehdissä ilmestyneen tutkimuksen luetteloa (http://studien.diagnose-funk.org/assets/df_studienliste.pdf). Annan hänelle myös kopion tutkimuksesta, jossa hän itse on ollut mukana (http://jcb.sagepub.com/content/31/12/2293). Näissä kaikissa todetaan haitallisia terveysvaikutuksia selvästi normit alittavilla säteilyvoimakkuuksilla: hermostollisia sairauksia, lisääntymisterveyden häiriöitä, muistin ja oppimiskyvyn heikkenemistä sekä syöpäriskiä kasvua. Toivonen kuittaa nämä tutkimukset kuitenkin sillä, että ne ovat heidän kielenkäyttönsä mukaan vain viitteitä. Selviää, että STUK kääntää ”limited evidence” -ilmauksen ”viitteeksi”. Siis kun ulkomailla terveyshaitoista on rajoitettua näyttöä, Suomessa näyttöä ei ole lainkaan!

Toivonen perustelee laajan terveyshaittanäytön sivuuttamista sillä, että kyseessä olevia tutkimuksia ei ole toistettu. Kerron kuitenkin, että suuri joukko näistä tutkimuksista on suoritettu useamman kerran ja myös toistoissa on todettu terveyshaittoja. Näytän yhtä sellaista: professori Alexander Lerchlin työryhmän hiiritutkimusta, jossa säteily edisti hiirien syövän kasvua samalla tavalla kuin aiemmissa vastaavissa tutkimuksissa (http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0006291X15003988). Saksan säteilysuojelukomission mikroaaltosäteilystä vastaavan osaston johtajana työskennelleen Lerchlin toistotutkimus on merkittävä. Hän on nimittäin aiemmin julkisuudessa väittänyt kiven kovaan, ettei säteilyllä ja syövällä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Hän on myös syyttänyt kollegojaan tulosten väärentämisestä, jos heidän tutkimuksensa ovat osoittaneet haitallisia vaikutuksia.

Ylikansallinen auktoriteetti

Toivonen ei ole kuullut Lerchlin tutkimuksesta. Hän selailee tutkimusraporttia ja sanoo: ”Olen tällaisia aina välillä yrittänyt lukea”. Toivonen kertoo nyt, etteivät he mielellään tee itse johtopäätöksiä edes toistamalla varmistetuista tutkimustuloksista. Eihän heillä enää ole paljon asiantuntemustakaan, kun tutkimustoiminta lakkautettiin. Sen sijaan he omaksuvat säteilyn vaikutuksia koskevat näkemyksensä alan globaaleilta byrokratioilta ja normittajilta kuten Maailman terveysjärjestöltä eli WHO:lta ja Kansainvälinen ionisoimatonta säteilyä käsittelevältä suojelukomissiolta eli ICNIRP:lta.

Onko siis niin, että säteilyturvakeskuksen sijasta meitä suojelee WHO ja ICNIRP? Voimmeko luottaa niihin? Monet kriitikot puhuvat ”corporate capture” -ilmiöstä eli siitä, että nämä järjestöt ovat suurten yhtiöiden talutushihnassa. On helpompi kaapata muutama kansainvälinen elin kuin lukuisia kansallisia. ICNIRP on yksityinen saksalainen järjestö, jonka alkuperästä ja rakenteesta ei ole selvyyttä ja jonka epäillään olevan lähellä alan teollisuutta. Se valitsee itse uudet jäsenensä eroavien tilalle. Useat sen jäsenistä ovat saaneet tutkimuksiinsa rahaa kännykkäteollisuudelta. WHO:n sähkömagneettisen säteilyn säätelyä käsittelevä työryhmä on toiminut läheisessä yhteistyössä ICNIRPin kanssa. Se on kutsunut teollisuuden edustajia luonnostelemaan säteilynormeja.

02.07.16

Voit kommentoida tätä kirjoitusta julkisesti toisella sivustollani: tammilehto.info

Palautetta kirjoittajalle (myös tämän sivuston teknsisistä yksityiskohdista) voi lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Takaisin tekijän (Olli Tammilehto) kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)