| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu lyhennettynä Kansan Uutisten Viikkolehdessä 13.1.2017. Se on ilmestynyt venäjäksi ulkomaisten sanomalehtien artikkeleita julkaisevassa Inosmi.ru-portaalissa. Venäjänkielinen versio, jossa muutamia käännösvirheitä on korjattu, on tässä. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Venäjä – hyvä vihollinen
Suomen ja muiden länsimaiden vallitsevassa Venäjä-puheessa on jotain kummallista. Se oli omituista jo ennen Ukrainan sotaa, mutta sen jälkeen se on muuttunut aivan merkilliseksi. Kummallisuus ei ole niinkään siinä, että Venäjä-väitteet olisivat erityisen vääriä. Tietenkin ne sisältävät monia virheitä, epätarkkuuksia ja osatotuuksia, mutta se on toki normaalia mediassa puhuttaessa myös muista asioista. Merkillisyys liittyy enemmin väitteiden tekstiyhteyteen ja esittäjiin.
Toimittajat, poliitikot ja mediapersoonallisuudet, jotka eivät suin surminkaan esittäisi anarkisteille ja antikapitalisteille tyypillistä valtio- ja talousjärjestelmäkritiikkiä muissa yhteyksissä, pitävät aivan luonnollisena esittää sitä Venäjän kohdalla. Mediavaikuttajat, jotka jättävät julkaisematta uutisia, jos epäilevät niiden loukkaavan esimerkiksi USA:n istuvaa presidenttiä, parjaavat Venäjän johtajaa aivan estoitta. Ketään reaalisosialistisen maan päämiestä ei ainakaan Stalinin jälkeen ole esitetty niin huonossa valossa kuin nyt Putinia, joka sentään on reaalikapitalistisen maan presidentti.
Propagandan levittäminen, rikkauksien kahmiminen muiden kustannuksella, valtiollinen korruptio, demokratian puute, ihmisoikeuksien polkeminen, väkivallalla varmistettu valtapolitiikka ja ydinsodalla uhkaaminen ovat toki erittäin vastenmielisiä ilmiöitä. Mutta nämähän on normaaleja myös ”länsimaiden” ja niiden liittolaisten keskuudessa. Kun maailmassamme niin valitettavan yleinen pahuus paljastetaan useimmiten vain Venäjän kohdalla, maa näyttää helvetin esikartanolta. Sota alkaa tuntua oikeutetulta tätä idän vainolaista vastaan. Jotkut näyttävät kuvittelevan, että suurin osa maailman pahuudesta saadaan näin kitkettyä pois.
Mistä tämä mielipuolinen ajattelu on oikein peräisin, ja mikä sitä ylläpitää? Oman pesän kiillottaminen heijastamalla pahuus ulkopuolelle on historiasta ja arkipäivän kokemuksista tuttu ilmiö. Rikka on niin paljon helpompi nähdä toisen silmässä kuin malka omassa.
Taustalla on myös se, että Länsi-Euroopassa on pitkät perinteet projisoida pahuus itään ja erityisesti Venäjälle. Toisaalta Venäjällä on pitkät perinteet kopioida länsimaisia ilmiöitä liittäen niihin samalla hiukan oman kulttuurinsa aineksia, jotka saavat samanlaisen näyttämään erilaiselta. Капитализм vaikuttaa aivan toisenlaiselta kuin kapitalismi.
Tarton yliopistossa 40 vuotta vaikuttanut Juri Lotman kertoo Venäjän kulttuurin semiotiikkaa käsittelevässä teoksessaan mielenkiintoisesta ilmiöstä: 1700-luvulla Venäjän aateliset ylläpitivät tiloillaan haaremeja. Kun tästä kuultiin Länsi-Euroopassa, sitä pidettiin osoituksena venäläisten primitiivisestä itämaisesta kulttuurista. Todellisuudessa haaremien perustaminen oli seurausta Länsi-Euroopan – tai siitä välittyneen kuvan – ihailusta sekä ranskalaisen kaunokirjallisuuden ja valistusfilosofian kulkeutumisesta Venäjälle. Uskonnon kritiikki sai tilanherrat tajuamaan, ettei pappien moraaliopetuksilla ollut pohjaa. Toisaalta romaaneista he oppivat, että monien rakastajattarien pitäminen on täysin normaalia. Haaremeissa maaorjien tyttäret puettiin länsieurooppalaisiin pukuihin ja he saivat oppia lukemaan ja opiskella kieliä. Nuorten naisten yksi keskeisistä tehtävistä oli lukea ja referoida ranskalaista kirjallisuutta herralleen.
Eihän tämä naisten hyväksikäyttö kaunista ollut. Tuskinpa se kuitenkaan huonompaa oli kuin se, miten samanaikaisesti ranskalaiset herrasmiehet kohtelivat rakastajiaan ja prostituoitujaan – saatikka sitten orjanaisiaan Haitissa ja muissa tuottoisissa siirtomaissa.
Ennen kaikkea Venäjä-puheen omituisuudessa lienee kuitenkin kyse länsimaisen yhteiskunnallisen insinööritaidon riemuvoitosta. Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa sodanvastaiset yhdysvaltalaiset onnistuttiin uusilla propagandatekniikoilla lyhyessä ajassa käännyttämään sodan puolelle. Rauhan palattua propagandamenetelmiä hiottiin entistä täydellisemmäksi. Modernin manipulaatiotaiteen isän, Sigmund Freudin sisarenpojan Edward Bernays'n mukaan propagandan tavoitteena oli ”demokratian tekeminen vaarattomaksi”. Mielipidemanipulaatiolla voitiin varmistaa se, etteivät vasta äänioikeuden saaneet ”massat” vaarantaisi sopimattomalla käyttäytymisellään eliitin asemaa ja vallitsevia valtasuhteita. Lopulta propagandatekniikoita alettiin soveltaa itse propagandapuheeseen: vain vastapuoli syyllistyy propagandaan; ”me” sen sijaan harjoitamme mainontaa ja PR-toimintaa.
USA:n ja Länsi-Euroopan sotilasteollinen kompleksi tarvitsee vihollisen ja uhkakuvan. Jollei näitä ole, ne on synnytettävä propagandan avulla. Neuvostoliiton hajottua muslimiterroristit kelpasivat joksikin aikaa viholliseksi, mutta yhä uusien tankkien, hävittäjien, lentotukialusten, sukellusveneiden ja muiden aseiden oikeuttaminen siellä täällä tehtävillä terrorihyökkäyksillä alkoi olla yhä vaikeampaa. Venäjästä sen sijaan oli paljon helpompi leipoa hirveä vihollinen, joka oikeuttaa Nato-maiden varustautumisen – esimerkiksi USA:n noin 600 miljardin dollarin sotilaallisilla menoilla (2015) ylläpidetyt 800 ulkomaista sotilastukikohtaa, 11 lentotukialusta sekä muut tappokoneet. Onhan Venäjällä sentään 66 miljardin sotilaalliset menot, 8 sotilastukikohtaa Neuvostoliittoon kuuluneissa maissa ja kaksi näiden ulkopuolella ja yksi lentotukialus.
Tässä aseyhtiöille ja monien maiden taloudelle niin hyvää tekevässä varustautumisessa on kuitenkin huomattava varjopuoli: Vaikka viholliskuvan luomisen varsinainen tarkoitus ei ilmeisesti ole hyökätä Venäjälle, se voi johtaa sotilaallisen jännityksen lisääntymisen, vastapuolen toimien väärintulkintojen ja virhereaktioiden kautta sotaan. Tässä tapauksessa se lähes väistämättä eskaloituisi ydinsodaksi.
Merkittävä syy siihen, että useimmat länsimaalaiset lankeavat niin helposti propagandan vietäväksi, on väärä käsitys taitavan propagandan luonteesta. Mielipiteiden manipulointi ei läheskään aina perustu valheiden levittämiseen vaan taikatempun kaltaisten harhahavaintojen luomiseen. Yleisön katse saadaan kiinnittymään vain yhteen asiaan, jolloin tilanteen ymmärtämisen kannalta olennainen kokonaiskuva jää saamatta.
Toimittaja Valdas Anelauskas oli viimeisiä Neuvostoliiton toisinajattelijoita, jotka ennen reaalisosialismin romahdusta pääsivät muuttamaan Yhdysvaltoihin. Hän oli aluksi tärkeä henkilö, joka saattoi esiintyä johtavien republikaanien kanssa kertomassa entisen kotimaansa hirveydestä. Mutta kun Neuvostoliitto lakkasi olemasta, hänelle ei ollut enää käyttöä. Anelauskasista tuli tavallinen köyhä amerikkalainen. Hän koki, kuinka vaikeaa ja nöyryyttävää köyhän elämä on ja kuinka kurjalla tolalla asuminen, koulutus ja terveydenhoito ovat tuossa luvatussa maassa. Kokemuksistaan hän kirjoitti kirjan ”Discovering America as it is” (Amerikan löytäminen sellaisena kuin se on). Tavallisen ihmisen kannalta USA on kirjan mukaan jopa huonompi maa kuin entinen Neuvostoliittto. Anelauskas kertoo tajunneensa, että ei vain se ollut totta, mitä USA:n propagandalähetykset – muun muassa hänen suullaan – olivat kertoneet Neuvostoliitosta. Paljolti totta oli myös se, mitä Neuvostoliiton propagandassa oli kerrottu Yhdysvalloista.
13.01.17
Voit kommentoida tätä kirjoitusta julkisesti toisella sivustollani: tammilehto.info
|
Palautetta kirjoittajalle (myös tämän sivuston teknsisistä yksityiskohdista) voi
lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Takaisin tekijän (Olli Tammilehto) kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)