Jaa alla oleva somessa tai sähköpostilla:

Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Vihreässä Langassa 26.9.1991. Ruotsinkielinen versio on ilmestynyt Ny Tidissä 19.9.1991. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

 Lännen demokratia idän peilissä


Elokuun viimeisillä viikoilla (1991) saimme seurata turistien ja trenditietoisten jo hylkäämässä itänaapurissamme uskomatonta tapahtumasarjaa. Lontoolaisen The Independent -lehden arvostelija vertasi sitä Shakespearen draamoihin. Rappeutuneen itämaisen kommunistidespotian viimeinen yritys palauttaa vanha järjestys päättyikin lännen tukemien demokraattisten voimien loistavaan ja sankarilliseen voittoon. Näytelmän vastustamatonta vetovoimaa lisäsi se, että kyseessä ei ollut pelkästään mediatapahtuma. Venäläiset kadunmiehet olivat aitoja sankareita. Tällä kertaa myös ulkopoliittinen johtomme arvioi jotain todellista tapahtuneen - toisin kuin runsas kaksi vuotta sitten Taivaallisen rauhan aukion rauhaa palautettaessa.

 Mutta juntan kaappauksessa ja "elokuun vallankumouksessa" oli kyse myös mediatapahtumasta. Viime keväänä selvisi, että toimittajat olivat antaneet vuonna 1989 Kiinan opiskelijaliikkeestään kaunistellun kuvan: mm. liikkeen sisäisestä epädemokraattisuudesta ei kerrottu. Mistä nyt vaiettiin ja mikä nyt peittyi fraseologian alle?

Neuvostoliiton demokraattista kehitystä on yleisesti ylistetty lännen yhtiökapitalistisissa maissa. Näin ollen olisi voinut kuvitella, että niissä varauksettomasti tuomitaan elokuun 19. päivän kaappauksen. Ensimmäiset hallitusten ja monien lehtien kannanotot olivat kuitenkin varovaisia. Kun myöhemmin esitettiin tiukempia näkemyksiä, tätä selitettiin tiedotusvälineissä juntan osoittamalla heikkoudella. Julkisuus näytti toimivan seuraavan "moraalisäännön" pohjalta: mitä ahtaammalle demokraatti set voimat ajetaan ja mitä enemmän ne tarvitsevat tukea, sitä vähemmän "lännen demokraattisten maiden" tulee niitä tukea.

 Demokratiaa koskevan diskurssin ristiriidat eivät tie tenkään pinttyneitä tiedotusvirran syöttäjiä ja nauttijoita hetkauta: onhan niin usein kansanvaltaisten maiden etu vaatinut niiden omien kansanliikkeiden tukahduttamista tai muiden maiden demokraattisesti valittujen hallitusten syrjäyttämistä. Noviisien olouttaminen ristiriitaisen diskurssin hienovaraisiin erotteluihin vaatii kuitenkin aikansa.

 Tällä kertaa juntan aikaansaamasta kiusallisesta tilanteesta selvittiin kuitenkin nopeasti. Kansanvallan sankariksi nousi kansa - varsinkin Moskovassa ja "sankarikaupunki Sankt-Peterburgissa", joksi kyseistä suoaluetta kuulee jo nimitettävän. Toimittajat olivat oikeutetusti innostuneita "kansan" osoittamasta toimintavalmiudesta, mutta kummallisen vähän oltiin kiinnostuneita siitä, mikä tämä kansa oikein oli. Juuri kukaan ei kiinnittänyt huomiota siihen, että Boris Jeltsinin lakkokehotus sai vastakaikua vain muutamissa siperialaisissa kaivoksissa. Ohimennen mainittiin, että ratkaiseviin tukimielenosoituksiin entiseen ja nykyiseen pääkaupunkiin saapui vähemmän ihmisiä kuin moniin aikaisempiin. Asukaslukuun suhteutettuna väkeä oli Moskovassa vähemmän kuin monissa helsinkiläisissä "epäonnistuneissa" joukkomielenosoituksissa. Pelko selittää tietenkin paljon mutta tuskin kaikkea. Jotkut Moskovassa kaappauksen aikana oleskelleet tuttavani väittivät, että kaupunki vaikutti normaalilta ja ihmiset välinpitämättömiltä.

 Mutta eikö aina vain vähemmistö ole aktiivinen? Tämä pitänee useimmissa tapauksissa paikkansa, mutta kun vähemmistöä kutsutaan kansaksi, on olennaista kysellä sen koostumusta. Ehkä se todella jollakin tavalla edusti kansaa, mutta ainakaan moskovalainen sosiologi ja kaupunginvaltuutettu Boris Kagarlitski ei usko tähän.

Jeltsiniläinen demokraattinen liike kannattaa nopeaa siirtymistä "markkinatalouteen". Vähemmistön rikastumista ja kymmenien miljoo nien vaipumista kurjuuteen pidetään luonnollisena. Opiskelijoita demokraatit ovat Kagarlitskin mukaan saaneet puolelleen lupaamalla heille hyvätuloisia asemia perustettavissa yhtiöissä. Onko mahdollisesti niin, että elokuun vallankumoukseen osallistuneet olivat enimmäkseen niitä, jotka uskovat selviytyvänsä voittajina yhtiökapitalistisessa olemassaolon taistelussa? Ehkä kyseessä ei ollutkaan kansa vaan keskiluokka? Kysymys on olennainen, sillä Neuvostoliitto ei ole mikään jälkiteollinen yhteiskunta: keskiluokka on maassa selvä vähemmistö. Väärinkäsitysten välttämiseksi: joka tapauksessa mielenosoituksiin osallistuneet ihmiset olivat sillä hetkellä valmiit henkilökohtaisiin uhrauksiin yhteisen asian hyväksi, ja juntan kaatuminen sinänsä oli ylivoimaisen enemmistön etujen mukaista.

Näiden asioiden pohtimiseen toimittajilla ei tietenkään ollut aikaa, varsinkaan kun heillä kohta, kaappauksen luhistumisen jälkeen, oli mahdollisuus taas siirtyä teemaan, johon Moskovan kirjeenvaihtajat olivat vuosikymmenien kuluessa kehittäneet vankan rutiinin: korkeassa asemassa olevien keskinäinen valtakamppailu. Demokratia alkoi tuttuun läntiseen tapaan merkitä vaaleihin osallistuneiden suosikkien ja heidän "fan-clubiensa" toimintaa. Niinpä vallan keskittyminen Jeltsinille ja hänen avustajilleen herätti vain vähän kritiikkiä, vaikka vallan keskittyminen oli vanhan Neuvostoliiton arvostelun keskeinen peruste.

 Mistä nämä ristiriidat? Miksi toimittajat demokratiasta puhuessaan ja kirjoittaessaan eivät näytä olevan kiinnostuneita demokratiasta? Kysymys on ilmeisesti siitä, että he ovat hallitsevan demokratia-diskurssin pauloissa. Tässä puhemaailmassa demokratia ei tarkoita yksinkertaisesti kansan valtaa. Sanalla on monimutkaisempi funktio. Sitä käytetään kun joitakin Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa vakiintuneita yhteiskunnallisia käytäntöjä halutaan tarjoilla kääreessä, jota koristavat Euroopan historian kauneimmat kukkaset. Niinpä vaalijärjestelmää, puoluelai tosta yms. "demokraattisia" instituutioita ei niinkään puolusteta niiden kansalle tarjoaman vallan vaan tavaran perusteella. Esimerkiksi Max Jacobson kirjoittaa, että "kokemus on kuitenkin osoittanut, että markkinatalouden ja moniarvoisen demokraattisen poliittisen järjestelmän välillä vallitsee erottamaton yhteys" (HS. 22.8.91), ymmärtäen markkinatalou den oikeutuksen nykyisin olevan kiistaton sen yksin tarjoaman vaurauden takia.

 Jacobson ja muut hänen tavallaan ajattelevat ammentavat kuitenkin kovin kapeasta kokemuspohjasta. Historiallisesti ja globaalisesti yhteyttä yhtiökapitalismin, länsimaisen demokratian ja vaurauden välillä ei ole, eikä kapitalismin tarjoama vauraus ole ollut itsestään selvä ja yleisesti hyväksytty arvo.

 Ensinnäkin Intiassa ja monissa muissa kolmannen maailman maissa on pitkiä aikoja kokeiltu "moniarvoisen demokratian" ja yh tiökapitalismin yhdistelmää ilman, että siitä olisi seurannut vaurautta valtaenemmistölle puhumattakaan muusta hyvästä. Tosin länsimaisten yhtiöiden toimintamahdollisuudet ovat tällöin yleensä olleet hyvät. Näin tulee olemaan neuvostoimperiumin jäänteiden "demokratisoituessakin". Suomalaiset yhtiöt kärkkyvät jo Pohjois-Venäjän metsiä.

 Toiseksi "markkinatalous" ilman länsimaista saatikka muuta demokratiaa on Euroopan historiassa ja nykyisessä kolmannessa maailmassa erittäin tavallinen yhdistelmä. Tämä on olennaista huomata arvioitaessa demokratian tulevaisuutta yhtiökapitalismiin rynnistävissä Romanovien perintömaissa.

Harvain- tai yksinvaltaiset "markkinatalous"-maat eivät edusta mitään köyhyyteen päättyvää kapitalisti sen kehityksen harhapolkua. Autoritäärinen, ihmisten ikimuistoisista oikeuksista piittaamaton komento on ollut olennaista pääomien kasaamiselle - joko omaan maahan tai ulkomaille. Demokraattisesti ei olisi voitu päättää englantilaisten talonpoikien yhteismaiden aitaamisesta tuottamaan villaa paisuvaa teollisuutta varten - saati sitten nyt nälkää näkevän Sudanin viljavimpien alueiden muuttamisesta valtaviksi plantaaseiksi kasvattamaan puuvillaa Manchesterin tehtaille. Se, mitä Stalin teki hävittäessään valtiokapitalisminsa tarpeisiin "talonpojat luokkana", on tuttua myös yhtiökapitalismin historiasta.

 Mutta kyse ei ole vain historiasta. Taatusti järjestelmämyönteinen The Economist -lehti totesi viime keväänä kapitalistisen kehityksen onnistumisen edellyttäneen Aasiassa useimmiten demokratian kaventamista. Syvällisemmin argumentoiden tuo saman asian esiin tunnettu intialainen yhteiskuntatieteilijä Ashis Nandy vuonna 1987 ilmestyneessä artikkelissaan. Kapitalismille välttämätöntä resurssien keskittymistä ei saada aikaan, jos ihmiset itse saavat päättää asioistaan.

 Talouden ohella toisen alueen, jolla demokratian tulevaisuutta itäisessä naapurissamme on syytä tarkastella, muodostavat etnisten ja uskonnollisten ryhmien väliset suhteet. Myös tässä kolmannen maailman kokemukset ovat valaisevia.

 Modernisaation juuriltaan irti repimät kurjistuvat ihmiset on helppo vetää mukaan ääriuskonnollisiin tai -kansallisiin liikkeisiin, jotka tarjoavat helpon selityksen kurjuuteen. Näiden autoritääristen liikkeiden johtajat kiihottavat jäseniään väkivaltaan syntipukeiksi leimattuja ihmisiä kohtaan. Koska länsimaisen demokratian ja sen puoluelaitoksen ideana on samanlainen johtajan ympärille keskittyvä "pystysuora mobilisaatio" kuin näillä liikkeillä, sen puitteissa on hyvin vaikea argumentoida niitä vastaan. Esimerkiksi Intiassa on päinvastoin todennäköistä, että vaa lijärjestelmä yhdessä muiden lännestä omaksuttujen instituutioiden kanssa on tukenut ääriliikkeiden kehittymästä oikeuttamalla niiden johtajien valtapyyteet. Toisaalta kiihkokansalliset ja -uskonnolliset ryhmät ovat tarjonneet oikeutuksen puolueiden toiminnan kieltämiseen ja vähäisenkin demokratian tukahduttamiseen.

 Länsimaisten yhteiskunnallisten käytäntöjen horjuvasta suhteesta demokratiaan on siis yllin kyllin kokemuksia. Miksi siis yleensä kyyniset toimittajat ovat niin innokkaasti tukemassa niiden istuttamista demokratian nimissä laajaan Venäjän maahaan ja sen kolonioihin?

Taustalla lienee se toimittajienkin kokemukseen kuuluva asia, että lännen yhtiökapitalistisissa maissa on jonkin verran demokratiaa. Ihmisillä on joitakin mahdollisuuksia vaikuttaa heitä koskeviin asioihin ja julkinen mielipide painaa monesti.

 Kansanvaltaa eivät kuitenkaan takaa poliittiset instituutiot eikä yhtiökapitalismi vaan kansalaisyhteiskunta: hyvin monilla ihmisillä on kykyä, uskallusta ja kokemusta organisoitua tarvittaessa ryhmiksi tai liikkeiksi ajamaan asioitaan. Tätä tukevat virallisen yhteiskunnan kontrollista enemmän tai vähemmän vapaat lehdet, kirjat, taiteet ja vakiintuneet kansalaisjärjestöt sekä näiden ympärillä pyörivä keskustelu.

Kansalaisyhteiskunnan todelliset ja tulevaisuudessa mahdolliset vaikutukset rajoittavat vallankäyttöä, tekevät maan usein "vaikeasti hallittavaksi" ja vaarantava pääomien kasaamisen. Siksi hallitseviin samaistuvat ihmiset tahtovat unohtaa kansalaisyhteiskunnan demokratiasta puhuessaan ja kirjoittaessaan.

 Myös Neuvostoliitossa on aina ollut jonkinlainen kansalaisyhteis kunta. Mutta sorron vuosikymmeninä se toimi pikemmin hengissä säilymistä tukevana yhteysverkostona ja työyhteiskunnan rattaisiin hiekkaa heittävänä vaihtoehtoisena energiakanavana kuin varsinaisena kansanvallan ilmen tymänä.

 Kansalaisyhteiskunta voimistui perestroikan ensi vuosina. Vuonna 1987 "riippumattomissa yhteiskunnallisissa ryhmissä", jotka puolustivat ihmisoikeuksia, rauhaa, ympäristöä tai vaikuttivat jollain muulla alalla, arvioitiin toimivan jo noin miljoonan ihmisen. Kagarlitskin mukaan tämän jälkeen alkoi kuitenkin kehitys, jossa ryhmiä alistettiin tai ne alistuivat uusien poliittisten puolueiden vallantavoittelun välineeksi. Syntyi uusia pystysuoria rakenteita, joissa lähinnä vain johtajat toimivat oma-aloitteisesti. Kansalaisyhteiskuntaa siis heikennettiin samalla tavoin kuin taistolaiset ja jotkut poliittiset nuorisojärjestöt heikensivät sitä 1970-luvun alun Suomessa.

 Elokuun vallankumouksen vaikutus demokratiaan on siis kaikkea muuta kuin itsestään selvä. Suhteellisen pienen kansalaisjoukon väkivallattoman vastarinnan onnistuminen valtavaa väkivaltakoneistoa vastaan on rohkaissut ihmisiä. Juntan ja kommunistisen puolueen kaatumisen ja KGB:n heikkenemisen jälkeen tunnelmat ainakin Pietarissa olivat erittäin vapautuneita. Mahdollisuuksia rohkeisiin aloitteisiin ja kansalaisyhteiskunnan rakentamiseen on. Paljon riippuu kuitenkin siitä, miten paljon länsimaisen demokratian ja yhtiökapitalistisen kulutusyhteis kunnan myytit edelleen hämärtävät hyvän elämän ja etiikan tajua.

 Vallankumous ei jättäne myöskään kansan valtaa lännessä koskemattomaksi. Toisaalta tapahtuma voi lisätä uskoa yhteiskunnallisten käytäntöjemme väistämättömyyteen ja tehdä näin kansalaisten muutospyrkimykset toivottomiksi. Mutta toisaalta vallankumouksen jälkeen kommunismin pelolla alistaminen ei enää onnistu, ja on vaikeampaa työntää itään eurooppalaisen kulttuurin yöpuolta: ihmisoikeuksien polkemista, riistoa, totalitarismia, keskitysleirejä, luonnon tuhoa... On helpompi nähdä yhteiskunnallisten myyttiemme takana piilevä hirvittävä todellisuus ja alkaa kaataa niitä jalustaltaan.



Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info

Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun