| Tämä Olli Tammilehdon artikkeli on julkaistu Helsingin Sanomissa 15.1.1991. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Vihreys talouslogiikan
puristuksessa
Osmo Soininvaara: Vihreä markkinatalous. Hanki ja
jää, Helsinki 1990, 267 s.
Vallitsevalla taloudellisella ajattelutavalla on oma sisäinen tenhovoimansa. Markkinalogiikan avulla voidaan yksinkertai sen päättelyn ja matematiikan avulla ikään kuin hallita yhteiskuntaa, jossa miljoonat ihmiset tekevät päivittäin kymmeniä miljoonia päätöksiä. Apuna on vanhaa klassista fysiikkaa muistuttava laaja uusklassinen talousteoria.
Ekonomistinen askartelu saattaa olla myös inhimillisesti tyy dyttävää: talousmies voi tuntea itsensä sananmukaisesti hyvän tekijäksi, kun hän jatkuvasti miettii, miten ihmisille saadaan hyvää aina vain lisää.
Kaiken lisäksi markkinalogiikan puitteissa hyvän tuottamisesta päätetään demokraattisesti: Jokainen ihminen tulee tarpeineen markkinoille, joilla hinnat kertovat tarpeiden tyydyttämiseen vaadittavat uhraukset. Jos tarpeen voimakkuus ylittää uhrivaatimukset, syntyy kysyntää. Tuottajat taas tuottavat juuri sitä, mistä on kysyntää, juuri niin paljon kuin ihmiset ovat ky synnällään päättäneet. Näin syntyy ihmisten itsekkäiden pyrki mysten tuloksena kaupan päällisiksi hyvä, hyvinvointia maksimoiva yhteiskunta.
Tämä ajattelutapa, joka paljastaa yhteiskuntamme erinomaisuuden, on tietenkin luontevinta säilyttäville voimille. Mutta markkinalogiikka kiehtoo myös monia oppositiohenkisiä ihmisiä. Yksi näistä on tilastotieteilijä ja talousmies Osmo Soininvaara. Uudessa kirjassaan "Vihreä markkinatalous" hän tunnustaa markkinatalouden olevan ylivoimaisen tehokas "välittömien tarpeiden tyy dyttämisessä".
Soininvaara on kuitenkin havainnut joitakin vakavia puutteitata lousjärjestelmässämme: "nykymuotoinen markkinatalous saa yhteiskunnat toimimaan ekologisesti mie lettömällä tavalla". Hinnat eivät annakaan oikeata kuvaa tuotteen valmistukseen vaadittavista uhrauksista, sillä ympäristökustannukset on "ulkoistettu". Toisin sanoen tuottaja ei ole joutunut maksamaan ulkopuolisille tai yleiselle edulle aiheuttamistaan haitoista. Lisäksi ne eivät kerro resurssien rajallisuudesta riittävästi ja näin aliarvostavat tulevaisuutta.
Soininvaaran lääkkeet näihin markkinamekanismin vajavai suuksiin ovat haitta- ja resurssivero. Hän käsittelee näitä vanhoja keppihevosiaan yksityiskohtaisesti ja kumoaa kaikki niitä vastaan vuosien kuluessa esitetyt vastaväitteet. Veroreformin jälkeen tuottajien ja kuluttajien olisi pelkästään omia lyhyen tähtäyksen etujaan ajatellen järkevää ottaa huomioon ympäristö ja tulevaisuus.
Soininvaaran Suomessa resurssiveroilla kerättäisiin kymmeniä miljardeja markkoja vuosittain. Hän ei kuitenkaan halua korottaa verotuksen kokonaismäärää vaan tahtoo siirtää painopis teen uusiin veroihin.
Toinen vakava vika talousmuodossamme on se, että ihmiset eivät tulekaan markkinoille suoraan tarpeineen: lompakko työntyy kiusallisesti väliin. Jos köyhällä on kovakin tarve, ei synny ky syntää eikä vastaavaa tuotantoa. Jos taas jollakulla ei juurikaan ole tarvetta, mutta kaikki rahat eivät tahdo millään pysyä lompakon sisällä, syntyy kysyntää ja tuotantoa.
Näin ollen tuotannon tehokkuus hyvinvoinnin lisäämisen kannalta on usein olematon: panoksella, jolla voitaisiin ratkaisevasti parantaa köyhän hyvinvointia, tuotetaankin turhuutta rikkaalle tyydyttämään hetken oikkua. Taloudellinen epätasa-arvo on siis markkinatalouden kannalta suuri ongelma.
Myös tähän vikaan Soininvaara haluaa lievennystä. Hän ei kuitenkaan hyväksy korkeaa ja voimakkaasti progressiivista tuloveroa, jota hänen aatteelliset sukulaisensasosialidemokraatit ovat kannattaneet - ainakin silloin kuin heillä vielä oli aatetta. Tällainen verotus luo niin sanottua sisäistä tullia ja ehkäisee näin taloudellisen toimeliaisuuden kasvua, johon sinänsä ei Soininvaaralla ole mitään huomauttamista.
Tasa-arvoisuutta kirjoittaja haluaa sen sijaan edistää perustulolla, joka on vuosia ollut toinen hänen suosikkiteemoistaan - tosin aikaisemmin kansalaispalkan nimellä. Nykyiset kansaneläkkeet, työttömyysturvan päivärahat ym. sosiaaliavustukset korvattaisiin osittain tai kokonaan kaikille maksettavalla perustulolla.
Soininvaara käsittelee paljon tulon korkeutta. Ongelma liian suuressa perustulossa on työhalujen ja samalla tämän tulonsiirron maksajien menetys. Hän ehdottaa vähittäistä siirty mistä perustulojärjestelmään, jolloin voidaan ajoissa havaita, jos ihmisten käyttäytyminen alkaa muuttua uhkaavalla tavalla.
Soininvaaran laskelmien mukaan 2000 markan perustulo ei aiheuttaisi mitään ongelmia. Se vaikuttaisi tulonjakoa tasaukseen suunnilleen yhtä paljon kuin nykyinen veroprogressio, jonka kirjoittaja siis poistaisi. Lopputuloksena tulonjako säilyisi suunnilleen nykyisellään. Soininvaara on itse "mieltynyt" tätä korkeampaan perustuloon, jolloin ihmisten nettotulojen jakauma muuttuisi radikaalisti tasaisemmaksi.
Jäljelle jää kuitenkin runsaasti tehottomuutta hyvinvoinnin tuotannossa, sillä reformi ei vaikuttaisi kaikkein rikkaimpien tuloihin. Nämä ovat Soininvaaran mukaan nimenomaan pääomatuloista nauttivia kansalaisia. Hän hyväksyy etevällä tuotannollisella tai sijoitustoiminnalla (keinottelulla?) saadut pääomatulot, mutta ei pelkästä omistamisesta koituvaa rahavirtaa. Niinpä kirjoittaja ehdottaa omaisuusveroa, joka olisi käyvän reaalikoron suuruinen. Näin vain ne hyötyisivät pääomastaan, jotka onnistuvat saamaan sen tuottamaan markkinakorkoa enemmän.
Kirjassa ei puututa siihen, onko omaisuusvero ylipäänsä kaikissa tapauksissa sopusoinnussa "ekotalouden" kanssa: esimerkiksi metsänomistajan olisi Soininvaaranjärjestelmässä vähintään yhtä vaikea kuin nykyisin olla hakkaamatta metsäänsä.
Soininvaaran mukaan omaisuusverouudistus vastaisi vielä radikaalimmalta kuulostavaa ehdotusta: finanssipääoma eli pankkien valtiollistamista. Tässäkin hän siis lähestyy vanhoja sosialidemokraatteja.
Näillä reformeilla Soininvaara kumoaisi kapitalismin, sillä kapitalismi on hänen mukaansa "markkinataloutta, jonka ehdot on säädelty yritysten ja niiden omistajien tahdon mukaan". Kapitalismi on kuitenkin yleisessä kielenkäytössä ja myös historiallisesti liittynyt voiton tavoitteluun ja pääoman kasaamiseen. Näihin kirjoittaja ei koskisi: pääoman kasaaminen siirtyisi vain entistä enemmän valtion tehtäväksi; yksityinen voiton tavoittelu voisi kiihtyä entisestään, kun omastakin pääomasta on pakko puristaa irti markkinakorkoa suurempi tuotto. 'Markkinatalous' jää näin Soininvaarallakin 'kapitalismin' kaunistelevaksi synonyymiksi.
Toki markkinataloutta ilman kapitalismia voi ajatella, koska sitä aikaisemmin on ollut paljonkin omavaraistalouden rinnalla. Myöhäiskeskijalta lähtien kapitalismi on toiminut nimenomaan markkinataloudelle vastakkaisena voimana, kuten tunnettu ranskalainen taloushistorioitsija Fernand Braudel on osoittanut.
Joka tapauksessa Soininvaaran vihreäksi reformoitu kapitalismi näyttäisi olevan paljon nykyistä parempi. Siksi moni varmaan pitää viisaana olla hiljaa sen mahdollisista heikkouksista - jospa edes tämä toteutuisi! Kuten kirjoittaja itsekin myöntää, esitetyt reformit eivät kuitenkaan näytä realisoituvan helpolla: ne, jotka voimakkaimmin vannovat markkinatalouden nimiin, vastustavat kiivaasti sekä ympäristö- että omaisuusveroja. On siis varaa ja aikaa keskustella Soininvaaran talousuudistuksen mahdollisista heikkouksista.
Ovatko ympäristö- ja resurssiverot todella niin olennainen väline talouden ekologiseen "tervehdyttämiseen" kuin kirjoittaja väittää? Niiden taustalla on yksiuusklassisen taloustieteen keskeisistä lähtöolettamuksista: hintalappuun tai kustannuslaskel mien markkamääriin voidaan sisällyttää olennainen tieto tuottamisen tai investoinnin vaikutuksista.
Tämä merkitsisi, että voitaisiin jotenkin summata esimerkiksi Finlandia-talon marmorin syöpyminen, liito-oravan sukupuuttoon kuoleminen, maapallon ilmaston lämpenemisen uhka, Maija Kolehmaisen sairastuminen vaikeaan astmaan ja Mikko Virtasen kuolema liikenneonnettomuudessa. Tavallisen kuolevaisen laskutaito ei tähän riitä, muttei korkeammasta matematiikastakaan ole apua. Sellaista matemaatikkoa, joka tällaisen ynnälaskun voisi hyvällä omallatunnolla tehdä ei olekaan: he myöntävät, että monia asioita on yhden luvun sijasta kuvattava järjestettynä lukujonona, "skalaarin" sijasta "vektorina". Maailmassa on lukemattomia ulottuvuuksia, eikä niitä voi noin vain pelkistää yhdeksi.
Soininvaara myöntää, ettei maisemia tai eläinlajin säilymistä voida hinnoitella. Kuitenkin hän pitää rationaalisen ympäristöpolitiikan edellytyksenä ilmansaasteiden haittojen ilmaisemista rahassa, vaikka ne aiheuttavat tuhoja mm. juuri maisemille ja eläinlajeille. Eikö järkevää politiikkaa ole olemassa, vai onko kirjoittajalla kenties liian rajoittunut käsitys järjestä?
Tilastotieteilijämme ei voi sallia kaupankäyntiä "elämän ja kuoleman kysymyksissä", muttei näe, että se on yksiulotteista van talous"elämän" arkipäivää.
Ympäristöveroilla on myös toinen suuri ongelma: jonkin toiminnan kaikkia ympäristövaikutuksia ei yleensä koskaan tiedetä - eikä tiedetä edes, ovatko juuri tunnetut vaikutukset tärkeimpiä. Sitäpaitsi niin sanottu luonnon sietokyky on usein arvailujen varassa. Verojen suuruutta ja kohteita pitäisi siksi koko ajan muuttaa tiedon ja kokemuksen karttuessa. Niinpä uusiseelantilainen taloustieteilijä Charles Perrings on uusklassisen tieteen omilla matemaattisilla malleilla laskenut"ympäristömarkkinatalouden" ajautuvan yhdestä epätasapainotilasta toiseen. Syntynyt kaaos tekisi tyhjäksi hintaohjauksen kaikki todelliset tai kuvitellut edut.
Uusklassisen paradigman haastaja monissa yliopistoissa on niin sanottu institutionaalinen taloustiede. Sitä edustaa ruotsalainen Peter Söderbaum. Hän ei ympäristötarkasteluissaan lähde yksiulotteisuus- ja tietämisolettamuksista. Taloudelliset päätökset alkavat muistuttaa kaikkia muita päätöksiä: jokaisen on pakko arvojensa pohjalta punnita kussakin tilanteessa monia erilaatuisia tekijöitä. Koska asenteet tai arvojen tärkeysjärjestys eivät kaikilla ole samat, joudutaan nopeasti politiikan alueelle. Näin ollen etiikkaa ja valtakeskustelua ei voi erottaa taloudesta, vaikka Soininvaara yhdessä muiden ekonomistien kanssa tästä haaveileekin.
Ongelmat kirjan teoriakehikossa eivät valitettavasti pääty tähän. Soininvaara korostaa, ettei vauraus sinänsä ole vahingoksi. Hän haluaa pitää huolta siitä, että "aineellinen hyvinvointi vähenee mahdollisimman vähän" verore formien takia. Tästä syystä "yksittäinen maa ei voi moninkertaistaa energian hintaa", vaikka samalla ekologisista syistä se olisi nostettava vähintään kolminkertaiseksi.
Näiden ristiriitaisilta vaikuttavien käsitysten takana on olettamus, että hyvinvointi on todella lisääntynyt ryöstötaloutemme kasvun myötä. Vaikka Soininvaara onkin kerettiläinen, hän ei ole vielä hylännyt keskeistä uskonkappaletta, jonka mukaan tavarapaljous tyydyttää asianmukaisesti tarpeitamme. Hän näkee kulutuskäyttäytymisemme manipuloinnin mainonnan avulla vain nykyajalle ominaisena poikkeuksena.
Soininvaara ei näe, että tarpeiden - tai toisella terminologialla: niiden vallitsevien tyydytystapojen - luominen on ollut olennainen osa kapitalismin levittämistä. Esimerkiksi Pohjois-Amerikkaa valloittaneiden eurooppalaisten ideologit ajattelivat, että "villit" eivät voi kehittyä, kun heillä ei ole tarpeita. Toisaalta intiaanien elämään sisältäpäin tutustuneetvalkoiset kokivat sen niin tyy dyttäväksi, että eivät useinkaan vankien vaihdoissa suostuneet "vapautumaan".
Kanadalainen William Leiss on taitavasti analysoinut, kuinka talouttamme ei suinkaan pidä kasvukurssissa ihmisten pyrkimys saada lisää "hyvinvointia". Tuhoisan dynamiikan takana on se, että jatkuvasti ruokitaan illuusioita, joiden mukaan tavaralla voitaisiin tyydyttää ihmissuhteita ja elämän merkityksen et sintää koskevia tarpeitamme. Toisin kuin Soininvara ajattelee, tyhjyyteen hakevat lohtua tavaroista muutkin kuin "haavoittuneet ihmismielet".
Takertuminen taloustieteen homo economicus -käsitykseen saa Soininvaaran hyväksymään vallitsevan mie lettömän vastakkainasettelun ihmisen ja luonnon välillä: hyvinvointia ihmisille niin paljon kuin luonto kestää. Tässä käy lähes väistämättä niin kuin hölmöläisen lastatessa hevostaan: kyllä se vielä yhden säkin kestää kun on kestänyt nuo kaikki kymmenet aikaisemmat...
Virallisen talouden ja sen uskotellun hyvinvoinnin kasvun kärsivänä osapuolena ei ole ollut yksin luonto vaan myös ihmisten epävirallinen talous, jonka olemassaolokin talousmiehiltä pyrkii unohtumaan. Pääomaa kasaavan talouden ulkopuolella on valtava joukko toimintoja, jotka tuottavat ihmisille hyvinvointia ja ovat siinä mielessä taloutta: vapaaehtoinen kansalaistoiminta, suuri osa taiteesta ja tutkimuksesta, epävirallinen palvelusten vaihto, kotityöt, omatoiminen rakentaminen ja korjaaminen, harrastukset, lepo jne. Kaikkea tätä, jonka varassa ennen lähes kaikki elivät ja jonka varassa edelleen kolmannessa maailmassa ihmisten enemmistö elää, pääomaa kasaavaa talous riistää, syövyttää ja pilaa samalla tavalla kuin luontoa.
On oireellista, että Soininvaara jättää kolmannen maailman lähes kokonaan analyysinsä ulkopuolelle. Siellä epävirallisen talouden sivuuttaminen on ainakin ekologisessa taloustarkastelus sa mahdotonta.
Kirjoittaja mainitsee epävirallisen talouden muutamassa kohtaa mutta ei tee sen olemassaolosta mitään joh topäätöstä. Virallista orientaatiota kuvastaa sekin, että hän kirjoittaa jatkuvasti 'yhteiskunta', vaikka tarkoittaa valtiota.
Paikoitellen muuten sujuvasti kirjoitettu kirja jää junnaamaan epäolennaisiin yksityiskohtiin. Tuntuu siltä, että lukee aloitteleville vihreille valtuutetuille ja kansanedustajille tarkoitettua oppikirjaa.
"Vihreää markkinataloutta" häiritsee joissakin kohdissa tarpeeton varovaisuus: Soininvaaran oma kanta tulee esiin vasta monien mutkien ja kaarteluiden jälkeen. Teos ilmestyy sopivasti ennen vaaleja, ja tässä muodossa se varmasti saa monet varovaiset, kahden vaiheilla olevat äänestäjät piirtämään vih reitä numeroita äänestyslippuihinsa.
Vaikka Soininvaaraa varmasti kirjoittaa vilpittömällä mielellä, mitä kirjoittaa, kirjan maltillisuudella voi olla vihreiden kannalta suuret tulevaisuuteen "ulkoistetut kustannukset": Kirja vahvistaa laskelmoivan, hyötyjä maksimoivan taloudellisen ideologian otetta ihmisistä. Kuitenkin vihreiden kuten kaikkien muutoksia haluavien ryhmien toivo on ihmisissä uinuvassa yhteisöllisessä ja eettisessä ajattelussa ja toiminnassa - saada se ulos perheen ja sunnuntai- elämän piiristä arkipäivään.
"Vihreä markkinatalous" on Soininvaaran neljäs talouspoliittinen pamfletti. Tämä on perusteellisempi kuin aikaisemmat mutta samalla hämärämpi. Se sisältää monia varauksia ja ristiriitaisuuksia: kirjoittaja lähestyy paradigmansa rajoja. Ehkäpä Soininvaara on jo seuraavassa talouskirjassaan heittänyt yltään uusklassisen taloustieteen pakkopaidan?
Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.
Takaisin Olli Tammileh don kotisivun alkuun