Jaa alla oleva somessa tai sähköpostilla:

Jaa

Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Kosmos-lehden syksyn 1990 numerossa. Se on ilmestynyt myös Nuorten Luonto 2-3/1994:ssä ja Ny Tidissä 23.8.1990. Kirjoituksen pohjalta Peik Johanssonin tekemä haastattelu on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 1.9.1990. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Miksi talouden pitäisi kasvaa?

Taloudellinen kasvu on nykyajan taikasana. Mikä tahansa hanke ei juuri kaipaa lisäperusteita, kun tuo maaginen sana on lausuttu. Uusia voimalaitoksia, teitä, tehtaita jne. on 50-luvulta lähtien perusteltu sillä. Uudempaa on kasvun ottaminen kaiken politiikan viimeiseksi kriteeriksi: mikä tahansa poliittinen vaihtoehto on "epärealistinen", jollei se "turvaa kasvua". Esimerkiksi EY:hyn integroitumisen uskotaan parantavan ratkaisevasti kasvumahdollisuuksia ja siksi sen ulkopuolelle jättäytyminen on tyystin mahdotonta.

 Kauppa- ja teollisuusministeriömme on uudessa energiatalouden kehitysnäkymiä kartoittavassa vihkosessaan lähtenyt siitä, että kaikissa vaihtoehdoissa taloutemme kasvaa vuoteen 2025 mennessä 95 %. Siis tavaroita ja palveluja tuotettaisiin ja kulutettaisiin 35 vuoden kuluttua rahassa ilmaistuna lähes kaksi kertaa nykyistä enemmän!

 Mutta miksi talouden pitäisi kasvaa? Tavallinen perustelu on viitata kansalaisten vaatimuksiin: ihmiset yksinkertaisesti haluavat aina vain lisää "aineellista hyvinvointia". Kuitenkin mielipidetiedustelut toisensa jälkeen osoittavat, että läntisissä teollisuusmaissa taloudellinen kasvu ei enää vuosiin ole ollut kovin korkealla ihmisten arvoasteikoissa. Esimerkiksi EVAn teettämässä asennetut kimuksessa vuodelta 1989 oli 56 % vastaajista sitä mieltä, että "aineellista elintasoa ei pitäisi enää nykyisestä pyrkiä lisäämään". USA:ssa vuonna 1982 tehdyssä laajassa kartoituksessa 58 % olisi elänyt mieluummin yhteiskunnassa, joka panisi ympäristönsuojelun etusijalle taloudelliseen kasvuun nähden. Vain 21 % olisi valinnut yhteiskunnan, jossa taloudellinen kasvu olisi ensisijainen. EY- maiden kansalaisilta kyseltiin vastaavaa asiaa vuonna 1988 - vastaavin tuloksin: 55 % oli sitä mieltä, että ympäristönsuojelu on ensisijaista, ja vain 7 % piti taloudellista kehitystä tärkeimpänä.

 Ehkäpä kuitenkin "päättäjillämme" on sellaista tietoa taloudellisen kasvun siunauksellisuudesta, jota tavallinen kansa ei ole saanut käsiinsä tai ei ole pystynyt omaksumaan. Usein vihjaillaan, että maailman suurten ongelmien ratkaisulla olisi jokin salaperäinen yhteys taloudellisen kehityksen jatkumiseen.
 

Kasvuaseita

 Ainakin asevarustelun ja sodan uhan kohdalla on ilmeistä, että tällainen selitys ei päde. Juuri tuotannon paisuminenhan on mahdollista nut suurvaltojen tuhopotentiaalin valtavan kasvun. Toisaalta Neuvostoliiton taloudelliset vaikeudet ovat olleet yksi syy Gorbatshovin aseidenriisunta-aloitteisiin.

 Koska sodat viime aikoina on sodittu köyhissä maissa, voisi joku kuvitella, että vaurauden puute on niiden syynä. Todellisuudes sa useimmiten päinvastoin rikkaiden pyrkimys rikastua entisestään on ollut sotien taustalla: teollisuusmaat ovat halunneet turvata pääsynsä kolmannen maailman raaka-ainelähteille tai markkinoille. Sotaa on käyty joko suoraan tai välillisesti, tukemalla siirtomaapolitiikasta hyötyvää eliittiä.

Tämä ei ole mitään uutta. Jo antiikin aikana sodat olivat sidottu taloudelliseen kasvuun: niiden avulla saatiin orjia.
 

Miksi ruoka ei riitä?

 Erityisen tehokkaasi kasvun ajatellaan poistavan nälkää. "Maailman sadat miljoonat köyhät ihmiset tarvitsevat kasvua", väitetään teollisuuden perustaman Taloudellisen tiedotustoimiston vihkosessa. Kolmannen maailman kurjuuden voittamiseksi on kasvu monen mielestä välttämätöntä myös teollisuusmaissa: vain sen avulla ne voivat lisätä kehitysapua ja luoda markkinoita köyhien maiden tuotteille, joista saatavia tuloja tarvitaan "elintarvikehuoltoon" kohdistuviin investointeihin.

 Lukuisat tutkimukset osoittavat kuitenkin, että nälkä ei johdu taloudellisten voimavarojen vähäisyydestä. Kolmannen maailman maissa on riittävästi ruokaa ruokkia kaikki ihmiset. Nälän taloudellinen selittäminen näyttää vielä epäuskottavammalta, kun ottaa huomioon kaikki ne pellot, joilla koska tahansa voitaisiin alkaa kasvattaa ravintoa nälkäisille. Ruoan puute johtuu poliittisista syistä: köyhiä estetään käyttämästä edes sitä vähäistä osaa maapallon resursseista, joilla he ovat ikimuistoisista ajoista saaneet toimeentulonsa. Tätä vääryyttä ei kehitysapu eikä kauppa korjaa.

 Mutta tokihan pellon ja kaikki niillä tuotettu käytetään johonkin. Eivätkö ne joka tapauksessa palvele inhimillisiä tarpeita? Sikäli kuin peltoja ei keinottelutarkoituksessa pidetä viljelemättä, asia on todella näin: puuvilla, sokeri, kaakao, tee, kahvi ja tupakka tyydyttävät nekin tarpeita. Kuka kuitenkaan haluaisi väittää, että hänen uusi puseronsa tai suklaalevynsä olisi yhtä tärkeä kuin kunnon ateria nälkäisen pöydällä.

 Seuraava vastaväite kuluu: "vaikkeivät kyseiset tuotteet sinänsä niin kuitenkin niistä saatavat rahalliset tulot ovat välttämättömiä köyhille maille". Todellisuudessa suurin osa näistä tuloista menee paikallisten rikkaiden ylellisyyskulutukseen ja aseisiin - tai sitten palaa vastikkeetta takaisin teollisuusmaihin velkojen maksuina ja monikansallisten yhtiöiden voittoina.

Esimerkiksi El Salvador, Haiti, Kenia ja Thaimaa käyttävät jopa puolet valuuttatuloistaan polttoaineeseen ja autojen tuontiin, vaikka autoja omistavat ja käyttävät säännöllisesti vain harvat. Autotiheys köyhissä maissa on usein vain yksi kahta sataa - korkeintaan yksi seitsemääkymmentä asukasta kohti.

 Vuonna 1986 velkojen hoito vei keskimäärin noin neljänneksen kolmannen maailman vientituloista. Argentiinassa ja Meksikossa velat nielivät viennistä lähes puolet, Burmassa ja Pohjois-Jemenissä yli puolet.
 

Kasvua - mutta kenelle?

 Joka tapauksessa viimeksi kuluneina kolmena vuosikymmenenä ei köyhän etelän eikä rikkaan pohjoisen taloudellinen kasvu ole auttanut kurjuudessa eläviä. Maailman tulonjako on muuttunut entistä epätasaisemmaksi: esimerkiksi vuonna 1960 rikkaiden maiden henkeä kohti lasketun kansantulon suhde "vähiten kehittyneiden maiden" vastaavaan lukuun oli noin 20/1, vuonna 1980 se oli 46/1. Useimmissa köyhissä maissa myös sisäinen tulonjako on tullut epäoikeudenmukaisemmaksi.

 Vaikka tilastojen mukaan myös köyhimmän viidenneksen rahalliset tulot ovat kasvaneet jonkin verran, taloudellisen kasvun kylkiäiset ovat ratkaisevasti vaikeuttaneet köyhien mahdollisuuksia viljelemällä ja keräilemällä hankkia henkensä pitimiä ilman rahaa. Monien yhteisenä pidettyjen maiden käyttö laiduntamiseen sekä polttopuun ja rehun hankintaan on estynyt kaupallisen viljelyn ja puuntuotannon vallatessa alaa. Kehitysavun ja maailmankaupan laajenemisen tukema muutos rikastuttaa ennen kaikkea jo ennestään varakkaita viljelijöitä, jotka laajentavat tuotantoa ja irtisanovat siksi köyhien viljelijöiden maanvuokrasopimukset. Taloudellisen kasvun aikaansaama vaurauden keskittyminen tekee talonpojista maattomia myös toisella tavalla: rikastuneet maanomistajat ostavat ahdingossa olevien viljelijöiden maat. Maansa menettäneet tekevät jatkoa kaupunkei hin virtaaviin työttömien massoihin.

 Entä jos taloudellisen kasvun vaurastuttamat maat yksinkertaisesti vain ostavat ruokaa köyhille? Mutta mistä tämä ruoka tulisi? Suuri osa siitä saataisiin köyhistä maista: Länsi-Euroopan elintarvikevuoret olisi äkkiä käytetty, jos niitä todella alettaisiin jakaa köyhille, ja sitäpaitsi ne perustuvat huomattavalta osaltaan kolmannesta maailmasta tuodun rehun syöttämiseen eläimille. USA:n vilja-aitta on kovaa vauhtia supistumassa kemiallisen ryöstöviljelyn aiheuttaman eroosion, maan kulumisen, takia. Olisi turvauduttava ruoan ostamiseen köyhien maiden rikkailta - jotka köyhdyttävät köyhiä edelleen...

 Sitä paitsi usein ruoka-avulla on kokemusten mukaan tuhoisat vaikutukset sitä saavan alueen elinkeinoelämään ja kulttuuriin. Monien köyhien harjoittama pienimuotoinen, toisia köyhiä palveleva viljely ja kauppa tulee kannattamattomaksi, kun "setä Samuli" tuo ruokaa ilmaiseksi tai alihinnoiteltuna. Syntyy kierre, jossa avustusta tarvitsevien jonot vain kasvavat. Lisäksi ruoka-avun varassa eläminen kurjistaa ihmisiä henkisesti, varsinkin kun köyhien usein rikkaasta ja elämänmyönteisestä kulttuurista suuri osa on perinteisesti pyörinyt ruoan hankinnan ja jakelun ympärillä.
 

Minne Lännen saasteet?

 No jaa, voi joku nyt aprikoida, kolmannen maailman ongelmat ovat monimutkaisia, mutta teollisuusmaissa ainakin tarvitaan kasvua: muuten ei ympäristökriisiä voi ratkaista. Eikö esimerkiksi se, että rikkaassa Länsi-Euroopassa on vähemmän saasteita kuin köyhässä Itä-Euroopassa, osoita taloudellisen vaurauden tärkeyttä?

 Osittain kysymys on vain siitä, että Länsi on ollut Itään verrattuna riippuvaisempi alueensa ulkopuolisesta taloudellisesta toiminnasta. Saasteita ja saastuttavaa teollisuutta on viety etelän köyhiin maihin - ja jossain määrin myös Itä-Eurooppaan. Ympäristöä tuhoava kaivostoiminta tapahtuu pääasiassa Länsi-Euroopan ulkopuolella.

 Lännen tehtaat ja kaupungit ovat puhdistaneet jätteensä keskimäärin paremmin kuin Idän. Mutta Länsi-Eurooppa on eronnut Itä-Euroopasta monessa muussakin suhteessa kuin kansantuotteen suuruudessa: esimerkiksi sananvapaus ja ympäristöliikkeiden toiminta mahdollisuudet ovat Lännessä olleet selvästi laajemmat. Talouden vallankäyttäjät eivät ole asentaneet puhdistuslaitteita vapaaehtoisesti vaan liikkeiden toiminnan, julkisen kritiikin sekä niiden seurauksena syntyneiden valtiollisten elinten päätösten pakottamina.

 Eikö nyt kuitenkin ole helpompi jakaa varoja ympäristönsuojeluun, kun on enemmän mistä jakaa? Mutta mitä tuo "enemmän" taloudessa oikein merkitsee? Käytännössä se tarkoittaa nousua virallisessa taloudessa tuotettujen ja kulutettujen tavaroiden määrässä. Tämä taas lisää ympäristön kuormitusta. Esi merkiksi hiilidioksidipäästöt fossiilisten polttoaineiden kulututuksesta ovat vuoden 1950 puolestatoista miljardista tonnista kasvaneet yli viiteen miljardiin tonniin. Saastuttaminen tapahtuu useimmiten myös kaupallisten palvelujen määrän kasvaessa: liikenne, turismi ja laskettelurinteet ovat tehokkaita ympäristön pilaajia.

 Kun siis taloudellisella "kehityksellä" halutaan vähentää ympäristötuhoa, yritetään itseasiassa saastuttamisella vähentää saastuttamista. On tässä mitään järkeä? Ehkä voitaisiin kuitenkin ajatella, että kasvun tuloksilla torjutaan ympäristötuhoa nopeammassa tahdissa kuin kasvu sitä synnyttää. Mutta onko tämä mahdollista?
 

Kuka maksaa laskun?

 Tarkastellaan lähemmin ympäristöä turmelevaa tuotantoa. Saastuttavan tehtaan päästöjen pienentäminen maksaa, mutta ei saasteiden ympäristöön päästäminenkään ole ilmaista: jotkut joutuvat sen joka tapauksessa maksamaan - usein terveydellään, jopa kuolemallaan. Oleellista on, että nämä jotkut ovat ulkopuolisia, nyt ja tulevaisuudessa eläviä ihmisiä ja muita olentoja, jotka eivät hyödy saastuttavasta toiminnasta. Tällainen "kustannusten ulkoistaminen" on hyvin tavallista talous"elämässämme". Yleinen tapa ulkoistaa kustannuksia on käyttää raaka-aineita ja energiaa tuotannossa enemmän kuin olisi ehdottomasti välttämätöntä, jolloin ympäristön vauriot suurenevat ja muiden, esimerkiksi tulevien sukupolvien, on kalliimpaa tai aivan mahdotonta käyttää samoja resursseja.

 Osa ulkoisista kustannuksista voidaan laskea tai arvioida rahassa, mutta osan kohdalla on mahdotonta esittää mitään mark kamääriä: kukapa esimerkiksi on valmis kertomaan, mistä summasta on halukas luopumaan hengestään? Ulkoiset kustannukset on siksi esitettävä yhden luvun sijasta kertomuksena - tai sitten lukujonona ("vektorina"), jossa eri luvut ilmaisevat erilaatuisten menetysten määrät.

 Esimerkiksi autoilun todelliset kustannukset ovat ratkaisevasti suuremmat ja moniulotteisemmat kuin mitä auton käyttäjä joutuu maksamaan. Göteborgin yliopiston tutkija Ingemar Leksell on laskenut, että autoilun yhteiskunnalliset kustannukset Ruotsissa olivat vuonna 1989 noin 50 miljardia kruunua. Autoilua verotettiin kuitenkin vain 26 miljardin kruunun edestä, joten valtiontuki oli ainakin 24 miljardia. Tästäkin laskelmasta puuttuvat hyvin monet kustannukset: esimerkiksi hiilidioksidin aiheuttama ilmaston järkkyminen, autoihin tarvittavien kymmenien eri metallimalmien louhinnan ja jalostuksen ympäristövaikutukset jne. Haitta-arvioita laskee vielä se, että ne on johdettu val tiopäivien päätöksistä, joihin todellisten arvostusten lisäksi on vaikuttanut etujärjestöjen voimakas painostus. Lisäksi laskelma heijastaa vain kalpeasti Ruotsin autojen suoraan ja välillisesti tappamia satoja ihmishenkiä.
 

Kasvukupla puhkeaa

 Jos pyritään ympäristötuhon vähentämiseen, piilevät kustannukset on tuotava näkyviin ja niiden, jotka tuotannosta ja kulutuksesta kulloinkin hyötyvät, on ne maksettava. Hinnat siis nousevat jyrkästi lähes kauttaaltaan. Samalla taloudelliset päätökset vaikeutuvat, kun on otettava huomioon myös ne kustannukset, joita ei voi ilmaista rahassa. Esimerkiksi tehtaasta päätettäessä on otettava huomioon sen koneiden, päästöjen ja tuotteiden todennäköisesti tappamat ihmiset. Toiseen vaakakuppiin ei voi panna miljardienkaan markkojen taloudellisia hyötyjä vaan ainoastaan tehtaan rakentamatta jättämisestä mahdollisesti aiheutuvat ihmishenkien menetykset.

 Luonnollisena seurauksena tästä kaikesta olisi, että tuotteiden kysyntä ja tuotanto supistuisivat: yhä useammin havaittaisiin tavaroiden ja palvelujen olevan aivan liian kalliita ja tuotannon kannattamatonta. Tuotannon supistuminen johtaisi keskimääräisten tulojen laskuun, mikä vähentäisi kysyntää ja edelleen tuotantoa. Lopputuloksena olisi huomattavasti nykyistä alemmalla tasolla oleva talous.

 Ympäristön suojeluun tarkoitettu taloudellinen kasvu on siis sisäisesti ristiriitainen ajatus.

 Edellä oleva päättely ei viime kädessä perustu markkinatalouden logiikkaan vaan siihen, että valtaosa taloutemme tuottamista tavaroista ja palveluista on sellaisia, ettei niiden saaminen ole ehdottoman välttämätöntä: jos tarvittavat uhraukset ovat liian suuret, on luonnollista vähentää kulutusta ja tuotantoa tai luopua joistakin tuotteista kokonaan. Näin ollen samaan kasvun ja ympäristönsuojelun ristiriitaan päädyttäisiin myös järkevässä omavarais-, lahja- tai suunnitelmataloudes sa.
 

Yhtiö- ja ympäristöystävyys

 Eikö suuryhtiöiden todellinen käyttäytyminen kuitenkin osoita kasvun ja ympäristönsuojelun olevan mahdollista samanaikaisesti? Nehän ovat investoineet suuria summia ympäristönsuojeluun, mutta silti ne vain kasvavat. Esimerkiksi Neste kehuu sijoittaneensa tähän mennessä Porvoon öljynjalostamon päästöjen pienentämiseen yhteensä 515 miljoonaa markkaa ja tuotteidensa muuttamiseen ympäristöystävällisemmiksi 925 miljoonaa.

Se ja sen tuotteet ovat kuitenkin edelleen Suomen suurimpia ympäristötuholaisia. Lisäksi Nesteen kaltaisten suuryhtiöiden monialainen ja maailmanlaajui nen toiminta tarjoaa laajan joustovaran: yhdessä maassa ja yhdellä alalla voidaan lisätä kustannuksia varsinkin, kun menestyksen kannalta tärkeä "ulkoinen yrityskuva" näin paranee. Samalla saatetaan kansojen ja ympäristön riistoa lisätä jossain muualla niin, että voittoja riittää yllin kyllin toiminnan laajentamiseen. Joka tapauksessa ympäristönsuojeluinvestoinnit ovat olleet vähäisiä verrattuna yhtiöiden tuottamien hyödykkeiden ja "haitakkeiden" arvoon.

Esimerkiksi Neste-konsernin liikevaihto pelkästään vuonna 1989 oli 34 700 miljoonaa markkaa. Toisaalta ympäristönsuojeluksi Neste laskee mm. maakaasun käyttöönoton, vaikka kaasun tuotan to Siperiassa on kaikkea muuta kuin ympäristöystävällistä: poraukset sulattavat ikiroudan, jolloin paikallinen ekosysteemi vaurioituu ratkaisevasti; monien alkuperäiskansojen - mm. suomensukuisten hantien ja mansien - koko poronhoitoon, metsästykseen ja kalastukseen perustuva elämä ja kulttuuri on varassa tuhoutua; lisäksi kaasun tuotannon yhteydessä pääsee ilmakehään runsaasti metaania, joka vahvistaa kasvihuoneilmiötä.

 Ympäristöä ei taloudellisella kasvulla siis voida pelastaa. Päinvastoin kasvun jatkaminen takaa pelastamisen epäonnistumisen.
 

Työ vai tihutyö

 Viimeinen ase kasvumaanikoiden arsenaalissa on työllisyys. On totta, että huomattava osa ihmisistä tekee tällä hetkellä työtä nimenomaan kasvun eteen: he tuottavat tavaroita ja propagandaa, joilla tuotanto ja kulutus saadaan yhä suuremmaksi. Toisaalta juuri nämä tavarat vähentävät ihmistyön tarvetta tuotannossa, joten kasvun työllisyysvaikutus ei ole yksiselitteinen edes tavanomaisen taloustieteen näkökulmasta.

 On kuitenkin kyseenalaista, tekevätkö monetkaan kasvutalouden putkistoon joutuneet ihmiset mitään työtä. Kuten edellä selvisi, jo tällä hetkellä taloutemme on paisunut pitkälle yli todellisten kannattavuusrajojen. Jos ihmiset joutuisivat maksamaan kaikki todelliset kustannukset aniharva ostaisi moniakaan tuotteita. Vallitsevan taloudellisen ajattelun mukaan, tämä merkitsee sitä, että tuotteesta saatava hyöty jää alhaisemmaksi kuin sen tuotannosta ja jakelusta koituvat kustannukset. Näin ollen suuri osa nykyisestä tuotannosta tuottaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Voidaanko tällaista toimintaa itse asiassa edes kutsua tuotannoksi? Ja voidaanko siihen osallistumista kutsua työksi sanan tavanomaisessa merkityksessä?

 Yleensä ajatellaan, että työ on hyödyllistä toimintaa. Jos toiminnan saldo on pahasti negatiivinen, käytetään `työn` sijasta muita sanoja: pahanteko, ilkivalta, kiusaaminen, tihutyö, rikos...

 "Työ", jota voidaan ylläpitää vain tuhoavalla taloudellisella kasvulla ei ole ihmisarvolle sopivaa. Toisaalta maailma on tulvillaan mielekkäitä tehtäviä. Ongelma on vain siinä, että taloudellisten voimavarojen haltijat tekevät mielekkään työn monella tavoin hankalaksi: he eivät anna käyttöön siihen tarvittavaa maata ja muita resursseja tai eivät maksa palkkaa. Mutta miksi vallanpitäjät eivät suostu tukemaan mielekästä työtä?

Nyt ehkä lähestytäänkin taloudellisen kasvun varsinaisia syitä.

 Asian ymmärtämisen helpottamiseksi on hyvä tarkastella välillä sodankäyntiä: Sota on kokonaisuutta ajatellen aina suuri onnettomuus. Miksi tästä huolimatta jotkut aloittavat sotia? Ainakin yksi tärkeä syy on rikkauksien uudelleen jako: sodan tuhoilta säästyneet voimavarat keskittyvät voittajavaltiolle ja sen sotatoimia johtaneelle eliitille.
 

Saaliin jakoa

Samalla tavoin sairaalloisen suureksi kasvanut taloudellinen toiminta merkitsee paitsi absoluuttista tuhoa myös resurssien uudelleenjakoa. Voimavaroja siirretään pois muilta eläviltä olioilta, tulevilta ihmissukupolvilta - ja myös nykyisin elävien ihmisten enemmistöltä: kolmannen maailman ja Itä-Euroopan köyhiltä sekä - toisessa laajuudessa ja muodossa - myös läntisten teollisuusmaiden kansalaisten enemmistöltä. Minne rikkaudet sitten siirretään? Teollisuusmaiden keskiluokka saa huomattavan osan, mutta ennen kaikkea voimavarat ja niiden myötä tuleva valta keskittyvät valtiollisille eliiteille ja suuryhtiöitä hallitseville ryhmittymille.

 Tyypillinen esimerkki on yhteismaiden häviäminen, johon edellä on viitattu. Taloudellisen kasvupolitiikan seurauksena kaikkialla maailmassa yhteiset laidunmaat ja metsät ovat siirtyneet yksityisen tai valtiollisen voiton tavoittelun välineiksi. Samalla tavalla kun meidän elämämme on vieläkin riippuvainen yhteisestä ilmakehästä, on köyhien elämä ollut aina riippuvainen yhteisinä käytettävistä alueista: kun ne viedään, köyhyys muuttuu kurjuudeksi.

 Todellisuudessa talouden on siis kasvettava vain siksi, että maapallon laajuinen eliittien ryöstöretki voisi jatkua. Kun jotakin hanketta perustellaan taloudellisella kasvulla, kysymys on tietoisesta tai vallitsevan ideologian ohjaamasta hämäyksestä: hankkeen rikollinen luonne halutaan peittää näennäisesti neutraalilla taloudellisella terminologialla.

 Koska kasvupolitiikka on nykyisten valtaeliittien aseman perusta, sen kyseenalaistaminen aikaansaa voimakkaita reaktioita. Esimerkiksi Ruotsin ydinvoimakansanäänestyksen aikana vuonna 1980 teollisuus ilmoitteli sanomalehtisivujen täydeltä maan koko pohjoisosan joutuvan leivättömäksi, jos ei-linja voittaisi. Ja tietenkin teollisuuspiirit olisivat halutessaan voineetkin kaventaa pohjoisruotsalaisten toimeentuloa ratkaisevasti.

 Riistetyillä ja alistetuilla on aina valittavissa kaksi järjellisesti perusteltua strategiaa: voi joko alistua ja yrittää pelastaa oma nahkansa tai sitten ryhtyä vastarintaan. Suomen kaltaisissa maissa useimmat yrittävät edellistä.

Mutta vaikeata vastarinnan tietä puoltaa tärkeä argumentti: riistokasvun jatkuminen tulee aiheuttamaan yhä hirvittävämpää tuhoa ja kärsimystä maapallon elämälle ja köyhille ihmisille. Hyvällä onnella ja tuhotoimintaa myötäilemällä pelastettu oma elämä ei välttämättä olisi elämisen arvoista: siedettävästi voisi aikansa kuluttaa vain jos kieltää oman inhimillisyytensä ja muuttuu löhöäväksi nautintojen vastaanottokojeeksi.

Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info

Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun