| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Ydin-lehden numerossa 7-8/1991. Englannin kielinen versio on ilmestynyt Balloons-lehden numerossa 1/1992. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Valtio, kansainvälisyys
ja kansalaisliikkeet
Tällä vuosisadalla kansan- ja kansalaisliikkeiden toiminnan polttopisteenä on ollut jokin todellinen tai toivottu valtio - kansallinen, alueellinen, mantereen tai maailman laajuinen. Jopa kan ainvälisesti orientoituneet liikkeet, kuten kolmannen maailman solidaarisuusliike, keskit tyvät yleensä muuttamaan sen valtion ulkopolitiikkaa, jossa jäsenet sattuvat elämään, taikka sitten vaikuttamaan valtioliittoihin tai valtioiden välisiin elimiin kuten YK:hon ja sen alajärjestöihin. Huolimatta tärkeistä poikkeuksista liikkeet eivät yleensä ole aidosti kansainvälisiä.
Näin ei aina ole ollut. Ennen ensimmäistä maailmanso taa kansalliset rajat eivät nykyisessä määrin rajoittanee liikkeitä, ja niiden polttopisteessä oli usein kansainvälinen kapitalistinen järjestelmä. Vielä varhemmin toiminta kohdistui pääasiassa kirkkoon.
Nyt tyypillinen liike haluaa muuttaa valtiota joko ulkoapäin painostusryhmänä tai sisältäpäin puolueena. Monissa maissa liikkeet pyrkivät perustamaan uusia kansallisvaltioita. Tietenkin valtio on nykyisin läsnä kaikkialla ja tunkeutuu elämämme joka vaiheeseen. Mutta tämä ei ole ainoa syy valtiosidonnaisuuteen. Taustalla on myös jonkinlainen utopia hyvästä ja demokraattisesta valtiosta, joka täyttäisi jäsentensä kaikki toiveet. Muualla maailmassa pohjoismailla on ollut kunnia esiintyä utopian lähimpinä maanpäällisinä vastineina.
Niin sanottujen pohjoismaisten demokratioiden valtiomuoto on todellakin tulosta kansanliikkeiden toiminnasta viime vuosisadan loppu- ja tämän vuosisadan alkupuolella. Mutta näiden maiden yhteiskun nat ovat hyvin kaukana liikkeiden alkuperäisistä pyrkimyksistä. Niitä ei hallitse kansa vaan taloudelliset, byrokraattiset ja puolue-eliitit. Viralliset yhteiskunnalliset ja taloudelliset rakenteet eivät tyydytä ihmisten syvimpiä tarpeita vaan käyttävät tyy dyttämättömyyttä ja viihtymättömyyttä hyväkseen myydäkseen valtavia määriä korvikkeita.
Jo kaksikymmentä vuotta pohjoismaiden ympäristöliikkeet ovat olleet varsin voimakkaita. Vaikka näkyvin saasta on lakaistu maton alle, yhteiskuntien ekologinen jälleenrakennus ei ole edistynyt merkittävästi. Liikkeiden suurin saavutus on ollut monien uusien tuhohankkeiden estäminen, etenkin useiden vesi- ja ydinvoimaloiden rakentamisen - ja jopa suunnittelun - torjuminen. Toisaalta liikkeiden toiminnan seurauksena on syntynyt laaja ympäristöbyrokratia, josta on usein muodostunut uusien ympäristöliikkeiden pahin vastustaja. Liikkeiden vaikutuksesta on siirrytty käyttämään uusia tuotantomenetelmiä ja raaka-aineita, jotka voivat osoittautua kaikkea muuta kuin harmittomiksi. Esimerkiksi "ympäristöystävällinen" maakaasu edistää kasvihuoneilmiötä, ja siihen liit tyvät poraukset tuhoavat Norjan ja Tanskan edustan merialueita sekä Pohjois-Siperi an alkuperäiskansoja.
Miksi valtiollisiin reformeihin keskittyminen on niin usein johtanut vääränlaisiin tuloksiin: uuteen harvainvaltaan demokratian sijasta ja uusiin saasteisiin ekologisen elpymisen sijasta?
Tunnetun yhdysvaltalaisen historioitsijan ja monitieteilijän Lewis Mumfordin oivallus voi tässä auttaa: valtio oli ensimmäinen kone - kone, joka koostuu ihmisistä. Valtiollinen kehitys saavutti "megakoneen" asteen jo muinaisessa Egyptissä ja Babyloniassa. Olemme oppineet ihailemaan suurten valtiokoneistojen saavutuksia, olkoon ne sitten pyramideja tai kuumatkoja.
Mutta mikä on nykyisin ja muinaisina aikoina ollut megakoneiden rakentamisen tarkoituksena? Ilmeisestikin päämääränä on ollut saada luonnon ja ihmisten voimavarat liikkeelle joka puolella maata tai imperiumia sekä muokata ja keskittää niitä niin, että ne olisivat hallitsevien eliittien ja näiden liittolaisten, kauppa- ja teollisuuskapitalistien, helposti käytettävissä. Jotta tämä olisi mahdollista, valtiokone on täytynyt organisoida hierarkkisesti.
Koneen osina olevien ihmisten tunteet ja herkkyys olivat vaarallinen häiriötekijä: nehän voisivat johtaa jonkun ajattelemaan, että voimavarat olisi jätettävä koskematta tai ainakin entisille sijoilleen. Jotta koneen tasaista toimintaa uhkaavat häiriöt vältettäisiin, ihmisrattaat oli saatava tottelemaan vain ylhäältä tulevia määräyksiä ja yleisiä sääntöjä sekä olemaan välittämättä paikallisista tilanteista. Jollakin tavalla "koneenkäyttäjän" oli saatava ihmiselementit "oikosulkemaan" suurin osa herkkyydestään. Muinaisissa imperiumeissa tästä huolehdittiin mm. raa'alla voimalla ja orjien käytöllä. Uudella ajalla oli kuitenkin saatavilla kehittyneempiä ideologisia ja psykologisia keinoja.
Keskiajan luostareissa, joissa elämä jaettiin kellon avulla tarkasti fyysiseen työhön ja henkiseen kilvoitteluun, kehitettiin mekaanista ja yhteiskunnallista teknologiaa sekä niitä vastaavaa filosofiaa ja persoonallisuusrakenteita. Tältä pohjalta oli 1600-luvulla mahdollista - uuden rakenteilla olevan megakoneen sitä vaatiessa - laatia täysin mekaaninen filosofia: koko maailmankaikkeus ei ollut nyt muuta kuin suuri kellon kaltainen mekanismi; eläimet olivat koneita kuten myös ihmisruumiit.
Persoonallisuusihanteena ruumiista irtileikattu ihminen sai lisää oikeutusta, ja ihanteen toteutusta kasvatuksessa ja koulutuksessa rohkaistiin. Luotiin ihmisiä, erityisesti miehiä, jotka olivat "luontaisesti" epäherkkiä ympäristölle ja kanssaihmistensä kärsimyksille.
Modernin megakoneen rakentajilla oli nyt ulottuvillaan suuri joukko hyvin rasvattuja rattaita, jotka olivat valmiita pyörimään tasaisesti ilman minkäänlaista tarvetta vapauden riistoon tai raa'an voiman käyttöön. Tuloksena syntyi valtioita, jotka olivat tehokkaampia kuin koskaan toteuttamaan päämääriä, joihin ne oli suunniteltu: keskittämään valtaa ja voimavaroja.
Mutta onko kyseessä universaalikone, josta monet koneteoreetikot ovat Leibnitzistä lähtien uneksineet? Kykeneekö valtiokone suorittamaan minkä tahansa sille annetun tehtävän, ja vieläpä tehokkaasti?
Vastaus on selvästikin kielteinen. Juuri valtion suunnitteluperiaat teet tekevät sen hyvin tehottomaksi, usein täysin ky kenemättömäksi aikaansaamaan niitä muutoksia, jotka ovat kaikkein tärkeimpiä ekologisista ja humanistisista arvoista lähteville liikkeille. Jos tarkoituksena on konkreettisesti antaa valta kansalaisille, jakaa voimavarat oikeudenmukaisesti ja käyttää niitä pääasiassa paikallisesti sekä kutoa jokainen ihmisyhteisö ja toiminta tasapainoisesti juuri sitä ympäröivään luontoon, silloin megakoneen epäherkkyys- ja yleisyysperiaatteet tekevät siitä mitä epätarkoituksenmukaisemman välineen: se on yhtä hyvä kuin moottorisaha kynsien leikkuussa.
Inhimillisen ja ekologisen yhteiskunnan rakentamiseen tarvitaan melkein täsmälleen vastakkaisia periaatteita kuin ne, jotka hallitsevat valtiokoneessa. Kaikkien ihmisten kaikille herkkyyksille on nimenomaan annettava kasvumahdollisuuksia, ja yhteiskunta on organisoitava alhaalta käsin.
Mutta onko ei-hierarkkinen organisointi mahdollista? Monia sukupolvia kestänyt valtion vallan alaisuus on saanut monet meistä uskomaan, että valtahierarkiat kuuluvat jollain tavalla ihmisluontoon. Kuitenkin jos katsoo ihmiskunnan historiaa kokonaisuudessaan, vallan keskitys on epätavallinen ilmiö. Se on vähäistä tai kokonaan tuntematonta metsästäjä-keräilijöiden keskuudessa, jotka edustavat ihmiskunnan tuhansien eri kulttuurien yleisintä tyyppiä.
Megakoneen alistaminakin ihmiset ovat kyenneet säilyttämään kykynsä alistamattomaan organisoitumiseen. Juuri se, että jatkuvasti syntyy uusia yhteiskunnallisia liikkeitä, on selvin osoitus tästä. Ainakaan alkuvaiheissaan liikkeet eivät ole hierarkkisia. Eikä tämä näytä olevan mikään satunnainen piirre: saattaa olla, että suuri osa liikkeen energiasta tulee juuri ihmisten välisten ja ihmisten sisäisten suhteiden radikaalista ja äk kinäisestä uudelleen järjestelystä: megakoneen erottamat ihmiset yhdistyvät, niin myös kunkin ihmisen "ruumis" ja "sielu".
Myös monien suurien kansanliikkeiden organisoimat uuden yhteiskunnan alut ovat olleet enemmin "orgaanisia" kuin hierarkkisia. Esimerkiksi vuoden 1793 Pariisi, jossa oli 700 000 asukasta, oli jaettu 48 sektioon, joita hallittiin suoran demokratian avulla. Vuoden 1917 Venäjällä tehdastyöläisten itsehallintoliike oli niin voimakas jopa Leninin oli puheissaan myötäiltävä sitä, vaikka hän oli aikaisemmissa kannanotoissaan vastustanut itsehallintoa.
Miksi sitten huolimatta liikkeiden luontaisesta pyrkimyksestä muodostaa vaihtoehtoja valtiolle ne ovat omaksuneet valtiokeskeisyyden? Yksi syy on länsimaisen demokratian ideologia: historia esitetään meille länsimaisen ihmisen nousuna harvainvaltaisesta barbarismista muinaisen Kreikan kaupunkivaltioiden sekä Amerikan ja Ranskan vallanku mouksen kautta nykyiseen demokratiaan, jota luonnehtivat parlamentaarinen moni puoluejärjestelmä ja yleinen äänioikeus. Tätä tarina toistetaan toistamistaan, vaikka demokratia monissa maissa on rappeutunut pelkäksi muodollisuudeksi. Rappeutumiskehitys on mennyt niin pitkälle, että jotkut valtiotietei lijät haluavat päästä eroon alkuperäisestä käsitteestä - demokratiasta kansanvaltana - ja määrittelevät demokratian tarkoittavan pelkästään parlamentaarista järjestelmää.
Toinen syy valtiokeskeisyyteen lienee se, että nykyaikainen megakone hallitsee monia liikkeiden käsittelymenetelmiä ja on valmis niitä myös käyttämään. Kehittyvä liike on jo sinänsä uhka valtiolle: se panee epäilemään, onko ihmisten välttämätöntä ja järkevää olla epäinhimillisiä rattaita. En simmäinen valtion ja sitä tukevien joukkotiedotusvälineiden reaktio on tavallisesti yrittää eristää alkava liike leimaamalla sen jäsenet sekopäiksi tai terroristeiksi.
Jos tämä ei onnistu pysäyttämään liikkeen etenemistä, alkaa integrointi: liikkeelle tai sen johtaville jäsenille annetaan rahaa ja asemia valtionelimissä. Kiusausta saada nopeasti lisää voimavaroja on usein mahdotonta vastustaa. Mutta valtion "hellässä syleilyssä" liikkeen on pakko omaksua monia valtiobyro kratian käytäntöjä. Seurauksena on, että se me nettää tärkeimmän energianlähteensä: itsensä löytävät ihmiset. Jo valtiota vuonna 1793 rakentanut Robespierre tunsi integraatiotekniikan: hän alisti Pariisin kansalaiskokoukset valtaansa alkamalla maksaa palkkioita sihteereille ja puheenjohtajille.
Mutta mitä sitten tämä pitkä teoreettinen tarina merkitsee käytännössä? Ennen kaikkea se ei merkitse sitä, että valtioiden pitäisi antaa häiritsemättä jatkaa pahantekojaan. Liikkeiden on edelleen yritettävä estää tuhoprojekteja, ja ne voivat tässä myös onnistua. Liikkeiden täytyy kamppailla niitä valtion pyrkimyksiä vastaan, jotka tähtäävät kansalaistoiminnan mahdollisuuksien kaventami seen. Samalla niiden on laajennettava omaa "liikkumatilaansa".
Sen sijaan tarinan mukaan on useimmissa tapauksissa turhaa ja epäonnistumaan tuomittua yrittää aikaansaada myönteisiä reformeja valtiossa tai valtionkaltaisissa maailmanlaajuisissa rakenteissa - siis uudistuksia, jotka pyrkivät muuhunkin kuin näiden toiminnan rajoittami seen. Sen sijaan liikkeillä on todellisia mahdollisuuksia esimerkiksi auttaa ihmisiä auttamaan itse itseään, ylläpitää ja rakentaa paikallisia itsehallintorakenteita, edistää ekologista elämäntapaa ja voimavarojen käyttöä. Tämä vaihtoehtoisen yhteiskunnan rakentaminen merkitsee myös, että kylät, kaupunginosat, toimintaryhmät, opintopiirit, asuin- tai työyhteisöt tai mitkä tahansa ihmisryhmät voivat olla yhteydessä toisiinsa paikallisella, alueellisella, kansallisella, kielellisellä, valtakunnallisella, maanosan käsittävällä tai maailmanlaajuisella tasolla. Yhteyksien pohjalla voidaan rakentaa pysyviä keskinäisen tuen verkostoja ja liittoja.
Jos toiminta tähtää johonkin tällaiseen, ei ole mitään tarvetta "virtaviivaistaa" liikkeen sisäistä rakennetta muistuttamaan valtiota. Päinvastoin juuri alkuvaiheen orgaanista rakennetta tarvitaan. Tästä syystä liike voi pitää tärkeimmän inhimillisen energianlähteensä. Näin ollen vaikka tavoitteet asetetaankin korkeammalle kuin valtiokeskeisellä liikkeellä, voimavarat saattavat myös olla suuremmat.
Tämä paikallistasolta lähtevä strategia ei merkitse
nurkkakuntasuutta vaan sen vastakohtaa. Jos menettää illuusionsa
hyväntahtoisesta valtiosta, haasteidemme maailmanlaajuisuus on kohdattava
suoraan: globaaliset ympäristö- ja ydintuhot, maailmanlaajuisten
rakenteiden kuten monikansallisten yhtiöiden aiheuttamat paikalliset katastrofit,
vääristyneet kuvat siitä, miten ihmiset eri puolilla maailmaa
elävät ja mitkä ovat heidän ongelmiensa ja saavutustensa
todelliset syyt... Kun tajuaa, ettei vastenmielisten valtiorakenteiden takana piile
mitään hoivaavaa äitiä, ei jää yksin: joka
tapauksessa ympäri maailmaa on miljoonia siskoja ja veljiä, joilla on
samantapaisia kärsimyksiä ja pyrkimyksiä - ja yhdessä
meillä on valtavasti energiaa ja voimaa. 
Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.
Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun