| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Kulttuuritutkimus -lehden numerossa 3/2001 ja Voima-lehden syyskuun 2001 numerossa. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Lihaa ja aivokudosta anarkismin luurangolle
Väärin ajateltua, Anarkistisia puheenvuoroja herruudettomasta yhteiskunnasta. toim. Timo Ahonen, Markus Termonen, Tuomas Tirkkonen ja Ulla Vehkaluoto. Kampus Kustannus, Jyväskylä 2001, 379 s.
'Anarkia' ja 'anarkismi' ovat maailman väärinkäytetyimpiä
sanoja. Näitä vaihtoehtoiseen yhteiskuntajärjestykseen ja
sen etsimiseen viittaavia sanoja yleinen kielenkäyttö ja media
pitävät tavallisesti kaaoksen ja epäjärjestyksen synonyymeinä.
Vallitseva tiede ja jotkut marginaaliryhmät taas usein esittävät
anarkismin ultraliberaalina valtion minimointi- ja kapitalismin maksimointioppina.
Siksi on jo pelkästään kielenhuollon kannalta erinomaista,
että suomenkielisten anarkismia käsittelevien kirjojen perin laihaa
kokoelmaa kartutetaan nyt tukevalla niteellä painavia anarkistisia puheenvuoroja.
Sen 20 kirjoittajaa ovat yhteiskunnallisten liikkeiden, tieteen tai filosofian
maailmassa toimivia anarkisteja. Useimmat artikkeleista on kirjoitettu 90-luvulla
- siis 1990- ei 1890-luvulla. Niinpä kyse ei ole klassikkotekstien kokoelmasta,
vaan otoksesta tämän päivän anarkistista ajattelua. Se
kattaa laajan kirjon tyylejä ja suuntauksia: palopuheesta abstraktiin
filosofiseen diskurssiin, feminismistä valtioteoriaan.
Kirja on todiste anarkismin hämmästyttävästä sitkeähenkisyydestä. Huolimatta siitä, että anarkismin nimeä kantavat aatteet ja liikkeet on niiden 160 vuoden esiintymisajan kuluessa ehditty moneen kertaa murskata niin sinisin kuin punaisin kiväärein ja kirjoituksin, anarkismi nousee yhä uudelleen jaloilleen esiintyäkseen taas uudessa asussa. Näillä reinkarnaatioilla on varmaan jotain tekemistä sen kanssa, että lukuun ottamatta autoritaarisesta persoonallisuushäiriöstä kärsiviä anarkistinen asennoituminen on ihmisille hyvin luonnollista: Harvapa aikuinen tervejärkinen ihminen pitää komentelusta ja haluaa totella toisen ihmisen käskyjä vain siksi, että ne ovat tuon toisen ihmisen käskyjä. Vielä vähemmän ollaan halukkaita pokkurointiin, kun käskyt eivät tule edes ihmiseltä vaan joltain typerältä koneelta. Tietenkin usein joitain konkreettista käskyä noudatetaan, koska tähän on järkeviä syitä: esimerkiksi se, että on käskijän kanssa samaa mieltä käskyn esittämän käyttäytymisen järkevyydestä tai että käskijä osoittaa sinua pistoolillaan. Jos suhtautuu näin ihmisten ja koneiden käskyihin, niin eikö luonnollisesti myös yhteiskunnallisten koneistojen käskyihin - siis esimerkiksi valtion tai yhtiön esittämiin vaatimuksiin? Kun tähän vastaa myöntävästi - ja arvaanpa että suurin osa lukijoista vastaa - on jo astunut anarkismin esikartanoon. Silloin voi nimittäin sanoa Väärin ajateltua kirjassa -kirjoittavan Robert Paul Wolffin tavoin, ettei de jure eli oikeutettuja valtioita ole olemassa. Toisin sanoen ei ole olemassa valtioita, joiden oikeutta vaatia alamaisiltaan yleistä tottelemista voidaan mitenkään perustella. On vain de facto -valtioita eli hierarkkisia koneistoja, jotka uskottelevat ihmisille, että heillä on velvollisuus totella niitä.
Kun on päästy näin pitkälle, voi helposti alkaa epäillä de facto -valtion tarpeellisuutta. Ehkä yhteiskunta olisi parempi järjestää uudestaan demokratian hengessä ja lopettaa autoritaariselta hengeltä löyhkäävät hierarkkiset valtio- ym. koneistot? Kun tähänkin kysymykseen vastaa myöntävästi, on jo päässyt anarkismin sisäpihaan. Avoimeksi jää vielä kysymys, millainen olisi tuo vaihtoehtoinen yhteiskunta ja voidaanko sitä koskaan - tai ennen kuin nykyjärjestelmän ympäristötuho ja sodat ovat tehneet lopun ihmiskunnasta - saavuttaa. Mutta näissä suhteissa myös esimerkiksi käsillä olevan kirjan kirjoittaja-anarkistit eroavat kovasti toisistaan. Anarkismi on siis siitä kummallinen ismi, ettei se edellytä uskoa juuri mihinkään, ei edes anarkistiseen tulevaisuuteen.
Kun anarkismi on näin järkevää ja luonnollista, ei ole ihme, että sen kannatus on ajoittain ollut suurta. Esimerkiksi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Euroopan romaanisia kieliä puhuvissa maissa ja USA:ssa työväenliikkeen pääsuuntaus oli ajoittain anarkismi. Koulukirjoissa ei kerrota, että useat niiden muistamista "suurmiehistäkin" olivat anarkisteja - kuten Leo Tolstoi ja Mahatma Gandhi. Alvar Aallon nimeen on liitettävä viideskin 'a' sillä myös hän oli anarkisti.
Tähän aiheeseen johdattelevaan salakavalaan viekoitteluun on enää lisättävä, että moni on anarkisti tietämättä sitä itsekään. Tästä minulla on kouriintuntuvia kokemuksia. Moni anarkistinimitystä kavahtava lukija - heistä osa yhteiskuntamme ylimmistä kerrostumista - on nimittäin kertonut minulle, että hän hyväksyy kaiken, mitä kirjoitan kirjassani "Maailman tilan kootut selitykset". Kuitenkin ainakin anarkistilehtien mukaan kirja on täyttä @:ta...
Näin kieroon strategiaan anarkismin propagoimiseksi eivät siis Väärin ajateltua -kirjan kirjoittajat syyllisty, vaan ilmoittautuvat teksteissään reilusti anarkisteiksi. Yhtä lukuun ottamatta heidän tekstinsä on käännetty englannista. Anglosaksisten keskustelujen ulkopuolelta on kirjassa saksalaisessa Graswurzelrevolution lehdessä ilmestynyt "Teesejä nykypäivän valtiollisuudesta ja anarkiasta". Teksti on hyvä valinta, mutta kyseessä olevasta lehdestä ja muista Manner-Euroopan julkaisuista olisi kyllä löytynyt paljon muitakin kirjaan sopivia esseitä. Näiden kirjoittajien kohtaama valtiollisuus on lähempänä meidän kokemusmaailmaamme kuin Brittiläisen imperiumin jäänteiden piirissä elävien.
Monet kirjoituksista osallistuvat anarkismin alati jatkuvaan määrittelyyn, rajaukseen ja lavennukseen. Peter Sabatini tuo esiin artikkelissaan "Libertarismi - valeanarkiaa" perusteita sille, miksei USA:n oikeiston ultraliberaaleja oppeja voi pitää anarkistisina. Ne haluavat ylläpitää ja entisestään vahvistaa yhtiöiden muodostamia herruusjärjestelmiä, mutta anarkistit vastustavat ylivaltaa ja ihmisten alistamista kaikissa muodoissa. Toisaalta ilman väkivaltakoneistoa mitään herruusjärjestelmää on vaikea ylläpitää pitkällä tähtäimellä. Niinpä nämä oikeistolaiset yleensä kannattavatkin veritekoihin valmista minimivaltiota. Tai sitten haluavat yksityistää tämänkin valtion funktion ja muodostaa yhtiöistä eräänlaisia valtioita. Nämä opit sekoitetaan akateemisissakin piireissä anarkismiin muun muassa siksi, että kyseiset ideologit ovat varastaneet Ranskan anarkisteilta libertaristi-nimityksen. Jotkut - mm. tunnettu ekonomisti ja kolumnisti James Buchanan - kutsuvat itseään jopa anarkisteiksi.
Vaikka akateemisten filosofien käsissä kuluneet libertarismia käsittelevät kirjat eivät puhukaan anarkismista, toki anarkistista filosofiaa on runsaasti. Sitä kirjassa edustaa etenkin Suomessa asuvan Stephen Conditin pitkä essee "Käytännöllistä millenarismia: 2000-luvun anarkismin normeista". Teksti on varmasti kelle tahansa yliopistofilosofille kyllin abstrakti ja haastava, mutta tämän ja muutamien muiden tekstien takia kirjan lukuohjeeksi on annettava enemmin "jokaiselle jotain" kuin "kaikki kaikille".
Condit osallistuu kaiken muun ohella esseellään myös ekofilosofiseen keskusteluun ja viittaa monessa kohden Murray Bookchiniin. Kuitenkin tämän ja muiden tunnettujen ekoanarkistien esseet kirjasta puuttuvat. Tosin Bookchin on joidenkin riitojen seurauksena määritellyt itsensä ja kannattajansa muutamina viime vuosina kommunalisteiksi (tai libertaarisiksi munisipalisteiksi) eikä anarkisteiksi.
Myöskään Suomeenkin kantautuneeseen kommunalismikeskusteluun kirja ei suoranaisesti puutu, mutta monien kirjoittajien esittämät visiot toivotusta yhteiskunnasta ovat suurin piirtein samanlaisia kuin kommunalisteilla: pienehköistä itsehallinnollisista ja suoraa demokratiaa harjoittavista paikallisyhteistöistä (= kunnista = "kommuuneista") koostuva löyhä liittokunta. Kuitenkin Brian Martin esittää artikkelissaan "Demokratiaa ilman vaaleja" tästä totutusta anarkistisesta mallista ratkaisevasti poikkeavan vision: erilaisia yhteiskunnallisia tehtäviä hoitaisivat työryhmät, joihin ihmiset valitaan halukkaiksi ilmoittautuneiden joukosta arpomalla. Tällainen "demarkia" vaikuttaa äkkipäätään kovin mielivaltaiselta, mutta Martin onnistuu esittämään joitakin hyviä argumentteja sen demokraattisuuden puolesta: tiettyihin kysymyksiin paneutuneet ihmiset pääsevät päättämään, mutta valta ei pääse kasautumaan yksille, koska arpaonni vaihtelee. Martin tuntuu kuitenkin olettavan yhteiskunnallisten asioiden sektoroitumisen olevan poliittisesti neutraalia. Ehkä hyvä järjestelmä olisi jonkinlainen demarkian ja kommunalismin yhdistelmä, jollainen itse asiassa jossain määrin vallitsi muinaisessa Ateenassa.
Kirjan riemastuttavin - tai sitten raivostuttavin - teksti on Bob Blackin jo klassikoksi muodostunut essee "Eroon työstä!". Hän ehdottaa aivan vakavissaan nykyisen "tehdasfasismin" ja "toimisto-oligarkian" orjuuttavan työjärjestelmän korvaamista leikillä. "Koulukeskitysleirit" olisi suljettava, koska lapsia tarvitaan opettamaan aikuisia leikkimään. Blackin kirjoitus ja kirjan muut työtä käsittelevät esseet näyttävät viittaavan siihen, että oikea vastaus kysymykseen "Millainen on anarkistinen talousjärjestelmä?" on "Sitä ei ole".
Mutta miten sitten anarkistit käytännössä edistävät anarkian toteutumista? Ikkunoita särkemällä ja kiviä heittelemälläkö, kuten monien viimeaikojen valtamediauutisten perusteella voisi luulla. Kuitenkin valtamedian ulkopuolella julkaistusta aineistosta on voinut päätellä, että sikäli kuin mustapukuiset naamiomiehet eivät ole olleet poliiseja, he ovat useimmiten olleet lähempänä autonomeja kuin anarkisteja. Autonomien juuret taas ovat 70-luvun marxilaisissa liikkeissä. Valtaosa anarkisteista viime vuosien suurissa yhtiövallan vastaisissa tapahtumissa on taas ollut mukana väkivallattomassa kansalaistottelemattomuudessa tai sitten vain tavallisissa mielenosoituksissa.
Kirja antaa runsaasti tukea tälle käsitykselle anarkistien toimintafilosofian peruslinjasta. Tässä suhteessa valaiseva on erityisesti sparrowin (tämän varpusta jossain suhteessa muistuttavan ihmisen nimi siis kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella) kirjoitus "Anarkistinen politiikka & suora toiminta". Se sisältää myös juuri nyt erityisen ajankohtaisia pohdintoja poliisin luonteesta ja suhtautumisesta tähän väkivaltainstituutioon.
Marxin aikalainen ja kiistakumppani Mihail Bakunin, jota on pidetty väkivaltaisen anarkismin perikuvana, on Väärin ajateltua -kirjan mukaan ajatellut: "Radikaalin vallankumouksen aikaansaamiseksi täytyy siis käydä yhteiskunnallisten asemien ja lukuisten muiden asioiden kimppuun sekä tuhota omaisuuden ja valtion instituutiot. Tällöin ei ole enää välttämätöntä tuhota ihmisiä ja näin säästytään varmalta ja väistämättömältä taantumukselta, jonka verilöyly jokaisessa yhteiskunnassa on aina tuottanut ja tulee vastedeskin tuottamaan.
|
Palautetta kirjoittajalle
voi lähettää osoitteeseen
etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla . |