Jaa alla oleva somessa tai sähköpostilla:

Jaa

Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu lyhennettynä Verdessä 3.5.2023. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tässä.

Provosoimalla täystuhoon

Suomen nykyisen turvallisuuspolitiikan perusolettamus on, että Venäjä on tsunamin kaltainen luonnonvoima, joka pyrkii väkisin työntymään Suomen alueelle. Ainoastaan omilla ja Nato-liittolaisten aseilla tsunamin voi padota pysähtymään rajoillemme. Vaikka Suomessa kuinka kalisteltaisiin omia tai vieraita aseita, tällä ei ole mitään vaikutusta Venäjä-tsunamin käyttäytymiseen.

Olettamus on kummallinen, sillä se on ristiriidassa sen kanssa, miten yleensä arkielämässä suhtaudumme väkivaltaisesti käyttäytyviin ihmisiin.

Neljä vuotta sitten minut ryöstettiin konferenssimatkalla Ateenassa. Kaikki alkoi siitä, kun otin kuvan puistikon aidassa olevista julisteista. Aidan takana istuskeli ja makaili miehiä, jotka luulivat, että kuvasin heitä. He hermostuivat ja kaksi heistä tuli vaatimaan kameraa itselleen. Näytin ottamani kuvan, jossa näkyi vain aita. Tämä ei riittänyt: toinen miehistä veti tikarin tapaisen veitsen esiin ja leikkasi sillä kameran hihnan poikki. He halusivat myös lompakkoni ja reppuni. Annoin ne vastarintaa tekemättä. Juuri kun ryöstäjät olivat juosseet pakoon, mies ajoi paikalle skootterilla. Hän soitti poliisille, mutta järjestyksenvalvojia ei ilmestynyt paikalle, eivätkä he myöhemminkään tehneet asialle mitään. Jälkeenpäin minulle selvisi, että ryöstäjät olivat kuuluneet syyrialaiseen rikollisryhmään, joka hallitsee Ateenassa suurta osaa huumeiden katukaupasta.

Sain vain pienen naarmun tikarista olkapäähäni, mutta psyykkinen järkytys oli toki tuntuva. Onneksi kuitenkin konferenssin muut osallistujat tukivat minua. Passini, toinen luottokorteistani ja suurin osa matkatavaroistani olivat turvassa majapaikassani.

Olisinko selvinnyt paremmin, jos olisin tehnyt vastarintaa? Tuskinpa: aineellisten menetysten lisäksi olisin todennäköisesti joutunut haavoittuneena sairaalaan ja pahimmassa tapauksessa olisin menettänyt henkeni.

Entä jos olisin kantanut mukanani asetta? Asetaistelun häviäjänä seuraukset olisivat olleet kauheat. Jos taas olisin voittanut taistelun, olisin voinut joutua tuomioistuimen eteen syytettynä taposta tai sen yrityksestä. Siinäkin tapauksessa, että olisin selviytynyt kuivin nahoin virallisesta oikeuslaitoksesta, rikollisryhmä ei olisi jättänyt asiaa siihen: olisin saanut pelätä kostoiskua lopun elämääni.

Todennäköisesti valtaosa suomalaisista ja myös maailman muista ihmisistä olisi käyttäytynyt tuossa ryöstötilanteessa samalla tavalla kuin minä: ei olisi tehnyt vastarintaa. Mutta toisaalta valtaosa ihmisistä ei kuitenkaan ole passiivisia kaupungeissamme esiintyvän pienen tai vähän suuremman väkivaltauhan edessä. Uhkan suuruutta ei pidetä riippumattomana omasta käytöksestä, ja omaa esiintymistä kontrolloidaan paikoissa ja tilanteissa, joissa väkivaltaa saattaa esiintyä: vältetään uhkaavaa tai ärsyttävää käyttäytymistä, pidetään kieli keskellä suuta ja vältetään kaikkea provosointia.

Ateenassa minä vahingossa provosoin huumekauppiaita. Mutta jos olisin kiinnittänyt huomiota puistikossa lepäilevien ihmisten olemukseen ja jos olisin tajunnut kuvaamisen johtavan helposti väärinkäsityksiin, en olisi tarttunut kameraani.

Sama väkivallan ja provosoinnin välttämisen toimintamalli on pitkälti hallinnut myös valtioiden välisiä suhteita. Suomessa sitä harjoitettiin menestyksellisesti toisen maailmansodan jälkeen aina viime vuosiin asti. Armeijaa tosin ylläpidettiin, mutta monetkaan eivät uskoneet sen olevan ensisijainen tai ratkaiseva väline sodan välttämisen tai turvallisuuden kannalta, kun rajan takana on suurvalta.

Vanhasta ja hyviä tuloksia tuottaneesta ulkopolitiikasta alettiin kuitenkin irtautua vähitellen 2000-luvun alusta lähtien. Suomesta Venäjään kohdistuvaa sotilaallista uhkaa alettiin lisätä lähestymällä Natoa ja tilaamalla 20 miljardin euron edestä yhdysvaltalaisia hyökkäysaseita eli F-35-hävittäjiä1. Lopulta Suomi liitettiin Naton täysjäseneksi. Pisteenä i:n päälle Suomeen aiotaan hankkia USA:n tukikohtia, joita tosin kutsutaan ”yhteisalueiksi”2.

Millään näistä Suomen päätöksistä ei siis ole mitään vaikutusta Venäjän käyttäytymiseen: sehän yrittää tänne tunkea joka tapauksessa, koska se on kaiken rationaalisen harkinnan ulkopuolella oleva luonnonvoima.

Vai olisiko sittenkin? Ajatellaan esimerkiksi tilannetta, jossa Venäjän ja Nato-maiden sota on alkanut jossain Suomen ulkopuolella. Se, että Suomi kuuluu Natoon ja täällä on USA:n tukikohtia, voi helposti johtaa siihen, että Venäjä aloittaa sotatoimet Suomea vastaan tai että USA painostaa Suomen avaamaan uuden rintaman Venäjää vastaan. Tilanne olisi aivan toisenlainen, jos Suomi olisi puolueeton maa.

Toisaalta ilman avointa sotaakin suurvallat käyttäytyvät toisiaan kohtaan aggressiivisesti. Yhdysvaltain ydinohjukset ja ydinpommikoneet ovat jatkuvasti lähtövalmiina kylvämään Venäjälle totaalista tuhoa. Sama tietenkin pitää pakkansa Venäjän ydinohjusten suhteen. Järjestelmä on rakennettu niin, että tuomiopäivän ohjukset lähtevät matkaan jo silloin, kun saadaan varoitus ydinhyökkäyksen mahdollisesta alkamisesta: vastapuolen ohjusten perille tuloa ei odoteta. Tämä johtuu muun muassa siitä, että suuri osa ohjuksista on tähdätty ohjussiiloihin, jolloin vastapuolen ohjusten saapumisen odottaminen johtaisi siihen, että suuri osa omista ohjuksista ei olisi enää käytettävissä.3

Näin ollen Venäjän on jatkuvasti tarkkailtava sen rajoja lähestyviä lentäviä esineitä ja pääteltävä nopeasti, onko kyseessä USA:n tai tämän ydinaseita omaavien liittolaisten ydinohjukset tai -pommikoneet. Päättelyä vaikeuttaa se, että suuri osa USA:n – ja kohta Suomenkin – käyttämistä lentävistä sotakoneista ovat sellaisia, että ne voidaan varustaa sekä tavanomaisilla että ydinaseilla. Tämä johtaa helposti väärintulkintoihin: ydinsota on jo monta kertaa ollut vähällä syttyä vahingossa.

Kun Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten sotilaallinen toiminta lisääntyy Suomessa Nato-jäsenyyden myötä, ydinsotaa johtavan virhetulkinnan todennäköisyys kasvaa huomattavasti: koska Suomi on hyvin lähellä Venäjän ”pohjoista pääkaupunkia” Pietaria ja Murmanskin ydinsukellusvenetukikohtaa, Venäjälle jäävä aika tunnistaa lentävä esine ja arvioida sen lasti ja lentoreitti pienenee muutamaan minuuttiin.

Aggressiivista ulkopolitiikkaa harjoittavat ydinasevallat muistuttavat joukkoa kuusivuotiaita poikia, jotka istuvat ruutitynnyrin päällä ja leikkivät tulitikuilla. Natoon liittynyt Suomi on kuin kolmivuotias, joka haluaa leikkiä isojen poikien kanssa ja hakee näille lisää tulitikkuja.

3Ks. esim. Daniel Ellsberg: The Doomsday Machine: Confessions of a Nuclear War Planner (London: Bloomsbury, 2018); esittely kirjasta: Olli Tammilehto: ”Kaikkien kansojen murhaajat kulkevat liipaisin herkässä”, Voima, 27.2.2019, https://voima.fi/artikkeli/2019/kaikkien-kansojen-murhaajat-kulkevat-liipaisin-herkassa/.


05.05.23
Voit kommentoida tätä kirjoitusta julkisesti sivustolla tammilehto.info

Page Top

Palautetta kirjoittajalle (myös tämän sivuston teknsisistä yksityiskohdista) voi lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Suomessa vapaiden kirjoittajien on yhä vaikeampaa saada toimeentuloa työstään – varsinkin jos kyseenalaistaa vallitsevia käsityksiä ja kertomuksia. Toivon siksi, että te, lukijani, tukisitte suoraan rahallisesti työtäni. Ulkomailla on paljon nettipalveluja, joiden kautta minun kaltaiseni kirjoittajat keräävät tukea. Kuitenkin Suomessa yksityinen rahankeräys on laitonta. Siksi rahallisen tuen täytyy tapahtua ostamisen muodossa. Linkki tukikauppaani: https://tammilehto.info/tuki/index.php

Takaisin tekijän (Olli Tammilehto) kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)