| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu lyhennettynä Ydin-lehden numerossa 1/2013. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Maailman parhaan maan takapihalla
Chris Hedges & Joe Sacco: Days of Destruction, Days of Revolt. Nation Books 2012, 302 s.
Joitakin vuosia sitten seisoin sanfranciscolaisen pankin jonossa ja valitin rahanvaihdon hankaluutta. Vieressä seisonut mies ymmärsi valitukseni turhanpäiväisyyden ja totesi: ”This is the best country in the world.”
Usko ”maailman parhaaseen maahan” on laajalle levinnyt myös Euroopassa. Ja kieltämättä monet hyvät asiat tulevatkin Yhdysvalloista. Suuri joukko minunkin arvostamiani kirjoittajia ja tutkijoita on sikäläisiä. Toki jokainen tietää, ettei USA:ssa kaikilla mene hyvin varsinkaan tällä hetkellä. Mutta ”sehän on tilapäistä”, ”he ovat itse syyllisiä”, ”he ovat vain hävinneet reilussa kilpailussa” – selityksiä riittää. Tämä häviäjien maailma tuntuu kaukaiselta ja epätodelliselta toisin kuin meille tuttu hyvä ja kotoinen Amerikka.
Chris Hedgesin ja Joe Saccon kirja Days of Destruction, Days of Revolt (Hävityksen päivät, kapinan päivät) vie meidät ”kansallisten uhrialueiden” mökkirähjiin ja talohylkyihin, kosketusetäisyyden päähän USA:n alaluokan ihmisistä. Pulizer-palkitulla journalistilla Chris Hedgesillä on tarvittava herkkyys ja kokemus, jotta kurjuuden keskeltä voi nousta esiin ihminen, joka voisi olla kuka tahansa meistä. Teologisen koulutuksen saanut Hedges on viettänyt suuren osa elämäänsä raportoimalla Yhdysvaltojen valtalehtiin kaukaisten maiden kurjuudesta ja hävityksestä. Hän toimi 15 vuotta New York Timesin sotakirjeenvaihtajana, kunnes joutui jättämään lehden vastustettuaan hyökkäystä Irakiin. Sittemmin Hedgesistä on tullut yksi USA:n merkittävimmistä kriittisistä intellektuelleista.
Hedgesin tekstin hahmot tuo vielä lähemmäksi maailman johtaviin sarjakuvien tekijöihin kuuluvan Joe Saccon kuvakertomukset. Hänet on palkittu muun muassa Gazan miehitystä ja Jugoslavian sisällissotaa käsittelevästä sarjakuvajournalismista.
Kirja raportoi neljästä kurjuuden keskittymästä: Pine Ridgen intiaanireservaatista Etelä-Dakotassa, Camdenin entisestä teollisuuskaupungista New Jerseyssä, kivihiilen louhinta-alueesta Länsi-Virginiassa ja Immokaleen siirtotyöläisyhdyskunnasta Floridan tomaattiviljelysten tuntumassa.
Pine Ridgessä kohtaamme Pohjois-Amerikan kansanmurhasta henkiinjääneiden jälkeläisiä. Omasta perinteestä ja kielestä vieroittaminen, rasismi ja sukupolvesta toiseen periytyvä alkoholismi ovat vieneet omanarvontunnon. Mutta kulttuurin uudelleen löytäminen ja sen voimakas kokeminen rituaalissa muuttaa ihmisen. Oman kansan häviö ei ollutkaan sen alempiarvoisuuden syytä vaan valtakulttuurin rikosten seurausta.
Camdenissä näemme, miten tämän kulttuurin häikäilemättömyys tuhoaa myös eurooppalaista Amerikkaa. Camden oli vielä 1950-luvulla kukoistava teollisuuskaupunki, jossa toimi muun muassa suuri laivatelakka. Teollisuus siirtyi kuitenkin vähitellen pois kaupungista halvan ja järjestäytymättömän työvoiman perässä. Työpaikkojen jälkeen kaukomaille on alettu viedä myös kaupungin fyysisiä rakenteita: virallisesti tyhjillään mutta usein köyhälistön epävirallisesti asumista taloista ryöstetään vesi- ja viemäriputket, jotka satamassa toimiva romunmurskaamo pakkaa laivaan sopiviksi eriksi. Raunioissa kukoistavaa rikollisuutta täydentää korruptoitunut hallinto, joka pumppaa kaupungille tarkoitetut avustusrahat suosikkiensa taskuihin. Kaupungin hallitsijoiden toiminta on Hedgesille kovin tuttua: hänhän on viettänyt vuosikausia Etelän korruptoituneissa maissa.
Floridan Immokaleessa tutustumme globaalin työpaikkamurskaimen kääntöpuoleen: siirtotyöläisiiin. Yhdysvaltalaisen tehotuotannon syrjäyttämät mexicolaiset talonpojat ovat tehneet hengenvaarallisen matkan rajan yli. Raatamalla tomaattipeltojen epäinhimillisessä kuumuudessa myrkkyihin altistuen he yrittävät elättää kotimaahan jääneen perheensä. Kun tämä taloudelle ja voitoille tärkeä työvoima on virallisesti laitonta, sitä voi kohdella, miten tahansa. Hedges raportoi myös suoranaisesta orjuudesta.
Kirjan järkyttävin raportti käsittelee hävitystä Appalakkien vuoristossa. Kivihiiliyhtiöt ovat rationalisoineet toimintaansa: Ne eivät enää tee kalliita ja hankalia kaivoskuiluja ja -käytäviä päästäkseen kivihiilikerrostumiin käsiksi. Sen sijaan yhtiöt räjäyttävät ja siirtävät kerrostumien päällä olevat vuorenhuiput pois, jolloin niiden alla oleva kivihiili voidaan louhia halvalla. Vuorten lisäksi näin on päästy eroon myös yhtiöitä kiusanneesta ammattiyhdistysliikkeestä, sillä louhinta onnistuu nyt jättiläismäisillä koneilla. Harvojen jäljellä olevien työntekijöiden ei tarvitse olla juuri tekemisissä toistensa kanssa. Tämä tieten tahtoen aiheutettu ympäristökatastrofi myrkyttää ilman ja veden sekä rappeuttaa jäljelle jäävien ihmisten sosiaalisen elämän. Luvattuja kompensaatioita ei koskaan tule. Hedges onnistuu seurakuntakontaktiensa avulla pääsemään tästä kaikesta kärsivien olohuoneisiin. Saamme seurata kuinka elämä hiipuu aiemmin kukoistavista yhdyskunnista, samalla kun niiden nuoretkin asukkaat tekevät kuolemaa.
Tekijät olivat valinneet kirjalle nimen jo sen kirjoitusprosessin alussa. ”Kapinan päivät” – nimen toinen puoli – uhkasivat kuitenkin jäädä varsin harvalukuisiksi. Mutta kesken kirjan kirjoittamisen käynnistyi Yhdysvalloissa uusi radikaali liikehdintä: Occupy Wall Street. USA:n finanssikeskusta lähellä olevan puiston ja muiden paikkojen valtauksiin osallistuvien ihmisten haastattelut kirkastavat kirjan muuten niin synkkiä värejä. Toisenlainen USA on mahdollinen. Maa voisi olla jollei nyt paras niin ainakin hyvä.
Voit kommentoida tätä kirjoitusta julkisesti toisella sivustollani: tammilehto.info/days-of-destruction28.php
|
Palautetta kirjoittajalle (myös tämän sivuston teknsisistä yksityiskohdista) voi
lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Takaisin tekijän (Olli Tammilehto) kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)
18.03.13