| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Voima-lehden numerossa 2/2014 (kirjoitettu 2013). Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Epäluulosta hyväuskoisuuteen
Lance deHaven-Smith: Conspiracy Theory in America. University of Texas Press, Austin 2013, 260 s.
Nykyisin salaliittoteorioiden kannattamista pidetään varmana merkkinä puhujan epäuskottavuudesta. Niinpä valtaapitävien hämäräpuuhista kertova puhe aloitetaan tavallisesti varauksella ”En kannata salaliittoteorioita, mutta...”. Tämä puhenormi on tarkemmin ajateltuna varsin kummallinen varsinkin, kun salaliittoja on lähihistoriassakin esiintynyt. Tilanteen omituisuus on saanut Floridan valtionyliopiston politologian professorin Lance deHaven-Smithin tutkijanvaistot liikkeelle. Hän on kirjoittanut perusteellisen kirjan salaliittopuheen historiasta USA:ssa. Conspiracy Theory in America -kirjassa deHaven-Smith pyrkii myös käsitteellistämään sellaisen valtiollisen toiminnan uudelleen, johon salaliittosanalla viitataan.
Suhtautuminen valtiollisiin salaliittoihin on aiemmin ollut aivan toinen. Jos nykyajan normit sisäistänyt pohjoisamerikkalainen kiidätettäisiin aikakoneella USA:n historian alkuun, hänen uskonsa lähes pyhimyksen aseman saavuttaneisiin ”perustaja-isiin” voisi romahtaa: he nimittäin puhuivat jatkuvasti salaliitoista ja pitivät niiden uhkaa keskeisenä ongelmana valtiollisessa toiminnassa. deHaven-Smithin mukaan yksi syy itsenäisyystaisteluun ryhtymiseen oli se, että brittihallitsijoiden nähtiin olevan salaliitossa, jonka tarkoituksena oli viedä siirtomaan asukkaiden vapaus. Kun sitten oman perustuslain tekeminen tuli ajankohtaiseksi, sen lähtökohtana oli terve epäluulo: myös omat valtiomiehet voisivat tilaisuuden tullen muodostaa uutta tyranniaa havittelevan salaliiton. Juuri siksi perustajaisät jakoivat valtiovallan eri elimille, joiden oli tarkoitus pitää toisiaan kurissa. Samasta syystä perustuslakiin kirjattiin monia säädöksiä, joilla vaikeutettiin hyökkäyssotaan ryhtymistä.
Epäluuloinen suhtautumistapa valtaeliitteihin ja olettamus heidän halukkuudestaan ryhtyä tilaisuuden tullen muita ryhmiä vahingoittaviin salaliittoihin jatkui USA:ssa toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti. Se oli 1950-luvulle saakka vahvasti edustettuna myös yhteiskuntatieteissä esimerkiksi vaikutusvaltaisen historioitsijan Charles Beardin teoksissa.
Sodan jälkeen suhtautuminen salaliittoihin alkoi kuitenkin muuttua. deHaven-Smith jäljittää muutoksen kahteen eurooppalaiseen filosofiin, jotka vähitellen saavuttivat suuren suosion USA:ssa. Uusliberaaleihin paljon vaikuttanut Karl Popper ja uuskonservatiivien oppi-isä Leo Strauss olivat erimielisiä lähes kaikesta, mutta salaliittopuheen vahingollisuudesta heillä oli samanlainen käsitys – tosin vastakkaisista syistä. Popperin mielestä salaliittoteorioista ei pidä puhua, koska ne eivät hänen oman yhteiskuntateoriansa mukaan koskaan pidä paikkaansa. Straussin mukaan taas salaliittoteoriat usein kyllä ovat totta, mutta niistä pitää vaieta, koska niistä puhuminen ja niiden paljastuminen johtaisivat yhteiskuntaa koossa pitävien uskomusten ja arvojen rappeutumiseen.
Salaliitojen kieltämisen yleistymiseen tarvittiin kuitenkin deHaven-Smithin mukaan myös CIA:ta, tuota salaliittoihin erikoistunutta organisaatiota, jota Popperin teorian mukaan ei pitäisi olla olemassa. CIA käynnisti vuonna 1967 maailmanlaajuisen panettelukampanjan, jossa lehdistölle syötettyjen juttujen avulla mustamaalattiin kaikkia niitä, jotka eivät luottaneet viralliseen totuuteen presidentti Kennedyn murhasta. Kampanjan olemassaolo selvisi vuonna 1976 tiedonvapauslain avulla julkisuuteen saadusta asiakirjasta.
deHaven-Smithin kirja sisältää myös paljon muuta mielenkiintoista pohdintaa oikeasta tavasta hahmottaa USA:n eliittien toimintaa. Kirjaa ei voi suositella kenellekään, joka haluaa suojata maailmankuvaansa uusilta vaikutteilta.
09.03.14
Voit kommentoida tätä kirjoitusta julkisesti toisella sivustollani: tammilehto.info
|
Palautetta kirjoittajalle (myös tämän sivuston teknsisistä yksityiskohdista) voi
lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Takaisin tekijän (Olli Tammilehto) kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)