Riittääkö länsimainen demokratia?

Itä-Eurooppa on siirtymässä demokratiaan, saamme lukea lehdistä. Olli Tammilehdon mielestä se voi merkitä demokratian vähenemistä: taloudellinen valta siirtyy kansalaisten ulottumattomiin Frankfurtiin, New Yorkiin ja Tokioon. Hän muistuttaa puheenvuorossaan, ettei länsimainen vaalijärjestelmä vielä sellaisenaan tarkoita demokratiaa.

Viime kuukausina olemme saaneet lähes joka päivä lukea, kuulla ja katsoa, kuinka Itä-Eurooppa on "siirtymässä demokratiaan" ja nimenomaan länsimaiseen.

Romanian on väitetty jopa siirtyvän huhtikuussa täydelliseen demokratiaan. Vaikka maanosamme keskellä tapahtuva muutos on suurenmoinen, jokin särähtää tapahtumien uutisoinnissa.

Eikö demokratia tarkoita kansan valtaa? Täydellistä demokratiaa ei niin ollen ole ollut missään valtiossa ja tuskin tulee olemaankaan. Demokratiaan ei voi siirtyä; sitä voi vain lisätä tai vähentää.

Länsimaisessa "reaalidemokratiassamme" on kansalla valtaa enemmän kuin yksinvaltaisissa järjestelmissä mutta silti kovin rajoitetusti: Tästä kielivät esimerkiksi mielipidetiedustelut: Evan teettämän tutkimuksen mukaan 70 prosenttia suomalaisista on sitä mieltä, että "kansalaisten mielipiteillä ei ole paljonkaan vaikutusta siihen, millaisia päätöksiä yhteiskunnassa tehdään".

Jokaisen luulisi tietävän tämän demokratian rajallisuudesta. Miksi sitten kirjoitetaan, ikään kuin demokratiaan voisi noin vain siirtyä? Ilmeisesti 'demokratia' on alkanut kansan vallan lisäksi tarkoittaa jotain muuta: tiettyä muotoa, johon kuuluu parlamentti, vaalit, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sekä useampi kuin yksi puolue.

Koska 'demokratiaa' käytetään sekaisin näissä kahdessa merkityksessä, merkitykset menevät helposti sekaisin: länsimaista vaalijärjestelmää pidetään kansanvaltaisena lähes absoluuttisessa mielessä. Näin saattavat monet ajatella Itä- Euroopassa.

Miten tällainen sekaannus on päässyt syntymään?

Politeia ei ollut vain demokratiaa

Demokratia tarkoitti alkuperänsä mukaisesti muinaisessa Kreikassa kansan valtaa. Toisin kuin nykyisin yleensä luullaan, Ateenan ja joidenkin muiden kaupunkivaltioiden hallitusmuotoa ei kutsuttu demokratiaksi. Tätä vapaiden miesten hallitsemaa järjestelmää nimitettiin useimmiten "politeiaksi".

Aristoteleen mukaan politeia oli sekoitus demokratiaa ja aristokratiaa. Hän ei suhtautunut varsinaiseen demokratiaan mitenkään myönteisesti, kuten eivät muutkaan kreikkalaista eliittiä edustaneet kirjoittajat.

Kirjallisesti itsensä ikuistaneiden ihmisten keskuudessa samanlainen negatiivinen suhtautumistapa demokratiaan hallitsi pitkälle uudelle ajalle saakka. Ranskan vallankumous muutti tilanteen Manner-Euroopassa. 1700-luvun loppuvuosikymmeninä demokratia alkoi laajojen yhteiskunnallisten liikkeiden ja lukuisten kirjoittajien piirissä tarkoittaa ideaalia, jossa kansalaiset hallitsevat itse itseään. Samalla alettiin demokratiamääreitä liittää kaikkiin niihin asioihin, joiden voitiin ajatella lähentävän todellisuutta ideaaliin. Euroopan kieliin tulivat sanat 'demokraattinen', 'demokratisoida' ja 'demokraatti'.

Vallankumousta seuranneina kahtena ennennäkemättömän väkivallan ja riiston täyttämänä vuosisatana ehti monilta usko demokratian ihmeeseen kuolla. Demokratian epäiltiin jopa olevan ihmisluonnon vastaista. Sosiaalidarwinistit väittivät alistamisen ja alistetuksi tulemisen johtuvan ihmisen biologiasta.

Demokratian aate sai kuitenkin tukea yllättävältä taholta: eurooppalaisten maailmanvalloittajien vanavedessä kehittyi antropologia.

Keskitettyjen valtioiden vaikutuspiirin ulkopuolella eläneitä "primitiivisiä" kansoja alettiin tutkia tarkoin. Ja kas kummaa: demokratian ihanne näytti niissä toteutuneen. Toisaalta "varhaiskantaisten" heimojen keskuudessa ei vallinnutkaan hobbesilaista "kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Toisaalta heimon luottamuksen saavuttaneilla "päälliköillä" ei ollut minkäänlaisia valtaresursseja taivuttaa vastaan panevia heimolaisia tahtoonsa: heti kun päällikköön ei enää luotettu, hän oli entinen päällikkö.

Nämä heimot ovat harjoittaneet demokraattista elämäntapaansa satoja vuosia kauemmin kuin keskitettyjen valtioiden eliitit alistamistaan. Demokratiassa ei siis pitäisi olla mitään ihmisluonnon vastaista.

Käsitys demokratiasta ideaalitilana, jota voidaan käytännössä koko ajan monin tavoin lähestyä, vastaa nykyäänkin monien valtio-oppineiden näkemyksiä. Esimerkiksi Åbo Akademin valtio-opin professorin Dag Anckarin mukaan yhteisö on sitä demokraattisempi. mitä enemmän hallituksen teot vastaavat niiden kohteiksi joutuvien ihmisten näitä tekoja koskevia rationaalisia toiveita.

Vuoden 1974 valtiosääntökomitean mukaan demokratia "on alhaaltapäin tulevaa vaikuttamista yhteiskunnan asioiden hoitamiseen, kansalaisten osallistumista heihin itseensä kohdis tuvaan vallankäyttöön".

Alhaaltapäin tulevaa vaikuttamista

Ranskan vallankumouksen myötä laajalle levinnyt demokratiakäsitys on ollut perin kiusallinen monille valtaapitäville: toisaalta demokratia uhkaa koko ajan supistaa heidän vallankäyttöään; toisaalta juuri demokratian kannattaminen on usein tuonut heille valta-aseman, eivätkä he voi sitä aikaa vastustaa.

Ilmeisesti tästä syystä hallitsevaan eliittiin kuuluvat ovat yhdessä sopivien oppineiden kanssa kehitelleet toisenlaisia demokratia-käsityksiä. "Demokratian" on katsottu vallitsevan, kun eliitin valta voidaan perustella joillakin muodollisilla seikoilla.

Vuosi vallankumouksen jälkeen, lokakuussa 1918, Lenin väitti "proletariaatin demokratian olevan miljoona kertaa demokraattisempaa kuin mikä tahansa porvarillinen demokratia".Vielä tuolloin hän puolusti neuvostodemokratiaa sillä, että uuden valtion valtaenemmistönä olevat ihmisryhmät saattoivat neuvostojen avulla hallita itse itseään.

Leninillä oli kuitenkin myös toisenlainen käsitys demokratiasta. Se pääsi hallitsevaan asemaan kommunistien keskuudessa, kun toisen maailmansodan jälkeen alettiin Itä-Eurooppaan perustaa "kansantasavaltoja".

Valtio oli demokraattinen, kunha vain hallitsevat edustivat kansaa. Edustamisen määritti nyt marxilais-leniniläinen ideologia eivätkä mitkään kansalaisten häilyvät mielipiteet. Hyviä edustajia olivat "demokraattiset voimat" eli työväen- ja talonpoikaispuolueet, paras kuitenkin kommunistinen puolue.

Puolueen "demokraattista" linjaa puolestaan edusti sen keskuskomitea, vielä paremmin poliittinen toimikunta ja kaikkein parhaiten puheenjohtaja - eivät puolueen jäsenet.

Tämä ideologia on tarjonnut vahvan oikeutuksen yksinvallalle. "Vastaan vain työväenluokalle", Nicolae Ceausescu sanoi syyttäjän kysyessä. kuka määräsi ampumaan kansaa.

Hallitseva eliitti valitsee ehdokkaat

Läntisten teollisuusmaiden eliititkään eivät ole tyytyneet ymmärtämään demokratiaa kansalaisten itsehallinnoksi. Demokratiaksi on riittänyt usein täälläkin se, että hallitsijat edustavat kansaa.

Oikean edustamisen kriteerit ovat kuitenkin toiset: valtaapitävät on valittava vapailla vaaleilla, joihin osallistuu vähintään kaksi puoluetta. Vaikka tämä "länsimainen demokratia" antaa kansalaisille paremmat vaikutusmahdollisuudet kuin kansandemokratia, se ti silti hyvin kaukana demokratian ihanteesta.

Ennen kuin kansa valitsee ehdokkaista mieleisensä hallitsijat, hallitseva liitti valitsee ne ehdokkaat, joilla on edes jonkinlaisia mahdollisuuksia tulla valituksi. Talouselämä ja puolueiden johdot ovat tällä "ensimmäisellä äänestyskierroksella" keskeisessä asemassa. Voimakkaat ulkoparlamentaariset liikkeet eivät kuulu länsimaisen demokratian viralliseen käsikirjoitukseen.

Hallitsevilla eliiteillä on ratkaisevasti paremmat mahdollisuudet vaikuttaa kansalaisiin kuin kansalaisilla niihin. Vaikutusmahdollisuuksien epäsuhta näkyy parhaiten tiedotuksessa. Tietynasteinen sananvapaus on tärkeimpiä demokratian saavutuksia lännessä. Silti valtaapitävillä on muihin kansalaisiin nähden ylivoimaiset mahdollisuudet päästä esittämään näkemyksensä suurissa tiedotusvälineissä. Tähän vaikuttavat omistussuhteet, mahdollisuudet käyttää maksettuja mainoksia, joidenkin tiedotusvälineiden riippuvuus mainostuloista, monien toimittajien integrointi valtajärjestelmään ja käytössä oleva sihteerityövoima.

Kansalaisilla on siksi useimmiten vallan intressien mukaisesti vääristynyt kuva todellisuudesta - myös omista vaikutusmahdollisuuksistaan ja niiden käytön järkevästä suunnasta.

Oleellista on myös se, että vain osa hallitsevaa eliittiä on vaaleilla vaihdettavissa. Yritysten johto ja pääosa valtion ylintä virkamiehistöä pysyy asemissaan vaalituloksesta riippumatta. Näille on kertynyt maan ja maailman asioissa paljon enemmän valtaa kuin parlamentaarikoille.

Sitä paitsi useimmiten talous- ja virkaeliitti vaikuttavat asioita valmistelemalla, lobbaamalla sekä juottamalla ja syöttämällä valinnaiseen eliittiin enemmän kuin tämä niihin.

Ihmiset haluavat, politiikka päättää toisin

Näiden syiden takia kansalaisen on yksinään erittäin vaikeaa vaikuttaa itseään läheisestikin koskevassa asiassa. "Länsimaisen demokratian" rajallisuutta ilmentävät monet mielipidetutkimukset.

Esimerkiksi suomalaisista oli vuonna 1988 Evan tutkimuksen mukaan 66 prosenttia valmiita tinkimään omasta elintasostaan saaste- ja ympäristöongelmien vähentämiseksi. 73 prosenttia oli sitä mieltä, että "pyrkimällä jatkuvaan taloudelliseen kasvuun ihminen tuhoaa vähitellen luonnon ja lopulta myös itsensä".

Ennen vuoden 1987 eduskuntavaaleja ihmiset olivat Evan ja Liisa Uusitalon tutkimusten mukaan suurin piirtein samalla kannalla. Tästä huolimatta taloudellinen kasvu on edelleen aivan keskeisellä sijalla suomalaisessa politiikassa. Ympäristöä suojellaan, jos se sattuu olemaan taloudellisesti edullista.

Vaikka länsimaisen demokratian muodollisissa puitteissa ihmisten vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset, on onneksi olemassa myös muita demokratian toteutumisväyliä: ihmiset voivat yhdistyä. muodostaa toimintaryhmiä ja liikkeitä. Liikkeen sisäisen kulttuurin ja tiedotuksen avulla ihmiset voivat vapautua valtaeliittien ohjailusta sekä omasta välinpitämättömyydestään ja toivottomuudestaan.

Yhteiskunnallisten liikkeiden synnyn ja kasvun esteenä on kuitenkin monia seikkoja.

Työnteon, kulutuksen, asumisen ja tiedotusteknologian luomat sosiaaliset rakenteet voivat vähentää ihmisten luonnollista ja epävirallista vuorovaikutusta niin, että 1iikealkioita" syntyy vain harvoin. Valtakulttuuri ja -tiedotus voivat saada yhteiskunnallisen liikehtimisen yritykset näyttämään naurettavalta "vouhkaamiselta", johon kunnon ihminen ei lähde.

Itä-Euroopassa nyt paljon demokratiaa

Itä-Euroopassa toimii tällä hetkellä harvinaisen voimakkaita yhteiskunnallisia liikkeitä. Valtio- ja talouskoneistot sen sijaan ovat heikkoja. Siksi siellä juuri nyt on harvinaisen paljon demokratiaa, vaikka kaikesta aineellisesta onkin puutetta.

Kun lehdistössä väitetään Itä-Euroopan olevan siirtymässä demokratiaan, tarkoitetaan uusien länsimaistyyppisten valtio- ja talousrakenteiden luomista. Pahimmassa tapauksessa se voi merkitä demokratian vähenemistä selvästi lännen nykytason alapuolelle: taloudellinen valta siirtyy kansalaisten ulottumattomiin Frankfurtiin, New Yorkiin ja Tokioon.

Itäisen Keski-Euroopan liikkeiden räjähdysmäisen kasvun yhtenä tärkeänä taustatekijänä toimivat sosiaaliset mikrorakenteet. Puute ja sorto olivat synnyttäneet kaikkialle sukulaisuuteen ja tuttavuuteen perustuvia taloudellisen ja henkisen avun ryhmiä ja niiden ketjuja. Kun jotkut olivat uskaltaneet ottaa vastarinnan ensimmäiset askeleet, haasteeseen ei tarvinnut reagoida yksin.

Miten käy keskinäisen avun ryhmille, kun lännen individuaalisten kulttuuri alkaa toden teolla vaikuttaa näissä maissa? Myös tästä riippuu demokratian tulevaisuus Itä-Euroopassa.

Onneksi nykyisten liikkeiden ja uusien johtajien keskuudessa on niitä. jotka tiedostavat lännen mallien rajoitukset. Tärkeää osaa näytelleet ympäristöliikkeet eivät kuvittele läntisen teknologian ja demokratian riittävän ekokatastrofien ratkaisuiksi.

Entinen poliittinen vanki, nykyinen presidentti Václav Havel on kritisoinut läntistä puoluejärjestelmää ja kulutusyhteiskuntaa:

"Mutta koko tämä jäykistyneiden, ideaköyhien ja taktis-poliittisesti toimivien massapuolueiden valtiollinen kompleksi, kaikki nämä piilomanipuloinnin monimutkaiset rakenteet ja nämä pääoman kasaantumisen kasvavat keskukset, tämä jatkuvasti esiintyvä kulutuksen, tuotannon, kilpailun ja kaupan vaatimus, kulutuskulttuuri ja koko tämä informaatiovirta - kaikki tämä . . . voi tuskin olla perspektiivi ja tie, joka voisi saada ihmisen löytämään takaisin itsensä luo."

On mahdollista, että Itä-Euroopan kaaos osoittautuu jossain maassa uutta luovaksi: kahlitsemattomat ajatukset kantavat hedelmää ja ainakin hetkeksi syntyy uudentyyppinen demokraattinen yhteiskunta. Se voisi olla kipinä, joka johtaisi jatkamaan länsimaissa kauan sitten keskeytynyttä ja jo osittain rapistunutta urakkaa: demokratian lisäämistä.