| Tämä Olli Tammilehdon artikkeli perustuu Viron vihreän liikkeen konferenssissa Viljandissa huhtikuussa 1989 pidettyyn esitelmään. Se on julkaistu lyhennettynä ja editoituna Suomi 4-5/1989:ssä. Englannin kielinen versio on ilmestynyt raportissa: "Rapor nr 1, Pracowria na rzecz wazystkich istot" Bielsko-Biala 1989. Korjattu kesäkuussa 1992. Italiaksi teksti on julkaistu lokakuussa 2001 Filosofia Ambientale nettipaikassa. |
Ekofilosofian kolme maailmaa
| ARVOKAS MAAILMA | OLEMASSAOLEVA MAAILMA | YHTEISKUNNALLINEN MAAILMA |
Metsät kuolevat, kasvihuoneilmiö uhkaa, otsonikehä repeilee,
teollisuuslaitoksia räjähtelee, saaste sairastuttaa, liikenne
tappaa...
Olemme ekologisen kriisin keskellä. Näyttää selvältä, mitä pitäisi tehdä: maapallon, luonnon ja ihmisten elämän tuhoaminen on lopetettava.
Mutta kun siirrytään pois yleiseltä tasolta, selvyys katoaa:
- Teollisuus saastuttaa luontoa ja kuristaa ihmisiä, mutta - niin väitetään -ympäristönsuojeluun meillä on varaa vain, jos laajennamme teollisuutta.
- Läntiset teollisuusmaat ovat vastuussa suurimmasta osasta saastumista - mutta juuri nuo maat esiintyvät nyt kansainvälisissä kokouksissa ympäristönsuojelun etujoukkona.
- Ydinvoiman vastustaminen on liikuttanut ympäristöliikettä ehkä eniten - mutta juuri ympäristösyiden väitettään puoltavan ydinvoimaloiden rakentamista.
- Ympäristön laatu huononee - mutta mittausten väitetään osoittavan sen parantuneen.
- Väestönkasvu kolmannessa maailmassa on monien ihmisten mielestä suurin ympäristöuhka - mutta samalla usein nuo samat ihmiset haluavat syntyvyyden kasvavan teollisuusmaissa, joissa kulutus ja saastutus henkeä kohti on moninkertainen kehitysmaihin verrattuna.
Tällaiset ristiriidat johtavat helposti neuvottomuuteen. Ainakin ne saavat aikaan ärtymystä tai epätoivoa. Tuntuu, että tietää, miten asiat ovat, muttei kykene sitä toisille välittämään. Tietoisuuden ristiriidat johtavat toimintamotivaation heikkenemiseen - ja usein myös toiminnan lakkaamiseen. Ajatuksellinen epäselvyys on siis hyvin käytännöllinen ongelma.
Juuri tällaisissa tilanteissa saattaa filosofiasta olla apua. Tuon myös viisaustieteeksi kutsutun harrastuksen voimakkaimmat kehitys vaiheet näyttävät sijoittuvat aikoihin ja paikkoihin, jolloin van ha ja uusi ovat joutuneet ihmisten mielissä pahaan hankaukseen keskenään - kulttuurin murroksiin, jolloin vanhan ajattelun palapeli on hajonnut ja suuri joukko palasia hävinnyt.
Ajatellaan vaikka ensimmäisen esikristillisen vuosituhannen puoliväliä Intiassa. Tällöin vanha demokraattinen maaseudun elämäntapa ja siihen liittyvät ihanteet joutuivat ristiriitaan nousevien keskitettyjen valtioiden ja kasvavan tavarantuotannon eriarvoisuutta lisäävän logiikan kanssa. Tuona aikana syntyivät buddhalaisuus, jooga-filosofia ja Bhagavad-Gita.
Samoina vuosisatoina Vähän-Aasian kreikkalaisissa siirto kunnissa Hellaan vanhat ja uudet uskomukset kohtasivat Aasian uskonnot, yhteiskunta luokat taistelivat, ja kaiken yllä leijui lyydialaisten ja persialaisten hyökkäyksen uhka. Tässä sekamelskassa syntyi länsimainen filosofia.
Keski- ja uuden ajan vaihteessa taas paikallisyhteisön ja valtion, taivaallisen ja maallisen, uskonnon ja tieteen suhteet muuttuivat radikaalisti. Uusi dualistinen filosofia järjesti kolhiintuneen ajatusmaailman väliaikaisesti siedettävään kuntoon.
Vanhastakin filosofiasta on nykypäivänä apua: se kehittää mm. suhteellisuuden tajua. Filosofian historiasta voi oppia, mitä meille avautuvien ajatuspolkujen päässä odottaa. Mutta aikaisempien ajattelijoiden filosofia syntyi vastaamaan menneisyyden kriiseihin - ei nykyisiin.
Ekologiseen tuhokehitykseen vastaaminen vaatii uutta politiikkaa ja uutta elämäntapaa mutta myös uutta filosofiaa. Sellaista onkin kaikeksi onneksi viime vuosikymmeninä ja varsinkin viime vuosina syntynyt. Ekologisen kriisin inspiroimaa filosofiaa on yhä yleisemmin alettu kutsua ekofilosofiaksi. Kyse ei ole mistään yhtenäisestä oppirakennelmasta. Ekofilosofiaa on niin uskonnollista kuin empiiristä, niin käytännöllistä kuin teoreettista, niin yhteiskunnallista kuin biologista, niin aktivistista kuin akateemista...
Termit ympäristö- ja ekologinen etiikka, ympäristö- ja ekologinen filosofia sekä syvä ekologia viittaavat kaikki ekofilosofiaan tai sen johonkin suuntaukseen.
Nykyisin tuskin löytyy kieli- tai kulttuurialuetta, jossa ei olisi jonkinasteista ekofilosofista kiinnostusta. Mutta eniten ekofilosofiaa on harrastettu Norjassa, USA:ssa, Kanadassa ja Australiassa. Tämä tuskin on sattuma: nämä kaikki ovat sellaisia läntisiä teollisuusmaita, joissa on vielä merkittävässä määrin jäljellä alkuperäistä luontoa ja alkuperäiskansoja sekä ekologisia elinkeinoja.
On vaikea sanoa milloin ja missä ekofilosofia on syntynyt: monista vanhoista filosofisista teksteistä löytyy ekologista ymmärtämystä osoittavia katkelmia; toisaalta joillakin varhaisilla ekologeilla oli filosofisia näkemyksiä. Joka tapauksessa ekofilosofia-termiä alettiin ensimmäistä kertaa käyttää 60-luvun lopussa Norjassa. Ehkä ekofilosofia nykyisessä sisällöllisessä mielessä alkoi myös siellä, sillä ensimmäistä kertaa yhdistyivät silloin nykyisinkin alaa parhaimmillaan määrittävät tekijät:
- läntinen akateeminen filosofia
- institutionaalisista kahleista vapaa maailmankuvan etsintä
- toiminta ympäristöliikkeissä.
Keskeiset hahmot olivat Sigmund Kvaløy ja Arne Næss. Næss oli tuolloin Oslon yliopiston filosofian professori ja Kvaløy yliopiston assistentti ja vapaa filosofian tutkija. Heitä yhdisti myös vuoristokiipeily, joka vei luontoon ja Kvaløyn myös ekologisen Sherpa-yhteiskunnan pariin Nepaliin.
Kvaløy johti ekofilosofiaryhmää yliopistolla. Se mietti, mitä voisi tehdä vielä vapaana virtaavien jokien rakentamisen estämiseksi. Vuonna 1970 päädyttiin gandhilaiseen kansalaistottelemattomuuteen Mardølassa. Naesskin tempaistiin mukaan. Seuraavat kymmenen vuot ta kuluivatkin sitten tiiviisti ekopolitiikkaa tehden sekä ekofilosofiaa kirjoittaen ja puhuen.
Tällä hetkellä ekofilosofian harrastus on elävintä USA:ssa. Nykyisessä muodossa se on nuorempaa kuin Norjassa, mutta sillä on vanhoja juuria: vanha luonnonsuojeluliike, jonka keskei set 1800-luvun ideologit olivat George Perkins Marsh (1801-1882) ja John Muir (1838-1914). Nykyiseen ekofilosofiaan ovat vaikuttaneet paljon omana aikanaan sivuutetut Henry David Thoreau (1817-1862) ja Aldo Leopold (-1948), joka ensimmäisenä toi esiin ajatuksen ekosentrisesta etiikasta.
Paljon on tietenkin vaikuttanut 60-luvun alussa alkanut ympäristöliike , jonka ensimmäiset merkittävät kirjoittajat olivat Rachel Carson (Äänetön kevät 1962) ja Murray Bookchin, joka on keskeinen vaikuttaja vielä nytkin. Teollisuusteknologian kritiikki on ollut ympäristöliikkeen aisapari, mutta on it seasias sa tätä vanhempi. Sen merkittävä amerikkalainen edustaja on ollut Lewis Mumford (1895-1990).
Kiinan ja Intian filosofian amerikkalaiset tulkinnat ovat olleet tärkeä inspiraatio. Mainittakoon Alan Watts ja hänen kirjansa Nature, Man and Woman (1958). Samaten feminismi ja anarkismi ovat olleet monille ekofilosofeille tärkeitä lähtökohtia.
USA:n ekofilosofiseen noususuhdanteeseen ovat vaikuttaneet myös edellä mainitut norjalaiset, erityisesti Arne Næss Kaliforniassa.
Nykyisin Yhdysvalloissa voi erottaa ainakin viisi eri suuntausta:
1)Ympäristöetiikka, jota käsittelee laaja kirjallisuus ja jota lähellä on ainoa akateeminen ekofilosofinen lehti Environmental Ethics (1979-). Merkittävimpiä edustajia ovat J. Baird Callicott ja Paul W. Taylor, molemmat akateemisia filosofeja.
2)"Kulttuuriekofilosofia", joka pyrkii kehittämään ekofilosofiaa humanististen tieteiden tai vanhan, luonnontieteisiin pohjautumattoman filosofian pohjalta. Tähän kategoriaan, joka on vain tätä kirjoitusta varten luotu, voidaan lukea Thomas Berry ja Suomessa ahkerasti vieraillut Henryk Skolimowski.
3)Deep ecology eli syvä ekologia on paljossa velkaa Arne Næssille. Yleiseen anglosaksiseen julkisuuteen sen ovat tuoneet ammattifilosofi George Sessions ja sosiologi Bill Devall.
4)Social ecology eli yhteiskuntaekologia on paljolti edellä mainitun Murray Bookchinin kehittämä. Hänen teoksensa Ecology of Freedom (1982) on ehkä syvällisin tähän mennessä kirjoitetuista ekofilosofian esityksistä. Muita tärkeitä ajattelijoita ovat Janet Biehl, John Clark ja George Bradford. Vaikka yhteiskuntaekologeilta ei ainakaan syvyyttä puutu, he ovat pahoissa riidoissa syväekologien kanssa.
5)Ekofeminismi, jonka edustajat ovat lähellä joko syvää tai yhteiskuntaekologiaa, mutta liittävät ne mieskollegojaan vahvemmin feminismistä pulppuaviin metafyysisiin tai yhteiskunnallisiin käsityksiin. Kirjoittajista mainittakoon Karen Warren, Ynestra King ja Carolyn Merchant.
Ekofilosofian monista eri suuntauksista voi hahmottaa esiin kolme päälinjaa: eettisen, "ontologisen" ja yhteiskunnallisen lähestymistavan. Käytännössä ne eivät esiinny puhtaina ja sama filosofi voi eri aikoina edustaa erilaisia lähestymistapoja. Kuitenkin on valaisevaa käsitellä niitä erillisinä.
Suurin osa akateemisista ekofilosofeista ja monet muutkin tuntuvat näkevän ihmiset ensisijaisesti arvovalintoja tekevinä olentoina. Ajatellaan, että tekojen keskeisinä syinä ovat omaksutut arvot ja normit. Niinpä ympäristön tuhoutuminen ymmärretään väärien arvojen seuraukseksi.
Yleisesti hyväksytyistä ihmisoikeuksista ja ihmisten hyvää koskevista arvoista voidaan periaatteessa johtaa suurin osa ympäristöliikkeen edustamista normeista ja arvoista - ei kuitenkaan kaikkia. Perinteisen ihmiskeskeisen etiikasta johdettujen luonnonsuojeluarvojen kanssa näyttäisi olevan sopusoinnussa esimerkiksi se, että erämaiden sisimmissä osissa olisi oikeiden puiden tilalla muovipuita. Toisaalta sellaiset normit, jotka eivät ole välittömästi läsnäolevia vaan seuraavat toisista normeista monien tietojen ja monimutkaisen päättelyketjun perusteella, häviävät helposti konflikteissa.
Mm. näistä syistä ympäristöeetikot halua vat laajentaa etiikan piiriä: välittömästi tai itseisarvoisesti arvostettavien kohteiden piiriin halutaan muutakin kuin ihmiset: ainakin selkärankaiset eläimet - tai vähintään imettäväiset. Myös eläimillä on oikeuksia. Meillä on vastuu muusta luonnosta. Ekofilosofit kiistävät siis sen, mitä länsimaisen filosofian valtavirta on vuosisatojen ajan sanonut eläimistä. Esimerkiksi Immanuel Kant [1724-1804] , tuo kaikkien eettisten ihmisten kunnioittama moraalifilosofi, oli sitä mieltä, että eläimiä saa kohdella miten vain, jollei tästä ole haittaa jollekin ihmiselle.
Pelkästään ihmisiin keskittyvän etiikan hylkäämisestä ovat ekofilosofit yksimielisiä. Sen sijaan kiistellään, kuinka laajalle etiikka pitäisi ulottaa. Eläinten vapautusliikettä lähellä olevat eetikot kuten Tom Regan korostavat kaikkien eläinten elämän itseisarvoa.
Yleisempi käsitys, jota edustaa mm. Arne Næss, ottaa mukaan kaikki eliöt. Næssin sanoin meidän ylimpänä normina on kaikkien olioiden itsensätoteuttamisen edistäminen.
Mutta riittääkö tämäkään? Voimme pitää esimerkiksi jonkin vuoren tai harjun hävittämistä vääränä ajattelematta tästä eliökunnalle koituvia seurauksia. Jo 40-luvulla halusi Aldo Leopold lukea elottomatkin luontokappaleet "maaetiikkansa" piiriin (land ethics). J. Baird Callicott on voimakkaasti korostanut nimenomaan ekosysteemien, eliöiden ja elottoman luonnon muodostamien järjestelmien, itseisarvoa.
Joka tapauksessa, riippumatta siitä, kuinka laajaksi etiikan piiriä laajennetaan, eettisessä lähestymistavassa on monia ongelmia.
Ensinnäkin mikä on niiden olioiden arvojen suhde, joita meidän on kohdeltava "päämäärinä sinänsä" eikä välineinä? Næss ja syväekologit esittävät yksinkertaista ratkaisua: kaikki eliöt ovat tasa-arvoisia. He kuitenkin tunnustavat, että käytännössä tarvitaan monia poikkeusnormeja, jotka säätävät, milloin eliöiden tappaminen on hyväksyttävää: ainakin kasveja on pakko syödä.
Esimerkiksi australialainen filosofi Richard Sylvan on arvostellut Næssia ja kumppaneita pyrkimällä osoittamaan, että samaan tulokseen kuin "biosfäärin tasa-arvo" ja poikkeusnormit johtaa käsitys kaikille eliöille kuuluvasta, vaihtelevan suuruisesta eettisestä relevanssista. Oleellista on, ettei etukäteen ole koskaan selvää, että ihmisen etu ohittaa muiden luontokappaleiden edun: vasta tilanne määrää kumman hyväksi asia on oikein ratkaista.
Toinen, käytännöllisempi ongelma, joka liittyy eettiseen lähestymistapaan, koskee niitä lukemattomista ihmisiä, jotka uudesta "biosentrisestä" etiikasta kuultuaankaan eivät noudata sitä. Kristillis-länsimaisen eettisen hahmotustavan mukaan he ovat pahoja ja syntisiä. Ja synnin palkkahan on kuolema. Tällaisen uuden ja vanhan etiikan risteytymisellä voidaan ehkä osittain selittää joidenkin ekoeetikkojen muuttuminen irvokkaiksi ihmisvihaajiksi. Ihmisen ja muiden eliöiden tasa-arvosta siirrytään siihen, että ihmiset ovatkin vähemmän arvokkaita. Näin ajattelevat eivät kuitenkaan jostain kumman syystä tee itsemurhaa, vaan löytävät ne vähemmän tasa-arvoiset ihmiset aina muualta: he eivät halua ottaa vastaan pakolaisia ja suosittelevat avustusten lopettamista köyhien maiden nälkää näkeville. Suomen Pentti Linkola ei suinkaan ole ainoa raakalaisuuden puolustaja, vaan syväekologien liepeiltä näin ajattelevia löytyy myös Yhdysvalloista.
Haluan vielä käsitellä kolmatta eettisen lähestymistavan ongelmaa. Se puolestaan on hyvin teoreettinen: miten voidaan perustella etiikan laajentaminen? Tietenkin on paljon niitä, joille luonnossa syntyneet elämykset tai sisäiset kokemukset antavat varmuuden luontokappaleiden arvosta. Mutta filosofiahan tähtää juuri niiden vakuuttamiseen, joilla tällaisia kokemuksia ei ole.
Paul Taylor lähtee siitä, että jollakin oliolla on itseisarvoa, jos voidaan puhua sen hyvästä viittaamatta muihin olioihin. Tällaisia olioita ovat ihmiset, mutta myös kaikki muut eläimet ja kasvit. Näin perustellen etiikan kentän ulkopuolelle jää eloton luonto ja Taylorin mukaan myös ekosysteemit.
Yleisempi tapa perustella uutta ekologista etiikkaa on esittää uusia näkemyksiä myös muista, etiikan ulkopuolisista filosofian peruskysymyksistä: kehitetään uutta tieto-oppia tai ontologiaa. Ontologia eli oppi siitä, mitä perimmältään on olemassa ja miten maailma perimmältään rakentuu, on ollut 1700-luvulta lähtien useimpien länsimaisten filosofikoulu kuntien epäsuosiossa. Kulttuurimme kriisin myötä aletaan nyt siihenkin kiinnittää entistä enemmän huomiota.
Olemme siis päätyneetkin etiikan kautta toiseen ekofilosofiseen pääsuuntaukseen:
OLEMASSAOLEVA MAAILMA
Useille ekofilosofeille etiikan pohtiminen on vierasta. He pitävät ihmisiä ensisijaisesti tiedostavina olentoina, joiden toimintaan vaikuttaa ennen kaikkea heidän maailmankuvansa. Ekologisen kriisin perimmäisenä syynä nähdään maailman väärin ymmärtäminen. Koska kyseessä on filosofia, ei olla niinkään kiinnostuneita yksittäisten tietojen totuudesta tai valheellisuudesta, vaan toisaalta siitä, miten ylipäänsä jaamme käsitykset päteviin ja epäpäteviin, ja toisaalta siitä, millaisen uskomme maailman ja oman suhteemme siihen perimmältään olevan.
Näiden kysymysten tärkeys ilmenee käytännön ympäristökamppailussa. Saamme esimerkiksi kuulla: "Tutkimus osoittaa, että satama kannattaa rakentaa tärkeälle luontoalueella." Jos joku tästä huolimatta rohkenee vastustaa hanketta, hänen väitetään vain tunteilevan.
Kun tutkii kyseistä tai vastaavaa tutkimusta, siihen kohdistuva voimakas luottamus alkaa näyttää kummalliselta. Monia asian kannalta keskeisiä seikkoja on jätetty tutkimatta: joko siksi, ettei missään tutkimuksessa kaikkia ehditä tutkia tai siksi että on asioita, joita normaalitieteen menetelmillä on vaikea tai mahdotonta tutkia - esimerkiksi luontoelämyksiä ja niiden arvoa.
Mistä sitten johtuu, että tällaisille käytännössä usein hyvin köykäisille tutkimuksille annetaan niin suuri paino? Aivan ilmeisesti yleisesti omaksutusta tieto-opista, jonka filosofiaa karttavatkin - ja erityisesti he - oppivat, koska se värittää suurta osaa ajatteluamme. Sen mukaan tieteen avulla ja vain sillä voimme saada pätevää tietoa. Tätä tieto-oppia perustellaan toisella 1600-luvulla syntyneellä filosofisella käsityksellä: vain kvantifioitavat, määrälliset ominaisuudet, kuten pi tuus ja liike, ovat objektiivisia; sen sijaan esimerkiksi lämpö, ääni tai väri eivät ole objektiivisia. Objektiiviset ominaisuudet ovat sellaisia, jotka kuuluvat itse olioihin eivätkä riipu havaitsijasta. Kun nyt tähän vielä lisätään se, että vain objektiiviset ominaisuudet ovat varsinaisesti olemassa, päädytään seuraavaan yleisesti käytettyyn kaavaan: tutkimus on sel vittänyt, miten asiat objektiivisesti ovat; tutkimuksen ulkopuolelle jätetyt tai jääneet asiat ovat subjektiivisia, joten niitä ei varsinaisesti ole olemassa, joten ne voidaan täysin jättää ottamatta huomioon päätöksiä tehtäessä. Näin esimerkiksi luontokokemukset todistetaan harhaksi.
Mm. Arne Næss ja toinen norjalainen ekofilosofi Hjalmar Hegge ovat ankarasti kritisoineet tällaista tieto-oppia. Heidän mukaansa luontokokemukset ovat yhtä objektiivisia ja olemassaolevia kuin esimerkiksi rantaveden syvyys.
Uuden, alkeishiukkasten maailmaa koskevan fysiikan innoittamana ovat muutamat filosofit, mm. Amerikan puolalainen Henryk Skolimowski, vieneet tätä ajatuskulkua vielä pidemmälle. Heidän mukaansa ei ole mitään havaitsijasta riippumatonta todellisuutta. Skolimowskin sanoin elämme "osallistavassa maailmankaikkeudessa" - se, minkä mieli käsittää todellisuudeksi, on kulloinenkin todellisuus.
Skolimowskin ja kumppaneiden teoria on kuitenkin ainakin vielä raakile: sitä on vaikea perustella ja vaikea soveltaa. Joka tapauksessa se, ei sano mitään siitä, millainen todellisuus on. Teoria kertoo vain, miten todellisuus muotoutuu.
Hedelmällisemmältä ekofilosofian kannalta tuntuukin siirtyä tieto-opista ontologiaan eli pohtia myös todellisuuden luonnetta. Jotkut ekofilosofit, esim. Murray Bookchin, ovat väittäneet, että filosofian vieraantumista luonnosta kuvaa se, että "viisauden rakkaus" on Kantista alkaen pysähtynyt meidän tietämiskykyymme. Ontologian sivuuttamalla se on tavallaan jättänyt ulkopuolisen maailman sivuun.
Nykyisen ontologian kritiikki onkin yleinen teema ekofilosofiassa. Erityisesti on arvosteltu hengen ja aineen sekä sielun ja ruumiin dualismia, joka on ollut yleistä länsimaisessa ajattelussa myöhäisantiikista lähtien. Jo se, että sielua pidetään ruumiista ja aineellisesta maailmasta erillisenä "substanssina" on helpottanut luonnon riistoa. Tätä on vielä edistänyt hengen ja sielun pitäminen aineellista maailmaa arvokkaampana ja pyhyyden rajoittaminen vain hengen valtakuntaan.
Vielä keskiajalla luonnon hyväksikäyttöä rajoitti kuitenkin se, ettei uskottu ihmisen olevan kelvollinen ratkaisevasti muuttamaan Jumalan luomaa järjestystä. Uuden ajan ensimmäisten vuosi satojen filosofit, erityisesti Francis Bacon [1561-1626] ja René Descartes [1595-1650] , avasivat kaikki portit luonnon riistolle. Descartesin mukaan kaikki eläimet olivat koneita. Myös ihmisruumis oli sitä, mutta se erosi eläimistä sikäli, että käpyrauhanen sattui olemaan yhteydessä sielu-nimiseen, aineellisesta maailmasta erilliseen substanssiin.
Ekofilosofit esittävät dualismin tilalle monismia: olemassa olevan jaottelu henkeen ja aineeseen ei ole relevanttia. Kaikessa aineessa on henkisluonteisia ominaisuuksia, "subjektiviteettia", kuten Murray Bookchin sanoo. Toisaalta henki ei leiju jossain tuonpuoleisessa vaan on kovasti kiinni tässä maailmassa. Tällaiset katsomukset ovat tavallisia itämaisessa filosofiassa. Myös lännessä monisteja on ollut. Esimerkiksi monien ekofilosofien suosikkiklassikko Benedict Spinoza [1632-1677] edusti tätä näkemystä.
Toinen ontologisen kritiikin kohde on ollut maailman näkeminen erillisinä olioina. Olioiden suhteita on pidetty vasta toissijaisina. Koska myös yksityiset ihmiset on nähty ensisijaisesti erilli sinä, tämä on johtanut moniin vääristymiin. Se on helpottanut sekä toisten ihmisten että luonnon riistoa. Samalla, kun on oltu huolissaan pikku haavasta omassa pikkuvarpaassa, on voitu suhtautua välinpitämättömästi toisten ihmisten tai eläinten olemassaoloa koskevaan uhkaan.
Yhtä hyvin - tai paremminkin - voi maailman hahmottaa koostuvan ensisijaisesti olioiden suhteista tai suhdeverkosta. Yksityiset oliot ovat tämän suhdeverkon solmukohtia. Samalla tavoin emme hahmota kalastusverkkoa ensisijaisesti solmuiksi, joita yhdistävät langanpätkät, vaan kokonaiseksi verkoksi, jossa sattuu olemaan myös solmuja.
Tällaista holistista, kokonaisuudesta lähtevää, ontologiaa ovat monet ekofilosofit, mm. Næss ja Callicott, käyttäneet ekologisen etiikan oikeuttamiseen: jos holismi on totta, on vastuun ottaminen muista luontokappaleista yhtä luonnollista, kuin se, että huolehdimme itsestämme. Minuutemme ei pääty silloin ihoomme.
Myös muita ontologisia perusolettamuksia on kritisoitu. Sig mund Kvaløyn filosofian keskeinen ajatus on aikakäsityksemme tuhoisuus. Miellämme ajan mekaaniseksi, pituuden tai korkeuden kaltaiseksi ulottuvuudeksi. Tästä seuraa, että maailma nähdään kello koneiston kaltaisena. Aika ei kuitenkaan ole kello. Ennemminkin se on kuin tuntemattoman virran kulku, joka tekee yllättäviä käänteitä ja jonka juoksu vaihtelee tavan takaa. Väärästä aikakäsityksestä seuraavat itseään toteuttavat tuhoisat ennusteet. Se johtaa Kvaløyn mukaan myös epätoivoisiin pyrkimyksiin pysäyttää aika rakentamalla valtavaa, luonnon alleen hautaavaa pyramidiyhteiskuntaa.
Kvaløy viittaa Henry Bergsoniin, Alfred North Whiteheadiin ja buddhalaisuuteen sekä puhuu prosessifilosofian tarpeellisuudesta staattisten filosofisten järjestelmien rakentelun sijasta.
Huolimatta monista ristiriitaisuuksista ja raakileista, jotka edellä käsiteltyyn ekofilosofiseen tieto-oppiin ja ontologiaan sisältyvät, haluan väittää, että uusi näkemys filosofian perus kysymyksiin on syntymässä. Mutta mitä se merkitsee käytännössä? On vaikea uskoa, että kovin moni edes lukee lähitulevaisuudessa ekofilosofien tekstejä saatikka sitten omaksuu niitä. Ja mistä oikeastaan johtuu, että huolimatta siitä, että ekofilosofiaa on harrastettu ainakin parikymmentä vuotta, ani harva edes yliopistojen filosofian laitoksilla on kuullut koko asiasta? Miksi nykyiset filosofiset olettamukset on alunperin oikeastaan omaksuttu ja miksi ne elävät niin sitkeässä ihmisten mielissä?
Nämä vaikeat kysymykset johtavatkin helposti seuraa vaan ekofilosofiseen suuntauksen.
YHTEISKUNNALLINEN MAAILMA
Läntisissä teollisuusmaissa - myös ekofilosofien piirissä - on tavallista ajatella, että yhteiskunta on sitä, mitä ihmisetkin. Kuitenkin mielipidetiedustelu toisensa jälkeen osoittaa, että ihmiset haluavat jotain muuta kuin mitä yhteiskunnallinen todellisuus tarjoaa: esimerkiksi suomalaisten enemmistön mielestä aineellista elintasoa ei pitäisi enää nykyisestä lisätä. Tällaisiin ristiriitoihin vastataan, että ihmisethän tuottavat ja ostavat yhä enemmän tavaroita: heidän käyttäytymisensä kertoo heistä enemmän kuin mielipiteet.
Yhteiskunnallisesti ajattelevalle sen sijaan on luonnollista, että ihmisten pyrkimysten ja yhteiskunnan kehityssuunnan välillä voi olla ristiriita. Ihminen nähdään ensisijaisesti sosiaalisena olentona. Suuri osa ihmisistä on yhteiskunnan vietävänä: yhteiskunnalliset rakenteet selittävät monessa suhteessa heidän käyttäytymistään. Oleellista on kysyä, miten nykyiset yhteiskunnat tuottavat kaiken mielettömyytensä ja millainen olisi hyvä yhteiskunta.
Teollisuusyhteiskunnissa ihmisten suhteet yhteiskuntaan välittyvät suureksi osaksi kulutuksen kautta. Kun Suomen kaltaisissa maissa kauppojen hyllyillä on mitä erilaisinta tavaraa ja useimmilla ihmisillä on suhteellisen paljon rahaa, suhde yhteiskuntaan näyttää ongelmattomalta: ihmiset voivat tyydyttää tarpeitaan ostamalla. Mutta vastaavatko tarpeet tosiaan hyllyillä olevia tavaroita? Esimerkiksi entisessä Neuvostoliitossa oli useimmiten selvää, etteivät ne vastanneet.
Kanadalainen ajattelija William Leiss esittää kirjassaan Tyydytyksen rajat (The Limits to Satisfaction, On needs and commodities, 1978) mielenkiintoisen analyysin, jonka mukaan tavaroiden tarjonta ei vas taa tarpeita missään teollisuusyhteiskunnassa. Tavaroilla yritetään epätoivoisesti tyydyttää sosiaalisia, symbolisia ja henkisiä tarpeita siinä koskaan onnistumatta. Koska kulttuurimme ohjaa kai ken tarpeen tyydytyksen tavaroihin, epäonnistuminen ei johda oppimiseen vaan pyrkimykseen hankkia uusia tavaroita. Näin tavaran tuotannon laajenemisella ei ole loppua - muttei myöskään ihmisten tyytymättömyydellä. Leissin näkemystä tukee se, että mainoksissa on tavallista vihjailla kyseisen tuotteen ostamisen johtavan sosiaaliseen menestykseen ja uusien ihmissuhteiden solmimiseen.
Miten sitten tällainen petos on mahdollista? Useimmille, jotka kuuluvat alistettuun kansakuntaan tai ovat asuneet reaalisosialismissa tai kolmannessa maailmassa, on selvää miten valtaa pitävät voivat vääristää todellisuuden. Rikkaan teollisuus maan asukas ei sen sijaan useinkaan tunne, että häneen kohdistuu vallankäyttöä. Hän voi vapaana vanhakantaisten yhteiskuntien kahleista tehdä mitä haluaa.
Sekä Sigmund Kvaløy että saksalainen Detlef Hartmann selittävät vapauden illuusion teollisuusmaiden vankilan arkkitehtuurilla: se ei ole selli vaan jättiläismäinen putkisto. Putkia pitkin voi kyllä liikkua vapaasti mutta todellinen elämä (Hartmann) tai monimutkaisuudesta vapaa moninainen yhteiskunnallinen toiminta (Kvaløy) on mahdollista vain putkistosta irtautumalla, jolloin vallankäytön saa kyllä tuta.
Nämä yhteiskunnalliset putkistot muodostuvat paitsi yh teisöjen konkreettisista fyysisistä rakenteista myös ongelmien tarjolla olevien ratkaisujen luonteesta: ratkaisut, joilla yritetään parantaa oloja tai saada lisää vapautta, sitovat vain tiukemmin putkistoon. Tilanne muistuttaa rimpuilevaa hirtettyä, jonka kaulassa köysi kiristyy.
Esimerkiksi ostamalla auton tai matkustamalla kaukomaille moni etsii vapautta. Todellisuudessa jo näiden kustantaminen sitoo ihmisen e tistä tiukemmin kulutuksen oravanpyörään. Toisaalta massa-autoilu pohjoisessa ja massaturismi etelässä ovat tehokkaimmin lisänneet ympäristön ahdistavuutta ja tarvetta siirtyä muualle.
Tavallisin tapa teollisuuskulttuurimme kansalaiselle ratkaista erilai sia ongelmia on yrittää hankkia itselleen parempi palkka tai yhteiskunnallinen asema. Tämä on mahdollista vain kilpailemalla muiden kanssa ja juuri kilpailu sitoo ihmisen tehokkaimmin yhteiskunnan putkistoon: on noudatettava sääntöjä ja varottava suututtamasta putkiston "venttiilien vartijoita". Ja parhaiten pärjää kilpailussa, kun sisäistää systeemin logiikan, putkiston arkkitehtuurin, niin ettei vahingossakaan pyri ulkopuolelle.
Sama kiristyvän hirttoköyden logiikka pätee myös koko yhteiskunnan tasolla. Esimerkiksi ympäristöongelmia yritetään korjata lisäämällä tuotantoa tai turvautumalla entistä monimutkaisempaan teknologiaa. Yhteiskunta muuttuu entistä haavoittuvammaksi ja ilmaantuu taas uusia ongelmia, joihin yritetään teknologisia ratkaisuja jne.
Näin ongelmat ja niiden ratkaisut palvelevat sitä, joka ne on synnyttänyt: ihmisiä ja luontoa riistämällä pääomaa kasaavaa teollisuusjärjestelmää.
Mutta miten tähän hirvittävään tilanteeseen on tultu? Miten on syntynyt järjestelmä, joka uhkaa viedä mukanaan omaan hautaansa koko biosfäärin?
Klassinen teoria sivilisaatiomme kehityksestä uskoo, että kaikki on seurausta pyrkimyksestä lisätä ihmisten hyvin vointia. Edellä sanottu ja kaikki ekologinen tietämys osoittaa kuitenkin, ettei hyvinvointi ainakaan ihmisten hyvin voimisena ole lisääntynyt - ainakaan viime aikoina. Toisaalta meille on vähitellen kasaantunut valtavasti antropologista tietämystä. Sen perustella on todennäköistä, että monet nykypäiviinkin säilyneet metsästäjä-keräilijä-kansat ja pienet maatalousyhteiskunnat ovat eläneet - varsinkin ennen eurooppalaisen kulttuuri-imperialismin rynnistystä - parempaa ja sivistyneempääkin elämää kuin keskitettyjen maatalous- ja teollisuusvaltioiden kansat.
Murray Bookchin ja monet ekofeministit näkevät, että kehitystä veti eteenpäin - tai oikeastaan taantumusta taaksepäin - alistamisen ja hierarkian kasvun logiikka. Bookchinin mukaan - joka itse kin on jo vanha mies - taantumuksen lähtökohta oli vanhojen miesten selkiytymätön asema varhaisissa kulttuureissa. Jossakin vaiheessa vanhat miehet onnistuivat liittoutumaan shamaanin ja nuorten metsästäjämiesten kanssa. Näiden avulla vanhukset alistivat muut miehet ja naiset. Tästä alkoi alistamisen voittokulku: kansat alistivat toisia kansoja, yhteiskunta luokat toisia luokkia, ja ihmiset muita luontokappaleita.
"Orgaaniset" (Bookchin) tai "elämän välttämättömyyksien" (Kvaløy) yhteiskunnat ovat olleet ihmiskunnan normaalitila. Niiden taloutta on hallinnut käyttöoikeus (usufruct) eikä omistusoikeus. Niiden oikeutta ovat hallinneet välttämättömän minimin (irreducible minimum) turvaaminen kaikille ja "epätasa-arvoisten tasa-arvo" (equality of unequals) eikä nykyinen muodollisesti tasa-arvoisten epätasa-arvo (Bookchin). Sosiaaliset suhteet ovat muodostuneet keskinäisen avun ja itseorganisoitumisen, eivät kilpailun ja valtahierarkian perusteella.
Huolimatta länsimaisen kehityskäsityksen kieltämisestä yhteiskunnalliset ekofilosofit eivät suinkaan ehdota "paluuta kivikauteen". Kvaløy puhuu tulevaisuudessa mahdollisesta elämänkasvun yhteiskunnasta ja Bookchin tulevaisuuden kehittyneestä kaupunki kulttuurista, joka olisi jotain aivan muuta kuin nykyinen kaupungin ja maaseudun hillitön urbanisoituminen. Kun teknisten vempaimien tuotantoa ja kulutusta ylläpitävät oravanpyörät olisi purettu, ei nykyistä tieteellistä ja teknistä osaamista tarvitsisi suinkaan hävittää: ne vain löytäisivät niille kuuluvan oikean, usein vaatimattoman, paikkansa. Monet tekniikan ja tieteen alat - joihin eivät tietenkään kuulu ydinteknologiaa, geenimanipulaatiota yms. - voi rinnastaa vaikkapa shakkipeliin: nykyisessä laajuudessa pelin pelaaminen ei ole ongelma, mutta jos meillä olisi yhteiskunnallisia voimia, jotka pakottaisivat puolet väestöstä pelaamaan shakkia 40 tuntia viikossa, kyseessä olisi suuri epäkohta.
Mutta entä sitten? Ekofilosofien menneisyyden ja tulevaisuuden visiot voivat olla hienoja, mutta miten nykyistä teollista maailmanjärjestelmää voi muuttaa? Eikö käsityksestä ihmisestä yhteiskunnallisten voimien vietävänä seuraa, että yhteiskunnan tietoinen muuttaminen on mahdotonta?
Näin voisi olla, jos yhteiskuntamme olisivat täysin yhtenäisiä ja kiinteitä kokonaisuuksia. Mutta todellisuudessa monet ryhmät ja yksilöt eivät syystä tai toisesta toimi yhteiskunta koneiston hyvinä "rattaina". Näiden "viallisten osien" keskuudessa kehittyy alakulttuureita, joiden puhe- ja ajattelutavat, "diskurssit", eivät ole sopusoinnussa vallitsevien käytäntöjen kanssa.
Mutta jos suurin osa ihmisistä on integroitu tai yhdennetty valtakulttuuriin, voiko näillä eriävillä diskursseilla olla muuta kuin mitätön vaikutus? Jos ihmistenolemus olisi vain yhteiskunnallinen, asia voisi todellakin olla näin ikävästi. Mutta onneksi olemme myös arvovalintoja tekeviä ja tiedostavia olentoja. Kun vähemmistöt pystyvät esittämään asiansa vakuuttavasti ja kykenevät vetoamaan laajasti kannatettuihin arvoihin ja tyydyttämättömiin tarpeisiin, niiden diskurssit ja näkemykset voivat levitä ihmisten enemmistön keskuuteen. Joissakin tapauksissa tällä varmastikin on syvällekäyvä vaikutus yhteiskuntaan. Ideologia, joka on oikeuttanut vallitsevan tilanteen (esimerkiksi ajatus, että ihmiset yleisesti voivat hyvin läntisissä yhteiskunnissa) voi romahtaa ja saattaa käydä mahdottomaksi jatkaa vallalla olevia yhteiskunnallisia käytäntöjä.
Toisaalta ihmiset kykenevät myös "kaksoisajatteluun": he voivat tukea vaihtoehtoisia näkemyksiä vapaa-aikoinaan, mutta työssään toimia, puhua ja myös ajatella kuin järjestelmän innokkaimmat esitaistelijat. Tämä ilmiö tunnetaan hyvin en tisestä itäblokista, mutta myös edellä mainitut mielipidetiedustelut viittaavat samaan asiaan: ympäristönsuojelun kannattajat puhuvat usein työpaikoillaan ympäristölle tuhoisan taloudellisen kasvun puolesta.
Jos "kaksoisajattelijan" päivittäinen toiminta tukee vain hänen tuhoisaa ajatteluaan, kuinka hänen ekologista ajatteluaan voidaan pitää yllä saatikka kehittää? Normaalisti poikkeavat ajattelutavat eivät todellakaan säily. Niiden jatkumiseksi ja vakiinnuttamiseksi tarvitaan myös poikkeavaa toimintaa. Vaikka yhteiskunta yleisellä tasolla tukahduttaa toimintaamme, monia asioi ta on mahdollista tehdä, jotka konkretisoivat vaihtoehtoista ajattelua, muuttavat joidenkin ryhmien jokapäiväistä elämää ja myös vaikuttavat koko yhteiskuntaan. Kun pieni ryhmä ihmisiä osallistuu tällaiseen toimintaan, on kyseessä toiminta ryhmä; kun ihmisten lukumäärää suurenee, voidaan puhua yhteiskunnallisesta liikkeestä.
Yhteiskunnalliset liikkeet vahvistavat poikkeavia diskursseja ja nämä puolestaan tukevat liikkeitä. Tämä vuorovaikutus prosessi on ollut ja todennäköisesti tulee olemaan avain yhteiskunnalliseen muutokseen.
Osallistuminen yhteiskunnalliseen liikkeeseen on mitä haastavinta, kaikkia inhimillisiä kykyjä vaativaa toimeliaisuutta. Parhaimmillaan filosofia ja toiminta muodostavat saumattoman kokonaisuuden. Tässä monia ekologisia ajattelijoita on inspiroinut Mohandas Gandhi [1869-1948] ja Intian itsenäisyysliike.
Mutta miten sitten liikkeistä ja vaihtoehtoisista diskursseista voi tehokkaan joukkotiedotuksen ja yhtenäiskulttuurin aikana kehittyä niin voimakkaita, että ne todella muuttavat vallitsevia valtarakenteita ja yhteiskunnan toimintalogiikkaa? Monien ajattelevien kansalaisten on vaikeaa löytää vastausta tähän kysymykseen. Siksi he suhtautuvat liikkeisiin kyynisesti. Vastaus on kuitenkin käden ulottuvilla esimerkiksi Itä-Euroopassa. Se, että siellä 80-luvun lopussa liikkeistä tuli yhteiskunnalle suuntaa antavia voimia, ei tietenkään ollut sattuma. Kysymys oli koko neuvostoimperiumia koettelevasta kriisistä, joka antoi kansalaistoiminnalle harvinaislaatuisen mahdollisuuden.
Samalla tavoin yhden maan tai koko maailman teollisuusjärjestelmää koetteleva kriisi voi tuoda ekologisille liikkeille ainutlaatuisen tilaisuuden. Ja kriisejä tulee riittämään niin, kuin niitä on riittänyt menneisyydessäkin: talouslamoja, raaka-aine kriisejä, ympäristökatastrofeja, teollisuusonnettomuuksia, ravinnon myrkyttymisiä jne. - tästä järjestelmämme mielettömyydet ja ristiriidat pitävät huolen.
Kaikkein väärin johtopäätös edellä sanotusta on ajatella, että riittää, kun odotamme kriisejä kädet ristissä. Kriisin positiivisia mahdollisuuksia voidaan käyttää hyväksi vain, jos ennen kriisejä on harrastettu riittävästi toisinajattelua ja "toisintoimintaa".
Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Takaisin Olli Tammilehdon kotisivulle