| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Niin ja Näin -lehden numerossa 2/2004. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Ei sananvapautta
Ylhäältä saamamme ilmoituksen mukaan sananvapaus vallitsee maailman yhteisöön kuuluvissa sivistyneissä, demokraattisissa ja vapaissa maissa. Diktatuureissa, kuten Valko-Venäjällä, sitä ei ole. Sellaisissa puolisivistyneissä maissa kuin Venäjä sananvapautta on jonkin verran mutta valtio rajoittaa sitä voimakkaasti.
Niinpä vapaan, demokraattisen ja sivistyneen Suomen perustuslain 12 pykälässä kerrotaan seuraava tarina: “Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.”
Kuitenkin useimmilla niillä, jotka ovat ottaneet tämän tarinan todesta ja yrittäneet julkistaa tietojaan ja mielipiteitään – eivätkä vain toistaa omin sanoin Helsingin Sanomien ja sen sellaisten näkemyksiä – on kovasti toisenlaisia kokemuksia. Suomessa ja muualla “vapaassa maailmassa” on hyvin yleistä, että suuret lehdet “estävät ennakolta” tärkeiden tietojen ja mielipiteiden julkistamisen: ne eivät suostu julkaisemaan niitä itse ja koska ne ovat mainostuloja haaliessaan syöneet tai ostaneet alueen muut lehdet, vaihtoehtoisia julkaisukanavia ei juuri ole. Tämän ovat kokeneet myös syvällisesti aiheeseensa perehtyneet, asiallisesti ja taitavasti kirjoittavat ihmiset. Avoimesti maailmaan suhtautuvien kirjoittamalla elävien toimittajien keskuudessa on tavallista valittaa, kuinka on monia tärkeitä asioita, joista pitäisi kirjoittaa, mutta kun kukaan ei sellaisia juttuja osta.
Näin Suomessa ja muissa vanhoissa teollisuusmaissa. Mutta sananvapauden saarekkeita maailmassa sentään vielä on. Vieraillessani pari vuotta sitten Intiassa tutustuin sikäläiseen englanninkieliseen lehdistöön. Kyselin aktivisteilta ja toisinajattelijoilta heidän kokemuksistaan lehdistösensuurista. Hämmästyksekseni he kaikki kertoivat saavansa juttunsa julki sanomalehdissä.
Seuraavassa muutamia omia kotimaisia kokemuksiani.
Vuoden 2003 keväällä ja kesällä savustettiin suuren äänestäjäjoukon pienimpänä pahana pitämä tai jopa kannattama pääministeri Anneli Jäätteenmäki ulos virastaan. Asiasta ihmisillä oli tietenkin mielipiteitä. Minäkin kirjoitin Helsingin Sanomiin (ks. http://www.tammilehto.info/vakval.htm). Kun juttua ei näkynyt lehden sivuilla, soitin toimitukseen. Siellä kerrottiin, että toki Jätteenmäki-jupakkaa koskevia kirjoituksia oli tullut erittäin runsaasti. Mutta kun ne ottivat voimakkaasti kantaa puolesta tai vastaan, toimitus oli päättänyt olla julkaisematta niistä juuri mitään. Oma juttuni ei ottanut kantaa Jäätteenmäen puolesta eikä vastaan vaan kritisoi sen sijaan mediaa. Myöskään sitä ei julkaistu.
Vuoden lopulla törmäsin saksalaiseen ja ranskalaiseen aineistoon, joka osoitti vakuuttavasti, että Teollisuuden Voiman tilaama uusi ydinvoimala on koekappale, jonka teknisistä ratkaisuista ei ollut kokemusta missään maassa ja johon sisältyi monia arvaamattomia riskitekijöitä. Tämän tiedon julkistamisen luulisi olevan minkä tahansa tiedottamiseen eikä kansalaisten manipulointiin omistautuneen median velvollisuus. Niinpä taas kirjoitin jutun Helsingin Sanomiin (ks. http://www.tammilehto.info/ydinkoekan.htm). Tällä kertaa toimitus oli aikaisempaa suorapuheisempi. Sieltä ilmoitettiin, ettei juttua julkaista, koska toimitus oli asiasta eri mieltä. Tosin asianomainen toimittaja tunnusti, ettei asiasta mitään tiedä.
Syksyllä 2002 ilmestyi ensimmäinen suomenkielinen kirja kännyköiden ja muiden modernien korkeataajuista sähkömagneettista säteilyä käyttävien laitteiden riskeistä. Luulin naiiviuttani taaskin, että tiedotusvälineiden velvollisuus olisi kertoa suomalaiselle kännykkäkansalle terveysvaikutuksista muutakin kuin kännykkäyhtiöiden vakuutteluja. Erehdyin pahasti. Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus ei suostunut edes lukemaan kirja-arvosteluani (ks. www.tammilehto.info/aivuhr.htm). Lehden tiedetoimittaja kiihtyi heti, kun kuuli asiani, ja piti minulle puhelimessa pitkän saarnan siitä, kuinka sähköä on käytetty toista sataa vuotta eikä mitään negatiivisia terveysvaikutuksia ole ilmennyt.
Nyt varmaan joku tuhahtaa, ettei kallista palstatilaa voi antaa kaiken maailman suunsoittajien käyttöön. Pitää olla jossain tärkeässä yhteiskunnallisessa asemassa, ennen kuin ihmisen mielipiteitä voi noteerata tai hänen tietoihinsa luottaa! Mutta sensuuri koskee myös vakiintuneessa asemassa olevia kansalaisia. Monet etabloidut tutkijat valittavat, etteivät saa näkemyksiään julkisuuteen. Toisaalta sikäli kuin asema helpottaa julkisuuteen pääsyä, rankemmat ovat myös sanktiot väärien mielipiteiden esittämisestä. Esimerkiksi monet säteilyn tai geeniteknologian vaaroista varoittaneet tutkijat ovat joutuneet ankaran painostuksen ja uhkailujen kohteeksi. Tämä ei koske vain kapitalistien merentakaista onnelaa vaan myös Suomea. Tunsin aikoinani täkäläisen säteilytutkijan, joka alkoi julkisuudessa varoittaa radioaktiivisen säteilyn ja ydinvoiman käytön vaaroista. Parin vuoden kuluttua hän kuitenkin vaikeni ja erosi ydinvoimakriittisestä asiantuntijaryhmästä. Syyksi hän ilmoitti sen, että oli joutunut painostuksen kohteeksi ja pelkäsi koko uransa vaarantuvan.
Mutta eikö se, että saan kirjoittaa näihin kolumneihin, mitä mieleeni juolahtaa, ja että sensuroidut juttuni on näköjään julkaistu internetissä ja joissain pien- tai paikallislehdissä, todista sananvapauden olemattomuusväitteeni pötypuheeksi? Olennaista on kuitenkin, että saa sanomansa relevantille yleisölle. Vallan ja yhteiskunnallisten rakenteiden keskityksen takia valtaelinten päätökset vaikuttavat välittömästi nykyisin miljooniin ihmisiin. Siksi näitä koskevan keskustelun kannalta relevantti yleisö on hyvin suuri. On ratkaiseva ero, saako kaikkia suomalaisia koskettavan jutun sadan vai sadan tuhannen ihmisen luettavaksi. Neuvostoliiton ankaran valtiollisen sensuurin oloissakin “samizdatit” levisivät hiilipaperin ja kirjoituskoneiden avulla monistettuna usein sadoille ihmisille.
Vierailin pari vuotta sitten valkovenäläisen oppositiolehden toimituksessa. Valtio oli juuri lakkauttanut sen. Ihmeissäni katselin, kun toimittajat olivat tästä huolimatta täydessä työntouhussa tietokoneidensa ääressä. Kohta minulle selvisi, että lehteä kyllä sai edelleen julkaista internetissä.
Mutta nyt tämä kirjoitus kyllä johtaa harhaan: sananvapaus ja tiedonlevitysresurssien olemassaolohan ovat aivan eri asioita! Nykyisen kehittyneen filosofian ja juridiikan oloissa toki osataan erottaa poliittinen järjestelmä taloudesta. Mutta 1700-luvun alkeellisen valistusfilosofian innoittamat USA:n “perustajaisät” ajattelivat toisin. Sananvapaus oli taattava myös käytännössä. Postilaitos perustettiin nimenomaan lehtien jakelua varten. Vuonna 1792 kongressi alkoi tukea lehtien postimaksuja niin suurilla summilla, että niistä muodostui liittovaltion suurin menoerä. Tuella oli tarkoitus taata se, että kaikkialla oli saatavissa vähintään kolme eri näkemyksiä edustavaa lehteä. Monet merkittävät vaikuttajat olivat sitä mieltä, että tukea oli vielä lisättävä ja tehtävä lehtien lähettäminen tilaajille ilmaiseksi.
Valitettavasti sananvapaudella oli vaikutuksia, joita perustajaisät eivät osanneet ennakoida. Yhteiskunnalliset liikkeet voimistuivat ja lopulta säädettiin yleinen äänioikeus. Vastuuntuntoiset piirit alkoivat huolestua: valta näytti olevan luisumassa pois eliitiltä ja valtapyramidit osoittivat rapautumisen merkkejä. Mutta ei hätää: modernin tiedotusopin pioneerit kehittivät ensimmäisen maailmansodan sotapropagandasta saadun myönteisen kokemuksen pohjalta tieteellisen propagandan. Myöhemmin tätä alettiin kutsua “suhdetoiminnan” ja “yritysviestinnän” kaltaisilla kauniilla sanoilla, ja se sai tehokkaaksi aseekseen jokaiseen olohuoneeseen sijoitetun katodisädeputken. Näin “demokratia tehtiin riskittömäksi” eli äänioikeuden laajenemisen tuhoisa vaikutus neutraloitiin, kuten Alex Carey on tärkeässä kirjassaan “Taking the Risk out of Democracy” osoittanut. USA:n uudistunut valtajärjestelmä kopioitiin nopeassa tahdissa sen ideologisiin satelliitteihin kuten Suomeen.
Kun nyt sanomalehdille ja muille tiedotusvälineille oli löydetty tärkeämpää tekemistä kuin tiedonvälitys ja erilaisten mielipiteiden julkituonti, oli luonnollista, että media kehittyi ja sen annettiin kehittyä tätä uutta päätehtävää edistävään suuntaan. Propagandan kannalta oli erinomaista, että sen äänitorvet – entiset tiedotusvälineet – olivat yhä enemmän yksien ja samojen vastuuntuntoisten ja hyvät yhteiskuntasuhteet omaavien ihmisten käsissä. Vielä parempi on, kun ne tai niiden lähteenään käyttämät uutistoimistot ovat suoraan ylikansallisten yhtiöiden käsissä, jottei kansallisten kapitalistien epärealistiset ideat pääse haittaamaan oikeansuuntaista vaikuttamista.
Sananvapaus näyttäisi siis länsimaissa olevan menneen talven lumia. Sananvapaus sen sijaan sopii hyvin Intian tapaiseen maahan, jossa valtaosa vastuuntunnottomista ihmisistä ei osaa lukea.
Mutta epäilemättä tämä kaikki on vain näennäisyyttä ja riittämättömän filosofisen koulutuksen synnyttämää houretta. Etevät filosofimme, juristimme ja taloustieteilijämme kyllä pystyvät osoittamaan, että sananvapaus kukoistaa Suomessa ja muissa sivistysmaissa. Niin totta kuin orjuutta ei ole, koska jokainen orja pystyy säästämällä kartuttamaan pankkitiliään ja ostamaan itsensä vapaaksi, eivät myöskään sananvapauden rajoitukset ole varsinaisesti olemassa: jokainen voi aivan vapaasti ryhtyä miljonääriksi, perustaa oman lehden, lähettää sen joka kotiin ja kirjoittaa siinä mitä tahtoo.
|
Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info/)
11.6.2004