Jaa alla oleva somessa tai sähköpostilla:

Jaa

Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu hänen kirjassaan Ekofilosofia, vaihtoehtoliike ja ydinvoima, Ympäristökeskus 1982 (kirjoitettu 1977). Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Ympäristönsuojeluajattelu 1800-luvulla



Johdanto

Viime vuosina ympäristöongelmista on kirjoitettu valtavasti. Myös monet filosofit ovat ilmaisseet käsityksensä näitä asioista, eräät jopa luoneet kokonaisia "ekofilosofioita" (Hofseth 1975, Kvaløy 1976, Næss 1976, Passmore 1974). Ekologisen kirjallisuuden tulva saa helposti aikaan sellaisen harhakuvan, että aikaisemmin ympäristöongelmista ei ole kirjoitettu juuri mitään ja että ympäristön tuhoaminen on johtunut nimenomaan tietämättömyydestä, ei ole oltu selvillä ihmisen vaikutuk­sesta luontoon. Tästä taas on voitu päätellä, että ympäristön pilaami­nen loppuu, kun saamme ahdetuksi kyllin moneen, kyllin tärkeään päähän kyllin paljon tietoa ekologisista tosiasioista.

Historialliset tiedot osoittavat kuitenkin, että ympäristöongelmista puhuminen ei ole pelkästään nykyajan muoti-ilmiö. Platon kuvaa Kritias-dialogissaan, kuinka Attika on enää luuranko entisestään. Ilmeisesti hän ei ajattele, että maaperän huuhtoutuminen mereen aiheutui yksinomaan luonnon katastrofista vaan että myös ihmisen toiminta on vaikuttanut siihen (Platon 1953, 793-94, 110a-111d). Ympäristön, lähinnä ilmaston, vaikutusta kulttuurien muovautumiseen korostavat monet antiikin ajattelijat, muun muassa Aristoteles (Glacken 1956).

Vaikka kristillinen kulttuuri suhtautuikin luontoon kielteisemmin kuin antiikki (White 1967, von Wright 1963) ei "ekologinen" ajattelu ole koskaan ollut täysin vierasta länsimaiselle kulttuurille (Glacken 1967, Passmore 1974). Ympäristökysymyksistä edes jossain määrin kiinnos­tuneita ajattelijoita oli jatkuvasti.

1800-luvulle tultaessa ihmisen ja luonnon suhteita koskevaa ajatte­lua alkaa esiintyä yhä enemmän. Useimmat nykyisessä ympäristökes­kustelussa käytettävät käsitteet ja argumentit tulevat jo tällöin esille. Ajattelu ei jää pelkäksi ajatteluksi vaan siitä tulee ase maailman muuttamisessa. Luonnonsuojelun lisäksi muotoutuvat viime vuosisa­dalla myös monet muut liikkeet ja niiden ideologiat, jotka edelleen hallitsevat ihmisten mieliä silloin, kun puhutaan ja toimitaan paremman elinympäristön puolesta.



Luonnonihailun filosofia

Eurooppalainen romantiikka

1600-luvulla ja vielä 1700-luvun alussa piti suuri osa Euroopan sivistyneistöä luontoa pahuuden ja rumuuden ilmentymänä. Thomas Burnetin mielestä meren epäsäännöllinen muoto osoitti ihmiskunnan rappiota ja Jumalan tuomiota (Nicholson 1972).

Romanttinen aatesuunta syntyi 1700-luvun loppupuolella reaktiona vallinnutta pidättyvää kaavamaisuutta ja varovaista järkevyyttä koh­taan. Se vaikutti voimakkaana vielä 1800-luvun alussa. Esteettiset standardit astuivat nyt utilitarististen sijaan (Russell 1967). Romantikot eivät tunteneet myötätuntoa teollisuuden kehitty­mistä kohtaan vaan arvostivat maatalousyhteiskuntaa. He tunsivat voimakasta kiinnostusta luontoon ja heidän asenteensa siihen olivat positiiviset. Tämä ilmeni usein voimakkaana yksinkertaisen, luontoa lähellä olevan elämänmuodon ihailuna, primitivisminä.

Romantiikka vaikutti ehkä voimakkaimmin taiteisiin, mutta myös filosofisissa käsityksissä, etenkin saksalaisen idealismin alkuvaiheissa, se ilmeni selvästi. Luonto nähtiin Absoluutin eli Hengen yhtenä ilmentymänä. Filosofin täytyi lähestyä luontoa innoituksen, kaipauksen ja myötätunnon kautta (Runes 1975).

Filosofisen romantiikan tyypillisin edustaja lienee Friedrich Wilhelm Joseph von Schelling (1775-1845). Hänen vuonna 1803 esittämänsä identiteettifilosofian mukaan subjekti ja objekti, ihminen ja luonto yhtyvät Absoluutissa. Älyn ja luonnon vastakkaisuutta ei ole, vaan niiden identiteetti saavutetaan järjessä (The Encyclopedia of Philo­sophy, New York 1967).

Vaikka romantiikalla on monia yhteisiä piirteitä nykyaikaisen ekolo­gisen ajattelutavan kanssa, erot ovat myös huomattavia. Roman­tikot eivät pohjanneet ajatteluaan tieteisiin eivätkä olleet niistä kiinnostuneitakaan. Systemaattisia luonnontieteitä kehitellessään he käyttivät apuna pikemminkin fysiikkaa kuin biologiaa (esim. Schelling). Filosofisen romantiikan edustajat eivät olleet kiinnos­tuneet käytännön toimista heidän kannaltaan epätyydyttävien asiantilojen korjaamiseksi. Vaikka he olisivatkin olleet kiinnostu­neita, heidän opeistaan ei olisi käytännön toimissa ollut paljon apua: asioiden syy- ja seuraussuhteita ei pyrittykään etsimään. Roman­tikot ihailivat voimakkaita intohimoja riippumatta siitä, mihin ne johtavat, ja olivat tässä mielessä erään 1900-luvun suuren ekokatastro­fin aiheuttajien aatetovereita.

Vaikka romantiikka sinänsä oli käytännön toiminnan kannalta hedelmätön, sen välilliset vaikutukset luonnonsuojeluajattelun kehitty­miseen olivat myönteiset. Se muutti yleistä käsitystä luonnon arvok­kuudesta ja vallitsevia esteettisiä näkemyksiä. Ensimmäisenä tämä vaikutus näkyi Englannin maisema-arkkitehtuurissa ja maaseutumai­semien suojelussa.

Amerikkalainen transsendentalismi

Itsenäistymisen jälkeen Yhdysvalloissa oli tärkeää löytää kansallisen identiteetin pohjaksi jotain, joka oli erilaistaja parempaa kuin muualla. Havaittiin, että nimenomaan koskematon villi luonto (wilderness) oli ainutlaatuista muihin eurooppalaisen kulttuurin omaksuneisiin maihin nähden (Nash 1967). On siis ymmärrettävää, että romanttiset luonnon­ihailun aatteet saivat voimakasta vastakaikua USA:ssa.

Koskemattoman luonnon kuvaamisesta ja arvostamisesta muodostui oma kirjallisuuden lajinsa. 1840-luvulla oli tavallista, että itävaltioiden suuri kirjallinen älymystö teki ajoittain retkiä villiin luontoon ke­räämään vaikutelmia romanttisia esseitään varten (Nash 1967).

Aatesuuntausta leimasi kuitenkin sentimentaalisuus ja matala mora­lisointi. Se oli kiinnostunut luokittelemaan maisemat hienoiksi, suu­renmoisiksi tai maalauksellisiksi ja oli huolissaan siitä, oliko Amerikka yhtä maalauksellinen kuin Eurooppa (Huth 1957).

Reaktiona tälle syntyi 1830-luvulla Uuden Englannin Concordessa uusi filosofinen oppisuunta. Sitä alettiin kutsua transsendentalismiksi, koska se näki ihmisen sielunsa avulla voivan ylittää eli transsendentoida materiaalisen olemassaolonsa rajat. Transsendentalismin teoreettinen oppirakennelma oli hyvin lähellä saksalaista filosofista romantiikkaa. Se sai vaikutteita myös itämaisesta filosofiasta, joka 1800-luvun alussa tuli tunnetuksi länsimaissa. Transsendentalismin edustajien kirjoi­tukset muistuttavat kuitenkin hyvin vähän kumpaakaan näistä filosofi­sista oppisuunnista. Ne ovat pikemminkin käytännöllisiä ja kuvaavia, teoriaa esiintyy vain siellä täällä.

Oppisuunnan perusti Ralph Waldo Emerson (1803-1882). Ensim­mäisessä teoksessaan "Nature" (Luonto, 1836) hän esittää keskeisen transsendentalismin luonnonfilosofisen opin: "Jokainen luonnon tosi­seikka on jonkin henkisen tosiseikan symboli" (1905, 34). Käsitystään hän perustelee muun muassa sillä, että henkisiä ja abstraktisia asioita kuvaavat sanat ovat alkuaan merkinneet jotain luonnonesinettä ja että villit keskustelevat kuvien avulla. Luonnonhistorian tosiseikoilla ei sinällään ole mitään arvoa. Vain ollessaan ihmisluonnon piirteiden tai Hengen symboleja ne saavat merkityksen. Idealistina Emerson on varma hengen olemassaolosta, mutta luonnon tajunnasta riippumaton olemassaolo on hänelle yhdentekevää: "Olkoon miten tahansa, (luonto) on ideaalista minulle" (mts. 54).

Itämaisvivahteiset ykseysfilosofian ja maailman sieluun sulautumi­sen ajatuksen esiintyvät myös transsendentalisteilla. Toiselle olemas­saolon tasolle siirtymiselle on parhaat edellytykset metsässä luonnon keskellä. Vaikutelmiaan tällaisesta kokemuksesta Emerson kuvaa seu­raavasti: "En ole mitään. Näen kaikki. ...olen Jumalan osa."

Vaikka Emerson filosofiassaan asetti luonnon erittäin tärkeään asemaan, hän ei paljoakaan protestoinut, vaikka hänen elinaikanaan tuhottiin armottomasti valtavat määrät amerikkalaista luontoa (Udall 1963). Vuonna 1844 hän kuitenkin ehdotti luonnonsuojelualueen perustamista. Vaikka monet huomattavat USA:n luonnonsuojelijat, esimerkiksi John Muir, lukivat Emersonia, hänen tärkein vaikutuksen­sa silloiseen ja nykyiseen luonnonsuojeluajatteluun välittyi hänen oppilaansa Henry David Thoreaun (1817-62) kautta.

Thoreau oli varsinkin nuoruudessaan kaiken villin intohimoinen ihailija: "Kaikki hyvä on villiä ja vapaata" (Nash 1967). Villi luonto oli hänelle tarmon, innoituksen ja voiman lähde - elämän olennainen raaka-aine. Kulttuuri tai yksilö, joka menettää kosketuksensa luontoon muuttuu heikoksi ja tylsäksi.

Thoreau ei matkustanut paljon. Hän liikkui pääasiassa kotikaupunkinsa Concorden ympäristössä. Kauemmaksi kulkeminen oli hänen mielestään turhaa, sillä ihminen saattoi todella tuntea vain pienen alueen (neliön, jonka sivut ovat kuusi mailia) luonnon. Vuonna1846 hän kuitenkin kävi Mainen erämaissa. Näiden villeys oli filosofille liikaa. Maisema oli hänestä niin villi ja pelottava, että vain sivistymättömät, ”pahat ja ryhdittömät" (sinister and slouching) intiaanit saattoivat elää siellä. Tämän jälkeen Thoreaun peruslause oli, että ihanneympäristö on sekoitus villeyttä ja sivistystä.

Thoreau ei tyytynyt vain kirjoittamaan siitä, miten ihmisen oli elettävä. Hän halusi osoittaa ajatuksensa oikeiksi myös käytännössä. Vuonna 1845 Thoreau lainasi kirveen ja rakensi Walden-lammen rannalle lähelle Concordea majan, jossa hän eli kaksi ja puoli vuotta. Oleskelu keskeytyi kuitenkin vähäksi aikaa poliisin pidättäessä hänet, koska hän periaatteellisista syistä kieltäytyi maksamasta veroa. Vilje­lemällä pientä maapalstaa ja tekemällä joitakin tilapäistöitä Thoreau pystyi hankkimaan elantonsa koko vuodeksi kuuden viikon työllä, joten hänelle jäi runsaasti aikaa lukemiseen, kirjoittamiseen ja tuttavuuden tekemiseen eläinten kanssa (Thoreau 1960, 51). Kokemuksistaan ja yleisistä filosofisista näkemyksistään Thoreau kertoo kirjassaan "Wal­den" (1854, suom. 1954).

Thoreau oli ensimmäisiä luonnonsuojelijoita nykyaikaisessa mie­lessä. Vuonna 1858 hän esitti luonnonsuojelualueiden perustamista (Udall 1963). Thoreau ei kuitenkaan paljoakaan pyrkinyt vaikutta­maan. Intialaisten filosofien tapaan hän keskittyi oman itsensä muut­tamiseen.

Thoreau julkaisi elinaikanaan vain kaksi kirjaa. Kaupallisesti mo­lemmat menestyivät erittäin huonosti. Thoreaun suurin vaikutus ympä­ristönsuojeluajatteluun onkin ilmeisesti nähtävissä vasta 1900-luvulla, jolloin hänen teoksiaan on luettu, käännetty ja tutkittu erittäin paljon. Varsinkin amerikkalainen vastakulttuuri on paljon velkaa Thoreaulle.

Ympäristökysymys tieteessä ennen vuotta 1864

1800-luvun alkupuolella esiintyi monia maantieteilijöitä, jotka tutkivat ihmisen ja luonnon välistä vuorovaikutusta. Havainnot olivat kuitenkin satunnaisia, eikä mitään yhtenäistä kokonaisnäkemystä syntynyt. Tär­keintä oli aristoteliseen tapaan luonnonympäristön vaikutus ihmisen kulttuuriin. Päinvastaisen vaikutussuhteen tutkiminen jätettiin vähemmälle.

Uuden maantieteilijäkoulukunnan eturivin hahmoja oli Alexander von Humboldt (1769-1859). Kaikkialla hänen kirjoituksissaan on siellä täällä ekologisten tosiasioiden tajua ilmaisevia ajatuksia. Jo vuonna 1807 hän ennakoi ekosysteemikäsitettä kirjoittaessaan: "Suuressa syiden ja seurausten ketjussa ei mitään oliota tai toimintoa pidä tarkastella irrallaan muista" (Major 1972, 11). Von Humboldt ymmärsi, että Välimeren maiden karu luonto oli seurausta ihmisen toiminnasta. Tieteellisesti perusteltuna tämän väitteen esitti kuitenkin ensimmäi­senä Carl Fraas teoksessaan "Klima und PfIanzenwelt in der Zeit" (Ilmasto ja kasvikunta eri aikakausina, 1847) (Glacken 1956).

Monet nykyajan ympäristöajattelussa keskeiset termit syntyivät tai saivat suunnilleen nykyisen merkityksensä vasta 1800-luvulla. Esimer­kiksi itse ympäristö-sanaa (milieu) käytti nykyisessä mielessä ensim­mäisen kerran ranskalainen biologian tutkija Etienne Saint-Hilaire vuonna 1831.

Ranskassa ja Itävallassa suoritetut Alppien tulvien syitä koskeneet tutkimukset syvensivät merkittävästi ymmärtämystä ihmisen ja luon­non välisistä syistä. Selvisi, että suurin syy tulviin oli ylhäällä vuorilla tapahtunut puiden kaataminen. Tutkimukset johtivat myös käytännön toimenpiteisiin: jo 1800-luvulla metsitettiin uudelleen laajoja alueita Ranskan Alpeilla.

Nykyään yhä useammat tajuavat, että ekologisesti mielekäs maa­talous voi perustua vain ravintoaineiden kiertoon. Välillä tämä käsitys oli melkein kokonaan unohtunut, mutta 1800-luvulla se oli hyvin yleinen.

Tieteelliset perustat kiertokulkutaloudelle esitti ensimmäisenä ke­mian tutkija Justus von Liebig (1803-73) teoksessaan "Die Chemie in ihrer Anwendung auf Agrikultur und Physiologia" (1840, Kemia maatalouden ja fysiologian käytössä). Tosin hänen elämäntyönsä loi pohjaa myös luonnon ekosysteemeille tuhoisan, keinolannoitteisiin perustuvan maatalouden harjoittamiselle. Jacob Moleschott populari­soi Liebigin ajatuksia ja kehitti niiden perustalta materialistisen luonnonfilosofian teoksessaan "Der Kreislauf des Lebens" (Elämän kiertokulku, 1857). Moleschottin keskeinen käsite on metabolismi, aineenvaihdunta, joka merkitsee aineen kiertämistä eliöstä toiseen muotoaan muuttaen. Moleschott oli lähellä vasemmisto-hegeliläisiä. Ludwig Feuerbach piti hänen työtään "tulevaisuuden filosofia" -ohjelmansa täyttymyksenä (Schmidt 1971, 87).

Ravinteiden kierrätys kaupunkien jäteongelmien ratkaisuna lienee 1800-luvulla ollut useimmille tutkijoille itsestäänselvyys. Ainakin näin oli Englannissa. Tuhansia uhreja vaatineet koleraepidemiat saivat aikaan sen, että vuonna 1839 käynnistettiin "Tutkimus Ison-Britannian työtätekevän väestön terveydenhoidollisista olosuhteista". Tehtävän sai suorittaak­seen Sir Edwin Chadwick, eräs Benthamin oppilaista. Hän tuli siihen tulokseen, että oli rakennettava viemäriverkosto, jota pitkin jätteet johdettaisiin pelloille. Käytännön toimenpiteitä Chadwickin tutkimuk­sesta ei seurannut, vaan asiaa tutkimaan perustettiin uusia komiteoita. Ne kaikki pitivät Chadwickin esittämää ratkaisua kuitenkin parhaim­pana. Vasta aivan 1800-luvun lopulla hyväksyttiin jätevesien laskemi­nen vesistöihin (Ridgeway 1971).

Varsinkin Saksan luonnonsuojelun kehittymiseen vaikuttivat myös yhteiskuntatieteet. Käsitys, että kansakunnan luonteen ja yhteiskunta­rakenteen säilyminen edellytti luonnonympäristön säilymistä, oli kon­servatiiviseen ajattelutapaan yhdistettynä omiaan korostamaan luon­nonsuojelun merkitystä. Tällaista "kansakuntaideologiaa" edusti Wil­helm Heinrich von Riehl (1823-97).

Riehliä on pidetty itsenäisen saksalaisen yhteiskuntatieteen perusta­jana (Encyklopaedia of the Social Sciences V, 1951, Der Grosse Brockhaus XV 1933). Hänen maineensa näyttää kuitenkin jatkuvasti heikentyneen muiden paitsi kansantieteilijöiden keskuudessa (Emmerlich 1971).

Riehlistä tuli vuonna 1853 Münchenin yliopiston valtio-, yhteis­kunta- ja taloustieteen sekä kulttuuri- ja valtiohistorian kunniaprofessori. Vuonna 1859 hän sai kulttuurihistorian ja tilastotieteen varsi­naisen professorin viran (Gunther Ipsen johdannossa teokseen Riehl 1939).

Riehlin pääteos on vuonna 1853 ilmestynyt "Die Naturgeschichte des Volkes als Grundlage einer deutschen Social-Politik" (Kansan luonnonhistoria Saksan sosiaalipolitiikan perustana). Kirjassa puolus­tetaan sääty-yhteiskuntaa, jota proletariaatin syntyminen uhkaa. Jotta vapaa yhteiskunta voitaisiin säilyttää, olisi Riehlin mukaan köyhälistön muodostuttava säädyksi muiden säätyjen rinnalle. (Riehl 1857)

Luvussa "Feld und Wald (Pelto ja metsä) korostetaan metsien merkitystä. Saksassa on vielä todellisia metsiä jäljellä. Tämä heijastuu kansanluonteessa. Metsillä on taloudellisen merkityksen lisäksi sosiaalipoliittinen merkitys. Metsä edustaa aristokraattista peruskulttuuria, pelto porvarillista (mts. 42). Jokainen vallankumous tekee metsälle pahaa. Kansan täytyy kuolla, jollei se voi turvautua metsiin. Poliittisella vapaudella ei ole ilman metsiä merkitystä (s. 50). Jotta Saksa pysyisi saksalaisena, on metsät säilytettävä. Erityisesti kapitalistinen metsien hyväksikäyttö on Riehlin mielestä vahingollista: ”Siinä määrin kun pyritään yksinomaan siihen, että metsästä otetaan mahdollisimman pienellä pääomalla mahdollisimman lyhyessä ajassa mahdollisimman suuri voitto, menettää metsä historiallisen luonteen­, idealistisen merkityksensä sosiaaliselle ja esteettiselle kansankasvatukselle, yhteiskunnan yksilöllistämiselle" (mts. 52).

Porvarilliset kansantaloustieteilijät eivät käsitelleet juuri lainkaan ympäristöongelmia. Tämä on luonnollista, kun ottaa huomioon tie­teen vahvasti ideologisen luonteen ja sen, että saastumisongel­mat eivät tuolloin vielä välittömästi koskettaneet porvaristoa. Ilmeisesti ainoa poikkeus oli John Stuart Mill (1806-1873).

Käsitellessään paikallaan pysyvää taloutta (stationary state) Mill toteaa transsiendentaalifilosofien sävyyn: "Yksinäisyys luonnon kau­neuden ja suuruuden keskellä on ajatusten ja pyrkimysten kehto, jota ilman yhteiskunnan olisi vaikea tulla toimeen. Eikä sellaisen maailman tarkasteleminen, jossa mitään ei ole jätetty luonnon spontaanin toiminnan varaan, tuota tyydytystä" (1849, Mill 1965, 756). Tästä hän päättelee, että taloudellinen kasvu on syytä lopettaa jo ennen kuin kuin olosuhteet tekevät sen jatkamisen täysin mahdottomaksi.

Marx ja Engels

KarI Marx (1818-83) ja Friedrich Engels (1820-95) lukivat erittäin laaja-alaisesti oman aikansa tieteellistä ja filosofista kirjallisuutta. Näin ollen he eivät voineet välttyä tutustumasta uusimpiin käsityksiin ihmisen ja luonnon välisistä suhteista ja sarastavaan ekologisten tosiasioiden tiedostamiseen. He viittaavat kirjoituksissaan muun muassa Liebigin ja Fraasin teoksiin.

Marxin ja Engelsin tuotannosta löytää monia kohtia, jotka voisivat olla yhtä hyvin lähtöisin nykyajan ympäristönsuojelijan kynästä. On kuitenkin kiistanalaista, miten hyvin nämä "ekologiset" käsitykset ovat sopusoinnussa heidän yleisten filosofisten ja yhteiskuntatieteellisten teorioidensa kanssa.

Varhaisimmissa kirjoituksissaan Marx ja Engels edustivat ajan materialisteille, kuten esimerkiksi Feuerbachille, tyypillistä aistillista luontokulttia (Schmidt 1971). Heidän käsityksensä muistutti roman­tikkojen identiteettifilosofiaa, sillä tavoitteena oli ihmiskunnan ja luonnon välisen vastakohdan voittaminen. Engels kirjoitti, että "sosia­lismi on ihmiskunnan sovinto luonnon ja itsensä kanssa" (1844, lainaus Schmidtin mukaan). Sama käsitys esiintyy myös Marxin Taloudellis­filosofisissa käsikirjoituksissa (1844, s. 103). Samassa teoksessa Marx toteaa, että "ihminen on osa luontoa" (s. 72). Hän samoin kuin Engels eivät kuitenkaan näissä yhteyksissä ajattele, että luontoa ei pitäisi muuttaa vaan että se on tekniikan ja luonnontieteiden avulla muutet­tava paremmaksi: "Yhteiskunta on siis täysin kehittynyttä ihmisen olemuksen yhteyttä luonnon kanssa, luonnon tosi henkiin herättämistä, ihmisen loppuun saatettua naturalismia ja luonnon loppuun saatettua humanismia" (106). "Luonnontiede (on)... valmistanut ihmisten vapau­tumista, niin paljon kuin se on joutunutkin välittömillä vaikutuksillaan täydellistämään inhimillisten suhteiden epäinhimillistymistä" (mts. 114). Tässä kohtaa Marxilla on havaittavissa sen uudella ajalla yleisen kristillisen ajattelutavan piirteitä, joka näki ihmisen tehtäväksi pelastaa luonto syntiinlankeemuksen jälkeisestä rappiosta (esim. Raumolin 1972, Tuveson 1949).

Marx ennakoi varhaiskirjoituksissaan myös nykyajan kulutusyhteis­kunnan kritiikkiä: "lhmishalveksunta ilmenee tässä ylimielisyytenä, sen heittämisenä menemään, mikä voi pitää yllä sata ihmiselämää, ja osaksi se ilmenee sinä alhaisena kuvitelmana, että hänen hillitön tuhlailemi­sensa ja holtiton, tuottamaton kulutuksensa ovat edellytyksenä toisten ihmisten työlle ja siis toimeentulolle" (mts. 133).

Myöhemmin Marx ja Engels sanoutuivat irti sentimentaalisesta luontokäsityksestä ja näkivät ihmisen ja luonnon välillä olevan aina jonkinasteisen vastakohtaisuuden. "Saksalaisessa ideologiassa" (1845-46) he pyrkivät paljastamaan luontosentimentaalisuuden ideologisen luonteen. Harmoniasta puhuttaessa estetään ihmisiä itse asiassa nä­kemästä todellisia ristiriitoja, ihmisen ja luonnon armotonta riistämistä (Schmidt 1971). Ympäristönsuojeluajattelun kannalta tärkeät kannanotot eivät kui­tenkaan häviä marxismin klassikoiden teoksista heidän ajattelussaan tapahtuneen käänteen jälkeen.

Marx ja Engels, toisin kuin useimmat muut 1800-luvun kirjoittajat kiinnittivät huomiota myös tehdasteollisuuden aiheuttamiin ympäris­töongelmiin. Esimerkiksi Engels käsitteli työväenluokan tilaa koske­neessa teoksessaan (Die Lage des arbeitenden Klasse in England, 1845) ilman saastumista (Kapp 1950). Työympäristökysymyksiä Marx ja Engels käsittelevät erittäin laajasti ja tulevat tulokseen, jota on vaikea kiistää: "Pääoma on häikäilemättömän välinpitämätön työ­miehen terveydestä ja elämänpituudesta siellä, missä yhteiskunta ei pakota sitä välittämään siitä" (Pääoma 1, 247).

Marxin ajattelun yhtenä tärkeänä piirteenä on aineenvaihdunnan käsite. Ilmeisesti Moleschott on vaikuttanut Marxiin tässä suhteessa (Schmidt 1971, 86). Jotkut nykyajan marxilaiset väittävät aineenvaihdunnan käsitteestä seuraavan ihmisen ja luonnon yhteenkuuluvuuden ekologisessa mielessä (esim. Dieter Hassenpfug Tuurna 1977:n mukaan). Ekologisesta ajattelutavasta on Pääomassa joitain viitteitä: "Kapitalistinen tuotanto... häiritsee... niiden maan ainesosien palaa­mista takaisin maahan, jotka ihminen ravinnossaan on kuluttanut, siis rikkoo maan pysyvän hedelmällisyyden ikuista ja luonnollista edellytystä (I osa, s. 453).

Vuosisadan lopulla Engelsin suhtautumisessa luontoon on Fraasin teoksen vaikutuksesta vielä enemmän ekologisen ajattelutavan piirtei­tä. Luonnon dialektiikassa (1875-82) hän toteaa, "ettemme suinkaan hallitse luontoa niin kuin valloittaja hallitsee vierasta kansaa, ettemme hallitse luontoa ulkopuolellamme olevana, vaan että ruumiinemme verinemme ja aivoinemme kuulumme luontoon ja elämme sen keskellä" (1971, 223).

Marsh

George Perkins Marshia (1801-82) voidaan pitää merkittävimpänä viime vuosisadan ympäristöajattelijoista. Teoksessaan ”Man and Nature; or, Physical Geography as Modified by Human Action" (Ihininen ja luonto eli fyysinen maantiede ihmisen toiminnan muuttamana, New York 1864) hän loi ensimmäisen synteesin ihmisen luontoa muuttavasta toiminnasta.

Marsh oli itseoppinut lehtimies, poliitikko, mekaanikko ja ammatti­diplomaatti. Hänen ihanteensa oli renessanssin yleisnero. Marshia pidettiin historioitsijana, kielitieteilijänä ja kirjallisuuden tutkijana mutta ei maantieteilijänä. Hän luki nopeasti kaikenlaista kirjallisuutta 20 kielellä. Kun hän oli nuori, Skandinavia oli hänen filosofinen intohimonsa ja hän piti hyvänä kaikkea germaanista, goottilaista, protestanttista ja askeettista.

Jo kotiseudullaan Vermontin Woodstockissa Marsh havaitsi suurta luonnon tuhoamista: rinteiden paljaaksi hakkuita, metsien polttoa, jokien patoamista, ryöstöviljelyä. Ollessaan USA:n lähettiläänä Tur­kissa (1848-54) ja Italiassa (1861-82) hän saattoi laajentaa perspek­tiiviään ihmisen vaikutuksesta luontoon. Marsh kävi läpi valtavan määrän aihettaan sivuavaa eurooppalaista kirjallisuutta. Man and Nature -teoksessa viitataan yli 600:aan eri puolilla maailmaa, muun muassa Suomessa, julkaistuun kirjoitukseen (David Lowenthalin johdanto teokseen Marsh 1965).

Suurin osa Man and Nature -kirjasta käsittelee ihmisen todettuja vaikutuksia kasvillisuuteen, eläimistöön, metsiin, vesiin ja hiekka­muodostumiin. Varsinkin johdantoluvussa Marsh esittää kuitenkin myös monia filosofisesti mielenkiintoisia käsityksiä.

Toisin kuin transsendentalistit Marsh katsoo, ettei luonnossa ole mitään pyhää: Luonto on alistettava ja sitä on muutettava huomattavasti varsinkin siirtomaissa. Tämä oli nyt sitäkin tarpeellisempaa, koska väestö kasvoi ja alemmat yhteiskuntaluokat olivat liian valistuneita alistuakseen enää materiaaliseen puutteeseen. Kaikkea ei silti tarvin­nut muuttaa. Vuonna 1874 Marsh suositteli luonnonsuojelualueiden perustamista (Nicholson 1972).

Maata ei ole kuitenkaan annettu ihmiselle kulutukseen ja tuhlauk­seen. Siihen on ihmisellä vain nautintaoikeus (Marsh 1965). Tässä yhteydessä Marsh käyttää termiä 'usufruct', joka johtuu latinansanasta 'ususfructus'. Ususfructus tarkoitti roomalaisessa yksityisoikeudessa oikeutta käyttää kaikin tavoin jotakin, yleensä jollakin tavoin tuottavaa, esinettä muuttamatta sen olemusta (Kaser 1968). Ilmeisesti Marsh tarkoittaa siis sitä, että luontoa hyödynnettäessä ei saanut vaarantaa kestävää tuottoa.

Ihmiset eivät kuitenkaan aina ole käyttäneet luontoa tällä tavoin vaan ovat tuhonneet sitä "kapeiden ja välittömien päämäärien takia", mistä syystä meidän velvollisuutemme tulevia sukupolvia kohtaan on pa­lauttaa uudelleen tasapaino olemalla yhteistyössä luonnon kanssa.

Joka tapauksessa ihminen on aina luontoa häiritsevä tekijä. Ilman ihmisen vaikutusta luonto olisi tasapainossa. Ihminen käyttää ener­gioita, joita luonto on voimaton vastustamaan. Tämä osoittaa Marshin mukaan ihmisen olevan muita eliöitä korkeammalla tasolla: "Vaikka hän elää luonnosta, hän ei ole siitä".

Mielenkiintoista on se, mitä Marsh sanoo Välimeren maiden luonnon rappeuttamisesta, joka hänen mukaansa aiheutti Rooman valtakunnan tuhon. Paitsi tietämätöntä välinpitämättömyyttä luonnon laeista oli rappiolla myös yhteiskunnallisia syitä: "Rooman harjoittama brutaali ja loppuun kuluttava despotismi." Ihminen ei voinut taistella yhtaikaa sekä sortoa että luonnonvoimia vastaan, minkä vuoksi laajat alueet jäivät viljelemättä tai kokonaan autioiksi. Koska viljely oli usein keinokastelun varassa, maan hedelmällisyys hävisi.

Saattaa olla mahdollista, että Marsh olisi ollut valmis esittämään yhteiskunnallisia syitä myös Yhdysvaltain luonnon tuhoamiselle. Tähän viittaa se, että hän eräässä alaviitteessä toteaa osakeyhtiöiden olevan vailla sielua ja niiden johtajien vailla omaatuntoa. Hän uskoo kuitenkin mahdollisuuksien maan väärinkäytön estämiseen valistuksen avulla olevan nykyisin paremmat kuin aikaisemmin, koska viljelijät omistavat itse maansa.

Marshin teoksella oli ilmestyttyään huomattava menestys. Sen useat peräkkäiset amerikkalaiset ja eurooppalaiset painokset myytiin heti loppuun. Kirja ei pystynyt kuitenkaan muuttamaan ajan hallitsevan luokan keskuudessa yleistä tieteeseen ja tekniikkaan luottavaa ilma­piiriä. Luonnon tuhoaminen jatkui yhä kiihtyvää vauhtia.

”Jälkimarshilainen” aika tieteessä

Marsh ei itse pitänyt suurta teostaan tieteellisenä. Aihepiiri ei hänen mielestään vielä ollut kypsä tieteellisen menetelmän käytölle. Joka tapauksessa teoksella oli huomattava vaikutus tieteelliseen ajatteluun. Vanha käsitys siitä, että ihminen ei toiminnallaan voinut ratkaisevasti vaikuttaa ympäristöönsä, ei enää saanut paljoakaan kannatusta. Kui­tenkin ajan optimistisen hengen mukaisesti pyrittiin korostamaan ihmisen positiivisia vaikutuksia, ja uskottiin negatiivisten vaikutusten korjaamisen olevan helppoa tieteen edistyessä.

Myös anarkistina ja kommunardina tunnettu ranskalainen maantie­teilijä Elisée Reclus (1830-1905) halusi teoksellaan "La Terre" (Maa, 1868) ilmeisesti täydentää Marshin antamaa kuvaa. Ihminen voi myös kaunistaa maata ja tehdä tieteen ja teknologian avulla minkä alueen tahansa hedelmäIliseksi. RecIus antaa kuitenkin tunnustusta Marshin teokselle. Hän toivoo tasapainoisempaa suhdetta ihmisen ja luonnon välille. Anarkistina RecIus ei uskonut tasapainon saavuttamisen olevan mahdollista valtiovallan tai pelkästään tieteen avulla: Tarvitaan moraa­lista edistystä, mikä merkitsee ihmisten liittymistä yhdeksi oikeuden ja vapauden liitoksi. (Whitaker 1940)

Koska Darwinin lajienkehitysteoriaan sisältyi ympäristöön sopeutumista sekä ihmisen ja luonnon yhteenkuuluvuutta korostavia aineksia, se olisi toisenlaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa voinut merkitä voimakasta sysäystä ekologiselle ajattelutavalle. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan hallitsevat luokat ottivat sen heti aseeksi oman asemansa oikeuttamisesta käytävässä taistelussa ja korostivat teorian kilpailua koskevia puolia. Evoluutioteorialla on kuitenkin ilmeisesti ollut välillistä vaikutusta ympäristönsuojeluajatteluun.

Ensimmäisenä käytti ekologiatermiä saksalainen eläintieteilijä ja filosofi Ernst Haeckel (1834-1919) vuonna 1866 (Major 1972). Hänen määritelmänsä on seuraava: "Eliöiden ekologia (Oecologie) on tiede, joka tutkii eliöiden kaikkia suhteita ympäröivään ulkomaailmaan, orgaanisiin ja epäorgaanisiin olemassaolon ehtoihin" (Haeckel 1873, 643).

Anarkistit

Useimpien anarkistien ihanteena on ollut hajakeskitetty pienyhtei­söistä koostuva yhteiskunta. Toisin kuin marxilaiset he pyrkivät tehdas­teollisuusjärjestelmän lopettamiseen, teknologian hajakeskittämiseen ja maaseutumaisen elämäntavan uudelleen luomiseen (Nisbet 1973, 357). Toteutuneet anarkistiset yhteiskuntakokeilut ovat myös vastanneet melko tarkkaan tätä ihannetta (esim. Woodcock 1975).

Monilla nykyajan ekologeilla on hyvin samantapainen yhteiskunta­ideaali (esim. Goldsmith 1972). Tämä on jossain määrin yllättävää, kun ottaa huomioon, etteivät ekologit yleensä tunne anarkistista perinnettä eivätkä anarkistit, ehkä Thoreauta ja Reclus'tä lukuun ottamatta, olleet paljonkaan kiinnostuneita ympäristökysymyksistä.

Tarkimmin anarkistista talousjärjestelmää luonnehtii Pjotr Kropot­kin (1842-1921) teoksessaan "Fields, Factories and Workshops" (Pellot, tehtaat ja työpajat, 1899, suom.), jossa hän osoittaa, että tehokkaalla biologisella ja hajakeskitetyllä viljelyjärjestelmällä Englanti voisi olla omavarainen. Kropotkin korostaa yhdistetyn pelto- ja verstastyön fyysisiä ja moraalisia etuja. Taloustieteen tehtävänä on hänen mu­kaansa tutkia, miten ihmisten tarpeet voidaan tyydyttää vähimmällä mahdollisella energian hukalla (Kropotkin 1974).

Kropotkinin teos "Mutual Aid" (Keskinäinen apu, 1902, suom., ilmestyi alunperin esseesarjana aikakauslehdessä "Nineteenth Cen­tury" vuodesta 1890 alkaen) on myös kiinnostava ekologisen ajattelu­tavan historian kannalta. Se on tarkoitettu vastineeksi uusdarvinistien yksipuolisesti kilpailua korostaville evoluutionäkemyksille (Woodcock 1975, 199). Kirjassa osoitetaan, että yhteistyö eläinten kesken on ollut tärkeä tekijä niiden säilymiselle, ja siten myös eliölajien kehitykselle. Ihmisyhteisötkin ovat kukoistaneet silloin, kun keskinäinen apu on ollut vallitseva. Tällainen tilanne oli esimerkiksi useissa keskiajan kaupun­geissa (Kropotkin 1925).

Kropotkin ei kuitenkaan puhu yhteistyöstä luonnon ja ihmisen kesken, vaan näkee eliöiden keskinäisen yhteistyön aseena kamppai­lussa luontoa vastaan (mts. 1).

USA:n ympäristönsuojeluliike

Viime vuosisadalla Pohjois-Amerikan luonto koki ennennäkemättömän mullistuksen. Yksityisten yritysten normaalin ahneuden lisäksi laajoja ryöstöhakkuita lisäsi liittohallituksen löysäkätinen maapolitiikka. Maa­ta annettiin yhtiöiden käyttöön melkein ilmaiseksi ("The Great Give­away"). Preerioiden olosuhteisiin soveltumattomat viljelymenetelmät johtivat ajoittain toistuviin pölymyrskyihin ja asutuksen edestakaiseen liikkeeseen. Vuosisadan alussa Yhdysvalloissa oli todennäköisesti viisi miljardia muuttokyyhkyä. Vuosisadan lopussa ne oli hävitetty ja viimeiset yksilöt kuolivat eläintarhassa 1915. Intiaanien näännyttä­miseksi nälkään tapettiin biisonit lyhyessä ajassa melkein sukupuut­toon. (Udall 1963)

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että luonnonsuojeluliike kasvoi voimakkaimmaksi juuri Yhdysvalloissa. Vaikka Euroopassa oli tapahtunut vastaavaa hävitystä, se oli kestänyt pitemmän aikaa. Sen havaitseminen ei ollut yhtä helppoa.

Ympäristönsuojelussa vaikutti alusta lähtien kaksi suuntaa: esteet­tis-filosofis-uskonnollinen ja käytännöllis-tekninen. Yhdysvalloissa nämä kaksi erilaista ajattelutapaa törmäsivät vastakkain jo viime vuosisadalla.

Ensimmäiset ehdotukset laajojen luonnonsuojelualueiden perusta­miseksi tehtiin käyttäen edellisen tyyppisiä perusteluja. Vuonna 1833 intiaanien tutkijana ja maalaajana tunnettu George Carlin ehdotti Missourin aluetta luonnon- ja intiaaniensuojelualueeksi, jossa voisivat elää sekä "ihmiset että eläimet kaikessa luonnollisen kauneuden villissä raikkaudessaan" (Nicholson 1972).

Merkittävin esteettis-filosofisen suunnan käytännön luonnonsuojeli­joista oli John Muir. Hän ilmaisi jo varhain tyytymättömyytensä sivilisaation julmiin, alistaviin ja utilitaristisiin tendensseihin. Muir tutustui opiskeluaikanaan transsendentalismiin ja omaksui sen luon­nonfilosofian. Onnettomuus, jossa hän oli vähällä menettää näkönsä, sai hänet lopullisesti hylkäämään lupaavasti alkaneen keksijänuransa. Hän antautui kokonaan erämaille.

Nuoren Thoreaun tapaan Muir piti kaikkea villiä hienompana kuin kesyä. Metsään meneminen oli hänen mukaansa samalla kotiin paluu. Jollei ihminen ajoittain saa olla luonnossa, jännitys ja epätoivo kasvavat sietämättömäksi. Kaikki luonnossa on sinänsä arvokasta ja ”maailmankaikkeus olisi epätäydellinen ilman pienintä mikroskoopil­lekin näkymätöntä luontokappaletta". (Nash 1967)

Käytännöllis-teknisen suunnan ensimmäisiä edustajia oli presidentti John Adams. Vuonna 1828 hän rauhoitti Floridassa sijaitsevan tam­mimetsän laivaston rakennusmateriaalin tarpeita silmällä pitäen (Udall 1.963, 74). Marshin kirjan ilmestyminen lisäsi utilitarististen argumenttien käyttöä. Jopa sellaiset aivan toisista lähtökohdista luontoa puolustavat henkilöt kuten John Muir käyttivät niitä vaikuttaakseen päätöksentekijöihin nopeammin.

Käytännöllis-tekniselle suojelulle oli tärkeää Saksassa kehittyneen metsänhoitotieteen tuominen USA:han. Tämä tapahtui lähinnä kahden henkilön, Carl Schurzin ja Bernhard Fernowin toimesta.

Schurz muutti maahan vuoden 1848 epäonnistuneen vallankumouk­sen jälkeen. Hän toimi sisäministerinä ja pyrki lainsäädännön avulla rajoittamaan metsien raiskausta. Hänen ehdotuksiaan pidettiin Kong­ressissa kuitenkin demokratian vastaisina ja niiden katsottiin sortavan rehellistä yrittäjää, kansakunnan selkärankaa (Udall 1963).

Fernow tuli USA:han Preussista vuonna 1876. Hänen koulutus-, propaganda- ja tutkimustyönsä oli erittäin merkittävää maan luonnon­varojen järkevään käyttöön pyrkivälle liikkeelle. Hän piti yksityisten yritysten tukemista virheenä ja katsoi metsätalouden sopivan vain valtiolle ja suuryhtiöille (Encyklopaedia of the Social Sciences V, New York 1951).

Merkittävin käytännöllisen suunnan luonnonsuojelijoista vuosisadan lopulla lienee ollut Gifford Pinchot. Hän määrittelee suojelun (conser­vation) hyvin utilitaristisin termein: "Ympäristönsuojelu on luonnon­varojen käyttöä siten, että saadaan suurin hyvä suurimmalle määrälle ihmisiä pisimmäksi aikaa" (Herfindahl teoksessa Burton 1965).

Yhdysvaltain Iuonnonsuojeluliike sai viime vuosisadalla aikaan myös näkyviä tuloksia. Jo vuonna 1832 rauhoitettiin Arkansasin, kuumat lähteet. Vuonna 1864 luovutettiin pieni alue Yosemiten laaksosta Kalifornian osavaltiolle luonnonsuojelutarkoituksiin.

Ensimmäiset suuret luonnonsuojelualueet olivat Yellowstonen kan­sallispuisto (8991 km2, 1872) ja Adirondacksin aarnialue (Forest Preserve, n. 3000 km2, 1885). Kummankaan perustamisen takana ei ollut esteettisiä, kulttuuriin liittyviä tai henkisiä syitä. Koskemattoman luonnon suojelu tapahtui itse asiassa vahingossa. Yellowstonen ta­pauksessa haluttiin estää geysirien, kuumien lähteiden, vesiputousten yms. yksityinen hyväksikäyttö. New Yorkin lähellä sijaitsevan Adiron­dacksin kohdalla kysymyksessä oli riittävän veden saannin turvaaminen vesikuljetuksia varten: Rautatiet olisivat muuten saaneet monopolin (Nash 1967).

Ensimmäinen kansallispuisto, joka alunperin oli tarkoitettu nimen­omaan luonnonsuojeluun, perustettiin vuonna 1890 Yosemiten laak­soon. Tähän oli John Muirin toiminnalla ratkaiseva vaikutus.

1890-luvulta lähtien luonnonsuojeluliikkeessä oli havaittavissa vakavia erimielisyyksiä. Ne ilmenivät etenkin John Muirin ja Gifford Pinchotin välillä ja koskivat aluksi lähinnä metsänhoitokomission tehtäviä ja liittovaltion metsärauhoitusten (forest reserve) käyttöä.

Koska Pinchotin filosofian mukaan luonnonvaroja oli käytettävä, hän antoi eräälle lehdelle lausunnon, jonka mukaan lampaat saattoivat laiduntaa rauhoitusalueilla. John Muirin mielestä tällaisten kompromissien, tekeminen oli sietämätöntä, ja hän katkaisi ystävyyssuhteensa Pinchotin kanssa. (Nash 1968, 138)

Luonnonsuojelu Saksassa

Saksan luonnonsuojelu poikkesi 1800-luvun lopulla huomattavasti amerikkalaisesta. Luonnonsuojelua ei nähty elintärkeänä välttämät­tömyytenä vaan ainoastaan toivottavana asiana, jotta tieteellisen tut­kimuksen kannalta tärkeät, isänmaallista mieltä nostavat tai muuten vain kauniit luonnon muistomerkit säilyisivät.

Saksalaisen luonnonsuojeluliikkeen perustajana voidaan pitää Hugo Wilhelm Cowentzia (1855-1922). Cowentz oli alunperin paleontologian tutkija. Hän sai ansioistaan ensin salaneuvoksen myöhemmin salahal­litusneuvoksen arvonimen.

Vuonna 1898 Cowentz esitti maanviljelys-, tilus- ja metsähallitukselle muistion, jossa hän toi esiin käsityksensä luonnonsuojelusta. Vaikka onkin toivottavaa, että luonnonvoimien käyttöä kulttuurin palveluk­sessa lisättäisiin vielä, on hänen mukaansa valitettavaa, että samalla alkuperäistä luontoa hävitetään. Merkittävät todisteet luonnon kehi­tyskulusta uhkaavat kadota. Tärkeä perustelu luonnonmuistomerk­kien, esimerkiksi koskien, säilyttämiselle on myös se, että ne "nostavat isänmaallista tunnetta". Ongelmaksi muodostuu siten, miten luonnon­kauneuden tuhoutuminen voidaan estää aiheuttamatta vahinkoa elin­keinoelämälle. Joitakin tieteellisesti tai esteettisesti merkittäviä met­säalueita olisi varattava luonnonsuojeluun. Paljon tärkeämpää olisi kuitenkin järjestää pieniä rauhoituksia ympäri maata kuin perustaa harvoja suuria kansallispuistoja (Cowentz 1904).

Se että saksalainen luonnonsuojeluajattelu oli vuosisadan alussa huomattavasti amerikkalaisesta jäljessä johtuu ainakin osittain seuraa­vista seikoista: Saksassa vallitsi konservatiivisempi ja uusia ajatuksia karttavampi ilmapiiri. Lisäksi maan luontoa oli jo tuohon aikaan ehditty muuttaa niin huomattavasti, ettei suurten kansallispuistojen perus­taminen ollut enää mahdollista.

Luonnonsuojeluajattelun alkuvaiheet Suomessa

Teollistumisen ja vapaan kilpailun ideologian myötä luonnon tuhoa­minen eteni Suomessa jo viime vuosisadalla nopeasti. Vuosisadan puolivälin tienoilla poistettiin metsien käytölle 1600-luvulla säädetyt rajoitukset. Liiallinen kaskeaminen aiheutti vuosisadan lopulla ener­giakriisejä Pohjois-Karjalassa (Raumolin 1974). 1860-luvulla ammuttiin viimeiset eurooppalaiset majavat Suomen metsistä ja vuosisadan vaihteessa hävitettiin metsäpeurat maastamme yli puolen vuosisadan ajaksi (Raumolin 1972).

Kotimaan luonnon turmelemisen lisäksi vaikutti luonnonsuojeluliik­keen syntyyn ulkomailta, etenkin Saksasta saapuneet uudet ajatukset. Aluksi perustelut luonnonsuojelun puolesta olivat pääasiassa tieteel­lisiä, myöhemmin myös eettisiä, sivistyksellisiä ja isänmaallisia.

Ensimmäisenä Suomessa ja myös koko Pohjolassa esitti kansallis­puistojen perustamista tunnettu tutkimusmatkailija A. E. Norden­skiöld vuonna 1880. Hänen käsityksensä mukaan tekninen kehitys "tuo onnea ja hyvinvointia miljoonille ja soveltuu eri maiden kehityksen mittapuuksi", mutta "samalla on jotakin masentavaa ajatuksessa, että jälkeläisemme tuskin voivat saada selvää käsitystä isiensä maasta". Nordenskiöld perustelee esitystään sillä, että puisto tulisi maksamaan suhteellisen vähän, vähemmän kuin esimerkiksi eläintarha, mutta tulevaisuudessa se olisi valtavan arvokas. Maksetaanhan "muinaisten mestarien maalauksista nykyisin miljoonia (Palmgren 1922, 51-52).

Vuonna 1881 käsiteltiin Suomen metsänhoitoyhdistyksen kokouk­sessa Nordenskiöldin esitystä myönteisessä sävyssä ja tultiin siihen tulokseen, että kaksi puistoa riittää. Kymmenen vuotta myöhemmin otti tohtori Ragnar Hult asian uudelleen esille Maantieteellisessä yhdistyksessä. Hän toi esiin uusia käytännöllisiä perusteita: luonnonsuojelualueen mahdollistama kasviformaatioiden tutkimus hyödyttäisi metsänhoitoa. (Palmgren 1922)

Vuonna 1898 olivat saksalaiset luonnonsuojelukäsitykset ilmeisesti tavoittaneet Suomen. Tuolloin professori J. P. Norrlin piti Societas pro Fauna et Flora Fennican kokouksessa puheen, jossa hän esitti, että muutamien suurten kansallispuistojen perustamisen sijasta olisi parempi rauhoittaa pienempiä alueita ympäri maata. Hän korosti myös yksityisten eliölajien suojelun merkitystä (mt.).

Myös eettisiä perusteita esitettiin jo viime vuosisadalla. Kuopiossa ilmestyneen "Luonnon Ystävä" -lehden toimittaja J. I. Lindroth kir­joitti vuonna 1899, että haitalliseen luonnon muuttamiseen oli syynä "lyhyt näköinen voitonpyynti". Ihmisen herruus luonnon suhteen on ymmärretty väärin. "Ihminen luulee omaavansa oikeuden saada edes­vastuutta tappaa ja jos mahdollista sukupuuttoon hävittää luomakun­nan jaloimpia ilmiöitä" (Lindroth 1899).

Johtopäätöksiä

Viime vuosisadan kirjallisuuteen tutustuminen paljastaa selvästi, että jo silloin oli saatavissa runsaasti tietoja länsimaisen kulttuurin luonnonkäyttötavan tuhoisista seurauksista. Jokaisen järkiperäisesti maailmankuvaansa muodostavan, ihmiskunnan tulevaisuudesta välittavan henkilön olisi siis täytynyt sanoutua irti tekniseen kehitykseen sokeasti luottavasti edistysuskosta. Näin tapahtui kuitenkin vain harvoin. Moni­mutkaisten palkkio- ja rangaistusjärjestelmien avulla valtakoneisto vaikeutti edistysuskoa koskevaa järjellistä harkintaa, koska edistys­ideologia oli sen etujen mukaista: sen turvin saattoi ansaita omaisuuksia ihmisiä ja luontoa häikäilemättä riistäen, ja olla samalla arvostettu kansalainen.

Teknologisen edistysideologian vallitessa saattoi puhdas luonnon­suojelu toteutua vain siellä, missä valtiolla ei ollut paljon muita tehtäviä kuten Yhdysvalloissa vuosisadan lopulla. Niissä maissa, joissa valtio­vallan edustajia askarruttivat koko yhteiskuntajärjestelmän olemassa­oloa koskevat kysymykset, jäi luonnonsuojelu pelkäksi puheeksi. Täl­lainen tilanne vallitsi esimerkiksi sortokauden Suomessa.

Ihmisen välittömän elinympäristön suojelu on vielä enemmän etusi­donnaisempaa. Hallitsevat ryhmät ovat yleensä alkaneet kiinnittää saastumiseen huomiota vasta sitten, kun se on uhannut välittömästi heitä itseään.

Lähteitä

Burton, Ian & Robert W. Kates (toim.): Readings in Resource Management and Conservation. Chicago 1965.

Caldwell, Lynton Keith: Environment, a Challenge to Modern Society. Anchor Books, New York 1971.

Cowentz, Hugo: Om skydd åt det naturliga landskapet jämte dess växt- och djurvärld, särskilt i Sverige. Stockhohn 1904. Eripainos lehdestä Ymer, tidskrift utgifven af Svenska sällskapet för antropologi och geografi, årg. 1904 H.I.

Dassman, Raymond F.: Planet in Peril? Man and the Biosphere today. Penguin Books, Hamondsworth 1972.

Emerson, Ralph Waldo: Nature, USA 1905.

Emmerlich, Wolfgang: Zur Kritik der Volkstumsideologie. Suhrkamp, Frankfurt am Main 1971.

Engels, Friedrich: Luonnon dialektiikka. Edistys, Moskova 1971.

Glacken, Clarence J.: Changing Ideas of the Habitable World. Teoksessa W.C. Thomas (toim.): Man's Role in Changing the Face of the Earth. Chicago 1946, 70-92.

: Traces on the Rhodian Shore, Nature and Culture in Western Thought from Ancient Times to the End of the eighteenth Century. Univ. of Calif. P., Berkeley 1967.

Goldsmith, Allen, Allaby, Davell & Lawrence (toim.): Vielä voimme pelastua. Helsinki 1972.

Haapanen, Antti, Peitsa Mikkola & RaunoTenovuo: Luonto ja luonnonsuojelu. Otava, Helsinki 1971.

Haeckel, E.: Natüliche Schöpfungsgeschihte. Berlin 1873.

Hofseth, Paul & Arne Vinje (toim.): Økologi Økofilosofi. Gyldendal Norsk forlag, 1975.

Huth, Hans: Nature and the American. Univ. of Calif. P., Berkeley 1957.

Kapp, William K.: The Social Costs of Private Enterprise. Cambridge, ,Massachusetts 1950.

Kaser, Max: Roomalainen yksityisoikeus. WSOY, Porvoo 1968.

Kropotkin, Peter: Fields, Factories and Workshops Tomorrow. Plymouth 1974.

: Mutual Aid, A Factor of Evolution. New york 1925.

Kvaløy, Signmund: Økokrise, natur og menneske, En innføring i økofilosofl og økopolitikk. Tapir, Norja 1976.

Lindroth, J.: Ihminen ja luomakunta. Luonnon ystävä 1899:11, 172-8.

Major, Jack: Historical Development of the Ecosystem Concept. Georg M. Van Dyne (toim.): The Ecosystem Concept in Natural Resource Management. Academic P., New York, 4 -22.

Marsh, George Perkins: Man and Nature. Cambridge, Mass. 1965.

Marx, Karl: Pääoma. I osa. Edistys, Moskova 1974.

:Taloudellis-filosofiset kilsikirjoitukset 1844. Edistys, Moskova (ei paino­vuotta).

Mill, J.S.: Principles of Political Economy. Univ. of Toronto P., 1965.,

Næss, Arne: Økologi, Samfunn og Livsstil. Universitetsforlaget, Oslo 1976.

Nash, Roderick: Wilderness and the American Mind. Yale Univ. P., Hart­ford 1967.

Nicholson, Max: The Environmental Revolution - A Guide for the New Masters of the world. Penguin,b Bungay 1972.

Nisbet, Robert: The Social Philosophers; Community and Conflict in Western Thought. Heinemann, Norwich 1974.

Palmgren, Rolf: Luonnonsuojelu ja kulttuuri. Helsinki 1922.

Passmore, John: Man's Responsibility for Nature. Ecological Problems and Western Tradition. Charles Scribner's sons, New York 1974.

Platon: The Dialogues of Plato. Oxford 1953.

Raumolin, Jussi: Esseitä bioantropologiasta, länsimaisesta luonnontulkinnasta ja länsimaiden kehityksestä. Sosiaalipolitiikan pro gradu, Helsinki 1972.

:Historian energiakriisit. Katsaus 1974:4, 7-10.

:Ympäristönsuojelun valvontakoneiston toiminnasta Suomessa. Kesken­eräinen käsikirjoitus, Helsinki 1972.

Ridgeway, James: The Politics of Ecology. E.P. Dutton & Co. inc., New York 1971.

Riehl, W.H.: Die naturgeschichte des Volkes als Grundlage einer deutschen Social-Politik. I Land und Leute. Stuttgart 1857.

: Die Naturgeschichte des deutschen Volkes. Zusammengefasst und heraus­gegeben von Gunther Ipsen. Leipzig 1939.

Runes, Dagobert (toim.): Dictionary of Philosophy. Littlefield, Totowa 1975.

Russell, Bertrand: Länsimaisen filosofian historia II. Porvoo 1967.

Schimdt, Alfred: The Concept of Nature in Marx. NLB, Bristol 1971 (alkup. saksaksi).,

Thoreau, H.D.: Walden or, Life in the Woods and On the Duty of Civil Disobedience. New American Library, New York 1960.

Tuurna, Sami: Taloudellisen kasvun ekologisesta tarkastelusta. Kansantalous­tieteen pro gradu, Helsinki 1977.

Tuveson, Ernest Lee: Millenium and Utopia, A Study in the Idea of Progress. Univ. of Calif. P., Berkeley 1949,

Udall, Stewart L.: The Quiet Crisis. Holt, Rinehart and Winston, New York 1963.

Whitaker, J.W: World View of Destruction and Conservation of Natural Resources. Annals of the Association of American Geographers. Vol. XXX, September 1940 No 3, 143-162.

White, Lynn, Jr.: The Historical Roots of Our Ecological Crisis. Science 155, 10 March 1967 No 3767, 1203-7.

Woodcock, George: Aharchism. Penguin, Aulosbury 1975.

von Wright, Georg Henrik: Essay om Naturen, Människan och den vetenskap­ligt-tekniska revolutionen. Scripta Minora, Studier utg. av kungl. Humanis­tiska votenskapssamfundet i Lund, 1961-1962:2, Lund 1963.

Page Top
 
Palautetta kirjoittajalle (myös tämän sivuston teknsisistä yksityiskohdista) voi lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)

10.04.09