| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Katsauksen numerossa 3/1979, Kompostin numerossa 9-10/1979 ja Olli Tammilehdon kirjassa Ekofilosofia, vaihtoehtoliike ja ydinvoima, Ympäristökeskus, Helsinki 1982 (kirjoitettu 1979). Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Ekofasismista ekohumanismiin
Humanismi korostaa niiden ominaisuuksien tärkeyttä, joiden perusteella ihminen eroaa muista olioista. Sen ihanteena on ihmisen moraalis-kultturellis-esteettisten voimien kehittäminen huippuunsa.
Ekologia on tiede, joka tutkii eliöiden ja niiden orgaanisen ja epäorgaanisen ympäristön keskinäisiä vuorovaikutussuhteita. Se korostaa ihmisen riippuvuutta luonnosta sekä ihmisen ja muiden eliöiden aseman tiettyä samankaltaisuutta. Tästä syystä ekologinen näkemys nähdään toisinaan vastakkaisena humanismin kanssa. Tällöin ei yleensä kuitenkaan ole kysymys ekologiasta vaan ekologismista.
Ekologismi yleistää ekologian käsitteet yli perusteltavissa olevien rajojen. Se selittää kaiken ekologian avulla. Ekologia absolutisoidaan, korotetaan muista tieteistä ja arvoista irrallaan olevaksi, totuuden ja oikean toiminnan ehdottomaksi auktoriteetiksi.
Esimerkiksi kehitysmaiden nälkä selitetään pelkästään ekologisten tekijöiden avulla: väestöä on yli paikallisen ekosysteemin kantokyvyn. Nälän todellisena syynä on useimmiten kuitenkin ravinnon ja sen tuotantoresurssien epätasainen jako. (Amerikkalaiset tutkijat Lappé ja Collins ovat esittäneet tästä vakuuttavia! todisteita, suomeksi "10 myyttiä maailman nälästä", Uuden Ajan Aura 1978:5&6.)
Ekologismi on sokea yhteiskunnalle. Ihmiset nähdään erillisinä biologisen järjestelmän osasina. Välittävää yhteiskunnallista todellisuutta ei ole olemassa. Suomessa tällaisia näkemyksiä on selvimmin edustanut Pentti Linkola, kuten Pekka Suhosen analyysi selvästi osoittaa (Parnasso 6 ja 7/1975).
Yhteiskuntaa ei saa häviämään olemalla ajattelematta sitä. Siksi ekologisteillakin on jokin julkilausumaton ja ehkä tiedostamaton yhteiskuntateoria. Koska yhteiskunnan valtasuhteita ei nähdä, niitä ei myöskään haluta muuttaa. Tästä huolimatta halutaan saada aikaan ihmisten käyttäytymisessä radikaali muutos ekologisempaan suuntaan. Koska yhteiskunnan ja moraalin maailma halutaan unohtaa, ainoaksi keinoksi jää pakko. Näin ekologismi johtaa helposti ekofasismiin. Ekofasismi näkee valtiovallan suorittaman kansalaisten käyttäytymisen erittäin tiukan kontrollin ainoana eloonjäämisen takeena. Avoimesti ekofasisteiksi itseään kutsuvia ryhmiä on ainakin Ranskassa. Englannin Survival Party edustaa myös tämän tyyppistä ideologiaa (Undercurrents 32, 1979).
Ekofasismin juuret ulottuvat varsin kauas. Jo natsismissa oli tiettyjä yhteisiä piirteitä ekologismin kanssa. Epäinhimilliset käytännöt oikeutettiin väittämällä niissä noudatettavan vain luonnon lainalaisuuksia. Saksan nuorisoa 1920- ja -30-luvulla villinnyt radikaali hippityyppinen luontoon paluu -liike saatiin suhteellisen helposti kanavoitua Hitlerjugendin suojiin.
Ekofasismi ei - niin kuin ei fasismi yleensäkään - synny pelkkien erehdysten tuloksena. Valtaapitävät ruokkivat sitä omia etujaan ajaakseen. Ei ole varmaankaan sattuma, että nälkäongelmien todellisuutta ei tiedotusvälineissä yleensä kerrota. Esimerkiksi Sahelin alueen nälän hätä joitakin vuosia sitten selitettiin yleisesti johtuvan ekologisista syistä. Todellisuudessa se johtui pääasiassa siitä, että perinteiset viljely menetelmät oli hylätty, koska 1/3 miespuolisesta väestöstä oli muuttanut siirtotyöläisiksi Ranskaan. Kuivuus, joka näennäisesti aiheutti tuhansien kuoleman, ei estänyt 100 000 ha karjatilan perustamista samaan aikaan samalle alueelle parempien ihmisten lihapatoja täyttämään. (Ecology - a Critical Reading Guide. BSSRS & SCANUS, Lontoo 1977)
Se, että ekologiaa voidaan käyttää väärin, ei tietenkään merkitse sitä, ettei ekologien puheita tarvitse ottaa vakavasti. Kysymys on vain siitä, että on pystyttävä erottamaan arvot ja yhteiskuntanäkemykset ekologisista tosiasioista ja lainalaisuuksista.
Vaikka ekologia sanoo, että ihminen on riippuvainen luonnosta ja että eloonjääminen vaatii harmonisen suhteen luomista ympäristön kanssa, se ei sano, että ihminen on vain tätä. Ekologinen näkemys voidaan yhdistää myös humanistisiin ihmiskäsityksiin ja arvoihin. Humanismiin yhdistäminen onnistuu itse asiassa huomattavasti paremmin kuin fasismiin, sillä ekologisten tosiasioiden vaatima fyysinen hajakeskitys ja fasistinen vallankeskitys ovat keskenään ristiriidassa. Humanismin suvaitsevaisuus ja ihmisten itsenäisyyden korostus ovat sen sijaan hyvin sopusoinnussa pyrkimyksen kanssa ekologiseen, monimuotoisista itsenäisistä pienyhteisöistä koostuvaan yhteiskuntaan. On siksi luonnollista, että on syntynyt ajattelusuuntauksia, joita voidaan kutsua ekohumanismiksi.
Ekohumanismi
pyrkii yhdistämään perinteellisen humanistisen ihmiskäsityksen ekologiseen näkemykseen ihmisen ja luonnon suhteista. Avoimesti tällaista nimitystä (ecological humanismi) filosofiastaan käyttää Henryk Skolimowski (Ecologist 1977:l, 36). Hänen ajattelunsa liikkunee kuitenkin pääasiassa idealistisen metafysiikan sfääreissä, joista käytäntöön pudottautuminen voi tunnetusti tapahtua monilla, ei aina kovinkaan humanistisilla tavoilla.
Tunnetun norjalaisen filosofin Ame Næssin ekosofia T on sen sijaan paljon lähempänä arkimaailmaa. Hän esittää sen teoksessaan Økologi, samfunn og livsstil (Uffiversitetsførlaget, Oslo 1976), joka on perusteellisin ja johdonmukaisin tuntemistani yrityksistä saattaa ekologiset näkemykset sopusointuun maailmankatsomuksen muiden rakennusainesten kanssa.
Ekosofia T:n perusnormi "Pyri täydelliseen itsetoteutukseen!" (mts. 312) on huomattavan lähellä roomalaisten ja uuden ajan humanismin kasvatusihannetta. Ekologisesti merkittäviä seurauksia tästä normista aiheutuu, kun se yhdistetään seuraaviin Næssin hypoteeseihin: "Kaikki elävät oliot ovat pohjimmiltaan yhtä." "Minkä tahansa elävän olion itsetoteutumismahdollisuuksien tukahduttamisella teet täydellisen itsesi toteuttamisen mahdottomaksi." ”Lisääntynyt monimuotoisuus lisää yhteiskunnan yhteenlaskettua itsetoteutuspotentiaalia!” Vaikka eläinten ja kasvien itsetoteutusmahdollisuuksien tukahduttamisen välttäminen on normi, tämä ei johda ihmisten nälkäkuolemaan, koska ihmisen itsensä itsetoteutus on korkeammalla tasolla normipyramidissa ja syrjäyttää normikonflikteissa alemman tason normit.
Kristillisen kirkon piirissä kehittyneet ekologiset näkemykset voidaan ehkä myös luokitella ekohumanismiksi. Ne eivät ole humanistisia kuitenkaan siksi, että ovat kristillisiä, vaan siksi että ekologisten toimenpiteiden välttämättömyys motivoidaan järkiperusteilla eikä suoraan kristillisillä opinkappaleilla (ks. Tapio Saraniemi: Skapelsetanken och människans förhållande till omgivning. Nordiska social-etiska konferensen, Hosterkob vid Köpenhamn, 8.-10.9.79).
Tällä hetkellä yhteiskunnallisesti eniten vaikuttavaa ekohumanistista ajattelusuuntaa edustaa norjalainen Erik Dammann. Hänen kirjansa Fremtiden i våre hender (Gyldendal, Oslo, 9. p. 1977, 1. p. 1972, ruotsiksi Framtiden i våra händer, Askild & Kärnekull) käynnisti todellisen kansanliikkeen, johon Norjassa kuuluu n. 22 000 ihmistä. Dammannin keskeinen sanoma on, että eurooppalaiset ovat aiheuttaneet kehitysmaiden kurjuuden ja he voivat sen myös poistaa. Tämä on myös heidän eettinen velvollisuutensa. Vasta toisella sijalla tulevat Dammannin julistuksessa esille teollisuusmaiden ekologiset ongelmat.
Dammannin lähtökohtana ovat seuraavat humanistiset arvot: 1) aktiivinen lähimmäisen rakkaus, 2) kaikkien ihmisten yhtäläinen oikeus välttämättömiin luonnonvaroihin, 3) vastuu tulevaisuudesta. Hänen ihmiskäsitykseensä kuuluvat seuraavat periaatteet: 1) Ihminen voi ohjata kehitystään - toisin sanoen tulevaisuus on käsissämme. 2) Tavallisten ihmisten arvostelukykyyn voi luottaa, ja yksilöillä on omien toimiensa suhteen vastuu yhteiskunnan kehityksestä. (Tio steg mot framitiden. Askild & Kärnekull, Vänersborg 1978, ss. 19-23, alkup. Ny livsstil - og hva så?. Gyldendal, Oslo 1976.)
Dammann päätyy kymmenen kohtaa käsittävään toimintaohjelmaan, jossa keskeisellä sijalla ovat tavallisten ihmisten asenteiden ja elämäntavan muutos. Hänen mielestään ekologisia vaatimuksia ei saa viedä läpi inhimillisyyden kustannuksella. Vaikka tämä hyväksytään, on silti hyvin kyseenalaista, että epäekologista tuotantoa on, kuten Dammann väittää, jatkettava vielä lähimmät vuosikymmenet pelkästään kehitysmaiden kurjuuden lieventämiseksi (mts. 155).
Dammannin ajattelu on - varsinkin hänen ensimmäisessä kirjassaan - monessa suhteessa epäyhteiskunnallista.Hän mainitsee mm., ettei kannata keskustella siitä, miten yhteiskunnastamme on tullut sellainen kuin se on". Vaikka Dammann käsitteleekin kehitysmaiden sisäisiä sekä teollisuusmaiden ja kehitysmaiden välisiä ristiriitoja, hän antaa teollisuusmaiden yhteiskunnista kovin harmonisen kuvan. Poikkipoliittisessa liikkeessä tämä voi osittain olla taktisesti järkevää, mutta se voi helposti johtaa liikkeen yhteiskunnallisen voiman menetykseen. Varoittava esimerkki Tulevaisuus käsissämme -liikkeen mahdollisesta sisäpoliittisesta luonteesta on Ruotsin ympäristönsuojelupiireissä kerrottu tapaus: Eräällä paikkakunnalla kaikki muut ympäristönsuojelujärjestöt asettuivat aktiivisesti vastustamaan puunjalostuslaitoksen törkeää ympäristön pilaamista - paikallinen FIVH-ryhmä ei.
Ristiriidoista ei pääse niistä vaikenemalla. Humanismi, joka yrittää väistää tosiasioita, kääntyy helposti vastakohdakseen. Ekohumanismia usein jäytävän yhteiskunnallisen naiiviuden havaitessaan, saattaa moni ympäristönsuojelija pitää parempana totalitaarista ideologiaa.
Totalitaarinen ekososialismi
näkee ekologisesti tasapainoisen yhteiskunnan olevan toteutettavissa vain pienen kurinalaisen kaaderijoukon johtaman, tarvittaessa väkivaltaisen vallankumouksen kautta, joka hävittää kertaheitolla kapitalistisen yhteiskunnan ristiriidat ja muuttaa tuotantosuhteet sosialistisiksi. Jo toteutuneen sosialismin oloissa valtion suorittamaa kontrollia on ekologisista syistä entisestäänkin tiukennettava.
Monet eurooppalaiset maolaiset edustavat tätä näkemystä. Olemassa olevan sosialismin oloihin soveltuviksi on näitä ajatuksia kehitellyt DDR:läinen Wolfgang Harich. Hänen mukaansa käsitys valtion kuolemisesta kommunismissa on hylättävä utopiana. Kasvun rajat vaativat voimakasta, läpitunkevaa, niukkoja resursseja jakavaa valtiota. (Kommunismus ohne Wachstum? Rowohlt, Reinbek 1975)
Yksi parhaimmista imperialistisen maailmanjärjestelmän poliittiset realiteetit huomioonottavista ekososialistisista teoksista on Malcolm Caldwellin "The Wealth of Some Nations" (Zed, London 1977). Caldwellin tavoitteena on myös vallan suhteen hajakeskitetty yhteiskunta. Koska se ei voisi riistää kehitysmaita eikä luontoa, sen olisi oltava ravinnon suhteen omavarainen ja suuren osan väestöä olisi työskenneltävä maatalouden palveluksessa.
Caldwell piti ainakin kirjansa kirjoittamisen aikana Kamputseaa esimerkkinä positiivisesta kehityksestä. Hän puolusti Khieu Samphanin ja Pol Potin hallituksen suorittamia väestönsiirtoja ravinto-ongelmien kannalta välttämättöminä toimenpiteinä. Vieraillessaan Kamputseassa 1979 hän ilmeisesti alkoi tajuta, että maan johtajien käyttämät totalitaariset keinot olivat kääntyneet heidän päämääriään vastaan. Tämä tapahtui kuitenkin liian myöhään. Caldwell murhattiin Phnom Penhissä todennäköisesti Pol Potin joukkojen toimesta.
Humanistinen ekososialismi eli yhteiskunnallinen ekohumanismi
Yhä useammalle alkaa selvitä, että yhteiskunnan muuttamisen keinojen on oltava sopusoinnussa muutoksen päämäärän kanssa. Hajakeskitettyyn humanistiseen ja ekologisesti tasapainoiseen yhteiskuntaan pyrkivien on käytettävä myös tällaisia keinoja. Hajakeskitettyjen ympäristöjärjestöjen harjoittama tiedotustoiminta sekä biologisen viljelyn, pehmeän teknologian ja uusien yhteisömuotojen kokeilut ovat esimerkkejä tästä.
Mutta yhteiskunnan ristiriitoja ei voi kieltää. Niihin eivät edellä mainitut keinot useinkaan pure. Mitä siis neuvoksi, jos kurinalaiset puoluebyrokratiat ja aggressiiviset valtataistelut ovat poissuljetut?
Arne Næssin ja monien muiden ekohumanistien vastaus on väkivallaton suora toiminta konkreettisissa ristiriitatilanteissa. Hänen järjestelmänsä neljäs normi kuuluu: "Älä tukahduta väliaikaisesti tai lyhyellä tähtäyksellä itsetoteutuspotentiaaleja." Tämä gandhilainen väkivallattomuusperiaate ei johda passiivisuuteen, sillä Næssin kolmannen periaatteen mukaan ei pidä välttää normikonflikteihin osallistumista.
Norjan ympäristöliikkeen merkittävimpiin aktivisteihin ja ajattelijoihin kuuluvan Sigmund Kvaløyn mukaan aktiivinen ekopoliittisiin konflikteihin osallistuminen on ainoa keino, jolla toden teolla voimme edistää ekologisesti tasapainoista yhteiskuntaa. Muuten meidän on vaikea edes hahmotella mielessämme tällaista yhteiskuntaa.
Käytäntö tuntuu tukevan hänen käsityksiään. Väkivallattomaan suoraan toimintaan uskaltautuminen on yleensä merkinnyt ratkaisevaa käännettä eri maiden ympäristöliikkeiden kehityksessä. Vaikka yksittäisissä taisteluissa ei aina ole onnistuttu, ne ovat koko liikkeen kannalta olleet voittoja. Norjassa käännekohtana oli taistelu Mardølalaakson hukuttamista vastaan vuonna 1970, Ruotsissa Tukholman jalavien puolesta samana vuonna. Saksan ydinvoiman vastaiselle liikkeelle merkitsi ratkaisevaa sysäystä eteenpäin se, että Wyhlin ympäristön naiset uskalsivat asettua ydinvoimatyömaan koneiden eteen vuonna 1975.
Koijärven laskuojan patoaminen voi merkitä Suomessa vastaavaa käännettä. Mutta taistelu Koijärvellä jatkuu vielä. Se on jo nyt opettanut osallistujille omakohtaisesti monia ekopoliittisesti erittäin tärkeitä asioita - mm. sen, kuinka yleistä ekologinen ajattelu on tavallisten maaseudun ihmisten keskuudessa ja kuinka suurviljelijät ja MTK edistävät maaseudun väestön enemmistön toiveista välittämättä ihmisille ja luonnolle tuhoisaa kehityssuuntaa lietsomalla irrationaalisia ennakkoluuloja. Toimintamme on rohkaissut Lappajärven ympäristön asukkaita pelastamaan järvensä valtion tukemien voimayhtiöiden harjoittamalta tuhoisalta säännöstelyltä.
Kuitenkin Koijärven ja Suomen ympäristöliikkeen kohtalo on vielä ratkaisematta. Positiivinen ratkaisu vaatii paitsi väkivallattoman suoran toiminnan menetelmien oikein sisäistettyä tajuamista myös nykyään lähes unohtuneita eettisiä ominaisuuksia. Näitä ominaisuuksia Koijärvi kysyy monelta luonnonsuojelijalta. Ainakin kehittävänä ajatuskokeena olisi jokaisen tätä lukevan luonnonsuojelijan mietittävä, onko mitään pätevää perustelua sille, miksi Koijärvi ei vaadi häneltä henkilökohtaisesti mitään.
|
Palautetta kirjoittajalle (myös tämän sivuston teknsisistä yksityiskohdista) voi
lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)
06.04.09