| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Kalevassa 22.7.2011. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
”Puhdas kehitys” on likaista
Maailman valtiot ovat neuvotelleet ilmastouhan torjuvasta sopimuksesta 1990-luvun alusta saakka, mutta kasvihuonekaasupäästöt kasvavat kasvamistaan. Kuitenkin parikymmentä vuotta kestäneet sopimusneuvottelut ovat johtaneet johonkin. Ne ovat vallitsevien valtasuhteiden paineessa luoneet uusia institutionaalisia järjestelyjä, jotka antavat ilmastonmuutoksen torjunnan varjolla uutta elintilaa Pohjoisessa ja Etelässä toimiville yhtiöille ja pankeille.
Tärkeä virstanpylväs oli vuonna 1997 solmittu Kioton sopimus. Se vaati vanhoja teollisuusmaita vähentämään kasvihuonekaasupäästöjä vuoteen 2012 mennessä keskimäärin vain 5,2 % vuoden 1990 tasoon verrattuna. Kuitenkin sopimuksen vaatima pieni vähennyskin oli liikaa varsinkin varapresidentti Al Goren johtamille yhdysvaltalaisille neuvottelijoille. Niinpä sopimukseen luotiin useita isoja porsaanreikiä.
Omista päästövähennyksistä voi päästä muun muassa toteuttamalla kasvihuonekaasuja jollain laskentatavalla vähentäviä projekteja kehitysmaissa. Tätä järjestelyä kutsutaan ”puhtaan kehityksen mekanismiksi” (Clean Development Mechanism eli CDM). Nimestään huolimatta tällä ”joustomekanismeilla” edistetään kaikkea muuta kuin puhdasta kehitystä. Yli puolet vuoteen 2010 mennessä hyväksytyistä CDM-päästöyksiköistä – eli myytävistä päästöoikeuksista – on tullut kiinalaisista ja intialaisista tehtaista, jotka valmistavat kloorifluorimetaani-nimistä kasvihuonekaasua erilaisiin kylmä- ja ilmastointilaitteisiin. Tämän kaasun – toiselta nimeltään HCFC-22 – tuotannon sivutuotteena syntyy toista, erittäin voimakasta kasvihuonekaasua fluoroformia eli HFC-23:a. Kun tehtaat hävittävät sitä, ne voivat myydä runsaasti päästöoikeuksia. Oikeuksien myyminen on tuo tehtaille niin suuria tuloja, että se on kannustanut niitä jopa lisäämään HCFC-22:n tuotantoa. Muun muassa Suomen valtio ja Fortum ovat ostaneet Maailmanpankin rahaston kautta näitä päästöillä tuotettuja päästöoikeuksia.
Puhtaan kehityksen projektien joukossa on toki monia, jotka ainakin paperilla tukevat uusiutuvan energian tuotantoa köyhissä maissa. Kuitenkin myös niihin liittyy monia käytännöllisiä ja periaatteellisia ongelmia. Ensinnäkin monimutkaisen YK-byrokratian, käytännön valvonnan olemattomuuden ja suurten rahallisten intressien yhteisvaikutuksena, CDM-projektit voivat olla suoranaista huijausta.
Toiseksi uusiutuva energia tarkoittaa usein suuria vesivoimaloita. Suurissa patoaltaissa kehittyy metaania, joka monesti kumoaa uusiutuvuudesta saavutettavan ilmastohyödyn.
Kolmanneksi voimalat ja muut hankkeet olisi monissa tapauksissa toteutettu joka tapauksessa. Esimerkiksi Suomen valtio ja Fortum ovat saaneet Maailmanpankin rahaston kautta päästöoikeuksia, jotka perustuvat Xiaogushan vesivoimalan rakentamiseen Pohjois-Kiinassa sijaitsevaan Heihe-jokeen. Kuitenkin Aasian kehityspankin mukaan voimalan rakentaminen oli edullisin tapa lisätä sähköntuotantoa alueella, ja pankki rahoitti hanketta jo ennen sen hyväksymistä CDM-projektiksi.
Neljänneksi ja edelliseen liittyen: jotta jonkin puhtaan kehityksen projektin voisi väittää kompensoivan tietyn määrän pitkäaikaisesti vaikuttavia päästöjä, olisi tulevaisuus tunnettava yli 100 vuoden päähän. Olisi tiedettävä tarkkaan mitä kaikkea ilmastomuutokseen vaikuttavaa toimintaa tapahtuu projektin toteuttamisen seurauksena. Toisaalta olisi myös tiedettävä, mitä olisi tapahtunut, jollei projektia olisi toteutettu.
Tällainen tulevaisuuden mahdollisuuksien tarkka arviointi on tietenkin käytännössä mahdotonta. On syntynyt laaja konsulttien ja erikoistutkijoiden armeija, joka tekee mahdottomasta mahdollisen. He tekevät sutjakasti tarvittavan monimutkaisia laskelmia sisältävän ”projektisuunnitteluasiakirjan”, joka usein käsittää yli sata sivua. Suurin tätä konsulttityötä tekevä yhtiö on EcoSecurities, jonka yhdysvaltalainen pankkijätti JPMorganChase omistaa. Samainen EcoSecurities on myös suurin CDM-projekteilla synnytettävien päästöoikeuksien ostaja.
Konsultit kirjoittavat projektipaperit sellaisiksi, että jokin niin sanotuista todennuslaitoksista sekä joukko YK:n viranomaisia voivat ne hyväksyä. Vaikka paikalliset ihmiset ja projektin realiteeteista tietävät ulkopuoliset onnistuisivat ylittämään kieli- ja byrokratiamuurin, heidän kommenteistaan ei yleensä välitetä. Tämä globaali byrokratia on esimerkiksi ”todentanut” lukuisat kiinalaiset vesivoimalat ”lisäisiksi” ja siten oikeutetuksi myymään päästöoikeuksia, vaikka niiden rakentaminen on ollut jo pitkällä CDM-päätöksen tullessa.
Tässä kuvaava tapaus: Thaimaalainen yhtiö A. T. Biopower sai riisin akanoita polttavat voimalansa puhtaan kehityksen mekanismin piiriin. Perusteena projektin todentaneella Det Norske Veritas (”Norjalainen totuus”) -yhtiöllä oli se, että kuoret ovat mihinkään kelpaamatonta jätettä ja niiden polttaminen voimalassa on ilmastoneutraalia. Tätä väitettä ei perusteltu mitenkään. Kuitenkin paikallisille ja paikanpäällä käyneille oli itsestään selvää, että akanat käytetään tarkkaan hyödyksi: ne on vuosisatojen ajan sekoitettu kanojen tai muiden eläinten ulosteisiin ja saatu näin hyvää lannoitetta. Kun ensimmäinen voimala valmistui, se vei lähes kaikki akanat ja nosti niiden hintaa. Seurauksena oli se, että viljelijät joutuivat ostamaan keinolannoitteita, joiden valmistuksessa ja kuljetuksessa vapautuu runsaasti kasvihuonekaasuja. Näin ollen Biopowerin voimalat eivät todellisuudessa vapauta ilmastosynneistä niitä tahoja, jotka ovat ostaneet siltä päästöoikeuksia.
Voit kommentoida tätä kirjoitusta julkisesti toisella sivustollani: tammilehto.info/ilmastomarkkinat12.php
|
Palautetta kirjoittajalle (myös tämän sivuston teknsisistä yksityiskohdista) voi
lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Takaisin tekijän (Olli Tammilehto) kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)
25.07.11