| Tämä Olli Tammilehdon artikkeli on julkaistu Nuorten Luonto 3/1993:ssa. Se on ilmestynyt myös Elonkehässä 12.10.1995 ja viroksi Rahva Häälissä 9.5.1994. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Antropologisia havaintoja jevropansukuisten kansojen tuhoamisriiteistä
Olen saanut käsiini Ouagadougoun yliopiston kansatieteen laitoksen raportin. Se on erittäin mielenkiintoinen. Laitoksen retkikunta on tehnyt useita kuukausia kenttätutkimusta Länsi-Aasiassa asustavien jevropansukuisten kansojen keskuudessa. Seuraavassa otteita raportista:
"Vaikeimmin ymmärrettäviä kaikista näiden kansojen kummallisista tavoista ovat heidän tuhoamisriittinsä. Ne muistuttavat jossain määrin Pohjois-Amerikan länsirannikot intiaanien Potlatch-seremonioita, mutta koska kaikki juhlavuus puuttuu, jevropidien riittejä on vaikeampi selittää.
Kaikki suurheimon jäsenet harjoittavat tuhoamista lähes päivittäin. Uhripaikkoja on joka puolella heidän kivisiä suurkyliään. Tavallista on, että jevropidi poistuessaan talostaan kantaa monenlaista käyttökelpoista tavaraa sisältävän, suolta muistuttavasta aineesta tehdyn kassin pihalla sijaitsevalle uhripaikalle. Hän asettaa kassin sisältöineen isoon arkkuun. Tämä tapahtuu yleensä yksin ja ilman minkäänlaisten loitsujen lausumista, joten rituaalin selittäminen on vaikeaa. Ankarat tabut rajoittavat arkun sisältöön kajoamista. Ainoastaan alimpiin kasteihin kuuluvat heimolaiset keräävät arkuista tuliliemileilejä ja muita hyödyllisiä tavaroita.
Aika-ajoin muutama riittiä johtavista lukuisista poppamiehistä saapuu talon pihalle ilman härkiä kulkevissa vankkureissa. Vankkureiden lavalla on iso arkku. Pihalla olevien arkkujen sisältö tyhjennetään tähän. Samalla ison arkun päädyssä oleva mylly tuhoaa suurimman osan uhriesineistä.
Riitin seuraava vaihe tapahtuu jokaisessa suurkylässä tai sen läheisyydessä sijaitsevalla seremoniakentällä. Isot arkut tyhjennetään siellä. Lopun tuhoamistyön samoin kuin uhrien jäännösten hautaamisen suorittavat jevropidien kesyttämät, valtavia etanoita muistuttavat, pahalta haisevat ja vastenmielisesti ääntelevät oliot.
Yksi mahdollinen selitys tuhoamisriitteihin on jevropansukuisten kansojen epänormaali työnteko. Useimmat aikuiset jevropidit tekevät päivittäin työtä kahdeksan tuntia. Tämä on hyvin poikkeuksellista, sillä jopa Kalaharin erämaassa elävän !Kung-kansan ihmiset pääsevät ratkaisevasti vähemmällä: alle kolmella tunnilla.
Eikä tässä vielä kaikki: jevropidit ovat järjestäneet työpajoihinsa ja pelloillensa kaikenlaisia itsetoimivia myllyjä ja muita työkaluja, mistä syystä yksi jevropidi tuottaa usein saman verran kuin kymmenen ihmistä normaalisti. Vaikka jevropidit siis saisivat kaiken välttämättömän lyhyessä ajassa, he pitävät tiukasti kiinni kahdeksan tunnin työpäivästä. Seurauksena tästä sairaalloisesta työinnosta on paisuva tavaramäärä. Ilmeisesti tuhoamisriitti on kehittynyt tämän ongelman hallitsemiseksi.
Jevropansukuisten kansojen työjärjestelmä on sitäkin merkillisempi, että työaikana ei yleensä keskustella eikä hoideta lapsia tai vanhuksia, eikä ylipäänsä tehdä mitään muuta. Näin työ, joka muualla on hyödyllistä ja innostavaa toimintaa, tuottaa jevropideille monenlaista haittaa, koska työaikana normaalia elämää ei voi elää. Kaiken lisäksi jostain kumman syystä työt on jaettu niin, että yksi jevropidi yleensä tekee yhtä ja samaa työtä läpi elämänsä. Monien työaika on näin ollen äärimmäisen tylsää. Lopputuloksena näistä haitoista on se, että jevropidien työ on poikkeuksellisen tehotonta: haitat usein lähes peittävät alleen hyödyt, joten työn nettotuotto on monasti jokseenkin olematon.
Jevropidien normeihin kuuluvaa kohtuutonta työmäärää ei tietenkään jatkuvasti riitä kaikille. Vaikka ajoittain suuri joukko ihmisiä on kokonaan vailla työtä, työssä olevat eivät vähennä työtään. Työjärjestelmän merkillisiin ristiriitaisuuksiin kuuluu se, että työn kurjuudesta huolimatta sen menettämistä pidetään suurena onnettomuute na. Tämä johtunee siitä, että rasittavasta työstä vapautuneet ihmiset putoavat yhteiskunnan alimpaan kastiin.
Todennäköisesti jevropidien työn turhauttavuus on yksi syy heidän merkilliseen käytäntöönsä tuottaa tavaraa paljon enemmän kuin he tarvitsevat. Tämä on ikään kuin korvausta työssä koetuista menetyksistä. Mutta koska turha tavara on yhtä hyödyllistä kuin ateria kylläiselle, tavaraa on jatkuvasti tuhottava.
Mutta miten oikein on mahdollista, että jevropidit pitävät turhaa tavaraa korvauksena ja viitsivät käyttää suuren osan elämästään sen tuottamiseen? Selitystä on haettava instituutiosta, jota meidän, korkeakulttuurissa elävien ihmisten, on ehkä kaikkien vaikeinta ymmärtää. Ymmärtäminen helpottuu kuitenkin, kun ajattelemme, miten olemme omaksuneet omat käsityksemme jumalankuviemme, shamaanirumpujemme, parantavien sauvojemme ja muiden kulttiesineidemme arvosta: isovanhempamme ovat kertoneet yhä uudelleen niihin liittyviä tarinoita ja niitä on käytetty kaikissa pyhissä riiteissämme.
Jevropidien keskuudessa tällaisia esi-isiltä periytyviä pyhiä esineitä ei juuri ole. Sen sijaan instituutio, jota he kutsuvat reklamaksi, liittää kulttiesineen kaltaista arvostusta niihin tavaroihin, joita kulloinkin satutaan heidän jättiläismäisissä työpajoissaan tuottamaan. Tämä tapahtuu näyttämällä esineen kuvaa ja toistamalla sen nimeä jatkuvasti. Samalla usein näytetään kuvia ihmisistä, jotka pitävät hauskaa toistensa kanssa tai tekevät muita meille täysin normaaleja asioita. Koska näiden asioiden tekeminen on heidän työelämässään - ja muutenkin heidän tavaran kyllästämässä yhteis kunnassaan - vaikeaa, reklama-instituutio saa ihmiset haluamaan näitä uusia tavaroita.
Mutta jos kerran reklama tekee kaikista heidän tuottamistaan tavaroista kulttiesineiden kaltaisia, miten on mahdollista, että he kohta tuhoavat ne? Emmehän me voi koskaan tieten tahtoen hävittää sukupolvelta toiselle siirtyviä perinne-esineitämme. Reklama-instituution yksi merkillisyyksistä on kuitenkin se, että samalla kun se kiinnittää uusiin tavaroihin suurta arvostusta, se poistaa arvostuksen vanhoista tavaroista. Reklama siis ikään kuin tekee henkisellä tasolla sen, mikä sitten tuhoamisriiteissä konkretisoidaan.
Näin siis voimme toisaalta sairaalloisesti paisuneen työjärjestelmän ja toisaalta reklama-instituution avulla yrittää selittää jevropansukuisten kansojen tuhoamisriittejä. Moni asia jää kuitenkin vielä epäselväksi. Mikä saa jevropidit niin uppiniskaisesti pitämään kiinni vahingollisista tavoistaan, vaikka heidän majoissaan sijaitsevat yksisilmäiset puhuvat laatikot kertovat usein sivistysheimojen elämästä? Onko jevropidien keskuudessa mahdollisesti joitain veljeskuntia tai salaseuroja, jotka hyötyvät tuhoamisriitin jatkuvasta toistamisesta? Mikä alunperin on johtanut jevropan sukuisten kansojen kulttuurievoluution tälle harhapolulle? Jevropidien käyttäytyminen on siis vielä pitkään suuri haaste nykyaikaiselle kansatieteelle.
Loppuhuomautuksena on vielä syytä torjua ne karkeat selitykset,
joita eräät sosiobiologit ja ääriheimollisten puolueiden edustajat
ovat esittäneet jevropidien poikkeavasta käyttäytymisestä. Kuten
tunnettua he ovat väittäneet, että jevropidit ovat perinnöllisesti
erilaisia kuin korkeakulttuureissa elävät ihmiset. On jopa sanottu,
että jevropansukuiset kansat eivät kuulu homo sapiens
-lajiin vaan sitä kehittymättömämpään homo stupidus
destructivus -lajiin. Tällaiset väitteet osoittaa vääräksi se,
että monissa tilanteissa - varsinkin heidän työjärjestelmänsä
ulkopuolella - suuri osa jevropideista käyttäytyy aivan, kuten
jokainen normaali ihminen käyttäytyisi.
Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.
Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun