Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Muutoksen kevään numerossa 16 (maaliskuu 2000). Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Ideologisen ju-jutsun uhrit:

Vastustajat, jotka tukevat järjestelmää

Harvainvallasta harvainvaltaan
Särjetään lisää?
Väkivaltamonopolia rikkomaan?
Seattlen 10 ja 10 000 anarkistia
Kiltteys radikaalia?

Kaikki ei ole, miltä se näyttää. Näinhän on aina ollut, mutta teollisen propagandan maailmassa juuri mikään ei ole sitä, miltä se pannaan näyttämään. Nykyisen maailman tilan vastustamisessa ja muuttamisessa on siksi oltava tarkkana. Helposti voi haukkua väärää puuta ja ajautua tahtomattaan vastustajan leiriin.

Vanha esimerkki on kristinuskon ylivaltaa vastustavat ihmiset, jotka haluavat olla pakanoita. He omaksuvat luontevasti valtakirkon luoman kuvan pakanuudesta ja tekevät monenlaista julmaa ja vastenmielistä. Näin he vain vahvistavat kristinuskoa saamalla sen näyttämään eettisesti korkeatasoiselta. Kuitenkin tuskin minkään uskonnon nimissä on tapettu ja kidutettu ihmisiä yhtä paljon kuin juuri kristinuskon.

Yhteiskunnallisen toiminnan kentältä löytyy lukuisia vastaavia tapauksia. Idässä, etelässä, lännessä ja pohjoisessa sijaitsevat, niin sanotut läntiset yhteiskunnat väittävät yleensä olevansa demokratioita ja markkinatalouksia, joiden tärkeitä arvoja ovat yksityisen omistusoikeuden kunnioitus ja rauha. Esimerkiksi OECD-maat julistavat, että niitä yhdistää "sitoutuminen avoimeen markkinatalouteen, moniarvoiseen demokratiaan ja ihmisoikeuksien kunnioitukseen".

Harvainvallasta harvainvaltaan

Niinpä talouden keskitetty suunnittelu ja harvainvalta näyttävät merkitsevän vaihtoehtoa näille. Ja todellakin vallankumoukselliset ja myös vähemmän radikaalit järjestelmän uudistajat ovat yleisesti pitäneet keskitettyä suunnittelua ihanteenaan ja harvainvaltaa sopivana välineenä muutosten toteuttamiseen. Tulokseksi on saatu yhteiskuntia, joiden arkkitehtuuri ja muu fyysinen rakenne ovat samankaltaisia kuin "kumottujen" järjestelmien ja jotka ihmisten ja muiden olioiden kurjuuden tuottamisessa kilpailevat tasaveroisesti "markkinatalouksien" kanssa ja vievät usein niistä voiton. Eikä ihme, sillä markkinataloudethan ovat ainakin viimeiset pari sataa vuotta olleet kapitalismia, ja kapitalismi ainakin viimeiset sata vuotta yhtiöiden suunnitelmataloutta.

Samalla tavoin reaalisesti olemassa oleva demokratia ei käytännössä ole ollut kansan vaan harvalukuisen eliitin valtaa. Suurinta osaa eniten valtaa käyttävästä eliitistä - esimerkiksi yhtiöiden, virastojen ja rahoituslaitosten johtajia - ei kansa edes pääse valitsemaan. Eliitin valinnaisen osan valinnan vaarattomuudesta taas mediaa hallitseva valitsematon eliitti pitää huolen. Toisaalta täydellisen valinnainen eliittivaltakaan ei olisi demokratiaa vaan tasavaltaa, joka Ranskan vallankumouksen jälkeen alettiin sotkea demokratiaan niin että 'demokratian' eteen on nykyisin sitä itseään tarkoitettaessa laitettava adjektiivi 'suora'.

Toisin sanoen "avoin markkinatalous" ja "moniarvoinen demokratia" ovat vain parin sadan vuoden kuluessa järjestelmämme tavaramerkeiksi iskostettuja myönteisiä ilmaisuja, jotka kieltävät yhteiskuntiemme todellisuuden. Kun näitä tavaramerkkejä aletaan vastustaa, päädytään helposti kieltämisen kieltämisen kautta järjestelmän myöntämiseen.

Särjetään lisää?

Jotkut radikaalit ajattelevat, että kumoustoiminta on paras aloittaa yksityisomaisuuden kunnioituksen hävittämisestä. Esimerkiksi ikkunoiden särkemistä pidetään erityisen vallankumouksellisena tekona, koska sen uskotaan rikkovan yhden keskeisen vallitsevan normin. Vaikka ainakin julkinen sabotaasi on joskus paikallaan epäoikeudenmukaisuuksia ja elämän tuhoamista vastaan kamppailtaessa, omaisuuden tuhoamisen nostaminen keskeiseksi toimintamalliksi tuskin edistää yhteiskunnan muuttumista. Yksityisten ihmisten ja yhtiöiden omistamien tavaroiden ja rakennusten särkeminenhän on äärimmäisen yleistä ja täysin välttämätöntä vallitsevassa järjestelmässä. Eihän kapitalistinen kulutusyhteiskunta toimi, jollei tätä sallita.

Ensinnäkin tavaroiden ikä on pidettävä lyhyenä, jotta uusia ostettaisiin. Usein tämä aikaansaadaan rakenteellisilla ratkaisuilla, jolloin tavarat ikään kuin särjetään tehtaalla jo valmiiksi. Joskus käytetään pommikoneita, ohjuksia ja muita tuhoamiseen erikoistuneita välineitä. Tavallisinta on kuitenkin vanhentaa ne mainonnalla ja yhteiskunnan fyysisen rakenteen muutoksilla, jolloin särkemisestä huolehtii jätehuolto-organisaatio tai rakennusfirma.

Toiseksi tavaroiden tekeminen sellaisiksi ja sillä tavalla, etteivät ne tai niiden valmistusprosessit särkisi toisia tavaroita, olisi aivan liian kallista. Kulutusinto voisi lamaantua kokonaan. Siksi saasteiden on annettava levitä ja onnettomuuksien sattua.

Omaisuuden jatkuva särkeminen ja tuhoaminen ei kuitenkaan oikein sovi porvarilliseen maailmankuvaan. Siksi on toistettava toistamisesta päästyään, että tämä yhteiskunta pitää yksityisomaisuutta koskemattomana.

Näin ollen radikaalit aktivistit, joille ikkunoiden ja muun omaisuuden särkeminen on jonkinlainen fetissi, tekevät suuren palveluksen järjestelmälle. He helpottavat särkemisen ja tuhotoiminnan projisointia vallitsevan järjestelmän ulkopuolelle. Näin he välillisesti oikeuttavat kulutuskapitalismia.

Väkivaltamonopolia rikkomaan?

Jotkut itseään ääriradikaaleina pitävät ihmiset uskovat, että järjestelmäämme luonnehtii keskeisesti väkivallan monopolisointi armeijalle ja poliisille. Monopolin rikkominen olisi avain muutokseen, ja niinpä he ovat perustaneet "Punaisia armeijakuntia" ja muita murhaamista harjoittavia ryhmiä. Todellisuus on kuitenkin yhtä kaukana näiden RAFlaavien ihmisten kuvitelmista kuin fetissisabotöörien aivoituksista. Ihmisten sairastuttaminen ja tappaminen ovat toki yhteiskunnassamme yhtä arkipäiväisiä kuin tavaroiden ja rakennusten särkeminen. Autoilijat tekevät sitä pienessä ja tehtailijat suuressa mittakaavassa. Tähän osallistuvat myös satunnaismurhat sallivia normeja säätävät virkamiehet ja poliitikot. Ihmisten tappamisen estäminen pysäyttäisi autojen ja tehtaiden pyöriä, mihin kulutuskapitalismilla ei kerta kaikkiaan ole varaa.

Armeijoiden ynnä muiden sellaisten yhtenä tehtävänä turvata tämän vaarallisuuden jatkuminen. Paljon tärkeämpänä tehtävänä niillä kuitenkin on todistaa tappajien olevan jossain yhteiskunnan ulkopuolella. Tässä tietenkin RAFilaiset ja muut murharyhmät ovat aivan mainiona apuna.

Seattlen 10 ja 10 000 anarkistia

Hyvä esimerkki edellä kuvatun ideologisen ju-jutsun toiminnasta on se, mitä tapahtui Seattlessa WTO:n vastaisissa mielenosoituksissa marras-joulukuun vaihteessa. Siellä noin 10 000 ihmistä onnistui suoralla toiminnalla tukkimaan kokouspaikalle vievät kadut ja näin estämään avajaiset kokonaan. Tämä tehtiin esimerkillisen rauhanomaisesti, demokraattisesti ja hajautetusti. Itse asiassa aktio organisoitiin juuri niin kuin käytännön anarkismin pitäisi sen monien teoreetikkojen mukaan toimia.

Mutta rauhanomaisuus, demokratia ja vallan hajautushan ovat juuri niitä ominaisuuksia, jotka vallitsevan järjestelmän mukaan kuuluvat sille itselleen eivätkä sen vastustajille. Siksi valtamedia ei voinut kertoa 10 000 anarkistista. Jotain kuitenkin oli kerrottava osavaltion ja liittovaltion poliisin sekä kansalliskaartin katuterrorin syistä. Onneksi paikalla oli myös muutamia kymmeniä nuoria, jotka särkivät ikkunoita ja vastasivat mainiosti medialle tuttua, sen itsensä luomaa kuvaa anarkisteista. Niinpä he saivat runsaasti julkisuutta USA:laisessa valtamediassa ja paikkasivat mukavasti vastustamansa järjestelmän kolhiintunutta oikeutusta.

Kiltteys radikaalia?

Ihmisten väliset erot ovat luonnostaan varsin pieniä, ja suhteellisen tasa-arvoisten ja demokraattisten yhteiskuntien historia on yhtä pitkä kuin ihmisen tarina. Siksi keskitetyn vallan ja etuoikeuksien oikeuttaminen on aina ollut vaikeaa. Tavallisesti siihen on käytetty uskontoa, tiedettä tai kaaoksen uhkaa. Kansanliiketoiminnan voimistuessa 1700-luvulta lähtien, yhä useammin oikeutus on perustunut ideologiseen ju-jutsuun: kun te kerran vaaditte rauhaa, demokratiaa ja tasa-arvoa, mehän sitten olemme sitä! Väkivalta, harvainvalta ja epätasa-arvo ovat sen sijaan aina meidän vastustajiemme ominaisuuksia. Varsinkin sosiaalidemokraattisen eliitin avulla tasa-arvo- ja demokratialiikkeiden voimaa on käännetty tukemaan epätasa-arvoa ja keskitettyä valtaa. Vihreät puolueet tekevät saman tempun ekologialiikkeelle.

Ainakin niin kauan kuin ju-jutsu-politiikka jatkuu, yhteiskunnallisten liikkeiden on harjoitettava vasta-ju-jutsua, mikäli eivät halua edistää vastustamiaan tai vastustaa edistämiään asioita. Niiden on käännettävä yhteiskunnan ideologisen koneiston voima suojeluskunnaksi itselleen. Kun liikkeet harjoittavat käytännössä juhlapuheiden, puolueohjelmien, markkinatalousteorioiden ja perustuslakien lupaamaa rauhaa, demokratiaa ja tasa-arvoa, niiden tukahduttamiseen ei hevin ryhdytä, vaikka valtaapitävien kuinka mieli tekisi. Kilttejä superkansalaisia on niin vaikea vaientaa tai vangita! Näin liikkeille tarjoutuu mahdollisuus kasvattaa voimaansa ja saada vähitellen itselleen aatteellinen hegemonia - mikäli ne eivät suostu sosiaalidemokraattien ja vihreiden tavoin järjestelmään integroitaviksi ja latistettaviksi. Hegemonian oloissa ei enää voida käyttää liikkeiden omia tavoitteita vallankäytön valheelliseen oikeuttamiseen. Koko valtajärjestelmän luonne muuttuu, ja samalla yhteiskunnallinen kamppailu siirtyy uudelle tasolle. Mutta tämä onkin jo toinen tarina....

PS. Lisää liikkeiden ja demokratian historiasta kirjassani Maailman tilan kootut selitykset samoin kuin kotisivuillani olevissa jutuissani (http://get.to/tammilehto tai http://www.tammilehto.info/ ). Tasa-arvoisuuden ja anarkian yleisyydestä esimerkiksi Afrikassa ks. Christian Sigrist: Regulierte Anarchie. Euroopan ja Pohjois-Amerikan liikkeiden historiasta 1500-1800-luvuilla ks. Murray Bookchin: The Third Revolution I-II. Todellisen politiikan ja ideologisen julistuksen räikeästä ristiriidasta Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa ks. Noam Chomskyn poliittiset kirjoitukset, esimerkiksi The New Military Humanism, Lessons from Kosovo ja Profit over People, Neoliberalism and Global Order, jotka molemmat kirjat ilmestyvät tänä vuonna (2000) suomeksi Liken ja Rauhanpuolustajien kustantamana.

Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun

9.3.2000