Jaa alla oleva somessa tai sähköpostilla:

Jaa

Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on ilmestynyt lyhennettynä Outi Hakkaraisen, Jaana Airaksisen ja Tove Selinin toimittamassa kirjassa Talous ja demokratia (Like 2005). Julkaiseminen muuallakin toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Kapitalismista demokratiaan



USA:n hallitus karkotti joulukuussa 1919 tunnetun työväenliikkeen aktivistin, feministin ja anarkistin Emma Goldmanin Neuvosto-Venäjälle yhdessä monien muiden vasemmistolaisten kanssa. Laiva saapui New Yorkista Hankoon tammikuussa 1920. Sieltä aktivistit kuljetettiin lukituissa ja suomalaisten sotilaiden vartioimissa vaunuissa rajalle. Matka jatkui Petrogradiin, entiseen ja nykyiseen Pietariin.

Talvi sisällissodan ahdistamassa kaupungissa oli kylmä ja ihmisillä ei ollut polttopuita. Kuitenkin lähellä kaupunkia oli silloin kuten nykyisinkin suuria metsiä. Niinpä Goldman tarmokkaana naisena marssi Petrogradin työläisneuvoston puheenjohtajan Grigori Zinovjevin (entinen Apfelbaum-Radomyslskin) puheille, jolloin kehkeytyi seuraava dialogi:

– Miksi kaupungin on paleltava?

– Sisällissota ja saarto ovat tappaneet hevosemme ja miehemme.

– Eikö väestöä voisi kannustaa lähtemään joukolla kirveiden ja nuorien kanssa metsään hakemaan polttopuuta itselleen?

– Tuo kyllä voisi vähentää kylmyyden aiheuttamaa kurjuutta, mutta se häiritsisi meidän tärkeimmän poliittisen tavoitteen toteuttamista – kaiken vallan keskittämistä proletariaatin etujoukolle, vallankumouksen etujoukolle, joka on kommunistinen puolue.

***

Emma Goldmanin muistelmissaan kertoma tarina neuvostotalouden alkuajoilta ei ole ainutlaatuinen. Samanlaisia talouskatsauksia jälkipolville välittävät monet muutkin kommunisteista riippumattomat aikalaistodistajat, joiden näkemykset ovat säilyneet pöytäkirjoissa, lehtiartikkeleissa ja muistelmissa. Ensimmäisen maailmansodan köyhdyttämän Venäjän tärkein taloudellinen voimavara oli tehdastyöläisten, sotilaiden ja talonpoikien valmius huolehtia itse omista perustarpeistaan, ottaa talouden ohjat omiin käsiinsä ja pitää yllä tuotantoa minimaalisella korvauksella. Tätä valmiutta lisäsi Neuvostoliiton aivan ensimmäisinä vuosina ihmisten vallankumouksellinen into. Kuitenkin bolshevikkipuolue, joka ajoi köyhyyden poistamista ja Venäjän taloudellista nousua, alkoi heti valtaan päästyään järjestelmällisesti tuhota tätä voimavaraa.

Poliittisesti, sotilaallisesti ja taloudellisesti äärimmäisen vaikeissa oloissa kommunistit Leninin ja Trotskin johdolla siis rakensivat taloutta tuhoamalla sitä. Ensisijaista oli vallan keskittäminen puolueelle ja sen johdolle. Jos työläiset ja talonpojat olisivat hankkineet toimeentulonsa ja huolehtineet yhteiskunnan perustoiminnoista itsenäisesti, bolshevikit eivät olisi voineet käyttää toimeentulon epäämisen uhkaa valtansa perustana.

Miten bolshevikkijohto saattoi oikeuttaa tämän itselleen – puoluehan oli Venäjän sosiaalidemokraattisen puolueen fraktio? Oikeuttaminen oli ilmeisesti yllättävän helppoa. Bolshevikkien ideologiassa talous oli – ainakin senhetkisessä kehitysvaiheessa – kone, jonka ihmisrattaat oli rasvattava toimimaan mahdollisimman tehokkaasti. Koneen sisällä olevien ihmisten oma-aloitteisen toiminnan hyväksyminen tai heidän hyvinvoinnistaan ja demokraattisista oikeuksistaan huolehtiminen johti vain tehottomuuteen. Noista asioista sopi puhua korkeintaan talouskoneiston tuotoksen jakamisen yhteydessä.

Tämä ideologia ei vähääkään liittynyt tuohon julmaan perintöön, jonka uskotaan juontuvan Venäjän aasialaisuudesta. Bolshevikit olivat Venäjän aatekirjossa voimakkaasti länsisuuntautuneita zapadikkejä. Lenin ihaili USA:n taloutta ja työläiset äärimmilleen viedyllä työnjaolla orjuuttanutta Frederick Tayloria. Yhdysvaltain tehdasteollisuuden teknologia ja organisaatio edustivat huippua yhteiskunnan aineellisen perustan kehityksessä. Myös Venäjän oli saavutettava se ennen kuin maan tuotantovoimien objektiivinen liike voisi siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Varhaisissa neuvostomielenosoituksissa kannettiin Marxin ja Engelsin kuvien rinnalla Henry Fordin kuvaa.


Moderni talous ylivaltana



Neuvostoliitossa länsimaisten talousoppien suojassa oltiin valmiita sivuuttamaan talous vanhassa merkityksessään ihmisten toimeentulon turvaamisena ja tekemään taloudesta vallankeskityksen väline. Mutta näinhän ei taloustiedettä sovelleta varsinaisissa länsimaissa, eihän? Länsi-Euroopan historia ja köyhien maiden nykypäivä viittaavat kuitenkin vahvasti siihen, että moderni talous on ollut ensisijaisesti vallan kahmintaa myös Neuvostoliiton ulkopuolella.

Englannin teollistuminen 1700-luvulta lähtien merkitsi suurten kansanjoukkojen kurjistumista – ensin Englannin sisällä, sitten viennin kohdemaissa Keski-Euroopassa ja viimein siirtomaissa. Valtava määrä inhimillisiä, aineellisia ja teknologisia taloudellisia resursseja tuhottiin. Samalla teollistuminen kuitenkin lisäsi ainutlaatuisella tavalla Englannin eliitin valtaa koko maailmassa. Uuden kansantaloustieteen avulla tästä kaikesta tehtiin joko taloudellinen menestys tai välttämätön taloudellinen kehitysvaihe.

Nykyisin köyhiin maihin taloudellisen kehityksen nimissä pakotetut rakennesopeutusohjelmat – uudelta nimeltään “köyhyyden vähentämisstrategiasuunnitelmat” – tuhoavat kansantalouksia ja kurjistavat ihmisten enemmistöä. Samalla ne kuitenkin helpottavat rikkauksien siirtämistä jo ennestään rikkaisiin maihin ja tekevät tilaa ylikansallisille yhtiöille ja niiden tuotteille. Näin Pohjois-Amerikan ja Euroopan eliittien valta kasvaa entisestään köyhissä maissa ja maailmanlaajuisella tasolla, vaikka talous toimeentulomielessä heikkenee ratkaisevasti.

Itse asiassa kapitalismin olennainen piirre on tuottaa riippuvuutta: monilla tavoin ihmiset tehdään riippuviksi tavaroista ja palveluista, joita vain yhtiöt ja muut kapitaliset organisaatiot tuottavat ja joita saa vain rahalla. Rahaa taas useimmat ihmiset saavat vain tekemällä työtä yhtiöiden tai raharikkaiden hyväksi. Näin ne ihmiset ja tahot, jotka omistavat tai hallitsevat suuria määriä tavaroita, rahaa ja työpaikkoja voivat alistaa valtansa alle suuret ihmisjoukot.

Koska riippuvuudet ja niistä seuraava valta muuttuvat ajan ja tarkoituksenmukaisten kehitystarinoiden toiston myötä luonnolliseksi, on syytä palauttaa mieleen tuore esimerkki. Viljelykasvien geeneihin vuosimiljoonien kuluessa luonnon ja ihmisen toimesta kasautunut informaatio on näihin aikoihin asti ollut ihmiskunnan yhteinen voimavara: viljelijä on voinut vapaasti käyttää osan sadostaan seuraavan sadon siemeniksi. Nyt lainsäädäntö, patentit ja geenimanipulaatio on tekemässä siementen geneettisestä informaatiosta Monsanton ja muiden suuryhtiöiden yksityisomaisuutta. Viljelijät ympäri maailmaa saadaan näin riippuvuussuhteeseen näihin yhtiöihin.

Riippuvuutta luodaan yleisesti toisaalta yhteiskunnallisen vaurauden muotoa muuttamalla ja toisaalta tavaroihin ja palveluihin liittyvien merkitysten manipulaatiolla. Edellinen tapahtuu muuttamalla maailman resurssikirjoa yhteiskunnallisesti tai fyysisesti sellaisiksi, että resurssit siirtyvät tai ne on helppo saada harvojen hallintaan. Pitkälle teollistuneiden maiden historiassa ja köyhien maiden nykyisyydessä tätä on edustanut yhteislaitumien ja -metsien sekä muiden yhteisalueiden aitaaminen, yksityistäminen ja biologisen monimuotoisuuden hävittäminen.

Merkitysmanipulaatiolla menestyksen, voiman, kauneuden, nuoruuden, miehisyyden, naisellisuuden ynnä muun hyvän merkityksiä liitetään jatkuvasti uusiin tavaroihin ja samalla viedään pois vastaavat merkitykset vanhoilta tavaroilta. Suuri joukko mainonnan ja kaupallisen kulttuurin palveluksessa olevia taiteellisesti lahjakkaita ja älyllisesti nokkelia ihmisiä tekee tätä suurella rahalla yötä päivää: kun itäisellä pallonpuoliskolla lopetetaan, läntisellä jatketaan. Toisaalta perinteen välittämä, toisaalta ihmisten vapaaseen luovuuteen ja kanssakäymiseen perustuva merkitysten tuotanto syrjäytetään. Ihmiset saadaan haluamaan uusia vaatteita, juomia, kulkuneuvoja ja muita tavaroita ja palveluja, vaikka vanhatkin ovat käyttökelpoisia ja vaikka vielä hetki sitten niihin liitettiin suuria myönteisiä merkityksiä. Näin ihmiset tehdään riippuvaisiksi uutuuksien tuottajista ja heidät saadaan luovuttamaan näille suoraan tai välillisesti kaikkein kalleimpansa – esimerkiksi oman luovan energiansa.

Mutta vaikka Neuvostoliitossa länsimaisten talousoppien noudattaminen ja talouden alistaminen valtapyrkimyksille johtivat talouskatastrofiin, eikö varsinaisissa “länsimaissa” vallitseva talousmalli ole lopulta ollut huikea menestys myös toimeentulomielessä? Tätä se on ollut suurelle osalle joidenkin maiden kansalaisia joinakin aikoina – samalla kun talousjärjestelmän tuhoava varjo on langennut muiden ihmisten ylle. Mutta vaikka ihmisten pelkkää kulutuskykyä tarkasteltaessa taloutemme kytkeytyminen ylivaltaan ja alistamiseen on länsimaissa helppo unohtaa, talouden demokraattisuutta punnittaessa valtakytkentää on mahdotonta sivuuttaa.

Demokratia talouden piirissä on yhteiskunnallisessa keskustelussa ymmärretty ainakin viidellä eri tavalla:

(1)Markkinoiden luonteenomaisena piirteenä

(2)Demokaraattisen valtion kautta tapahtuvana valvontana

(3)Työntekijöiden suorittamana valvontana

(4)Työntekijä- tai paikallisyhteisöjen itsehallintona

(5)Talouden toimintalogiikan muuttamisena demokraattiseksi.

Käsittelen seuraavassa kutakin näistä talousdemokratiakäsityksistä. Taustalla on ajatus, että demokratia todellakin on kansanvaltaa. Voin määritellä demokratian esimerkiksi seuraavasti: Demokratia on kaikkien ihmisten mahdollisimman tasapuolista oikeutta osallistua sekä itseään koskevien asioiden päättämiseen että kamppailuun oikeasta tavasta järjestää yhteiset asiat. Demokratiaan kuuluu myös kaikkien mahdollisuus osallistua siihen keskusteluun, jossa päätettävät asiat määritellään.


Markkinademokratia



Ajatus markkinoiden luomasta demokratiasta pyrkii tekemään vallitsevasta talousjärjestelmästä jo sinänsä demokraattisen. Tällä demokratiakäsityksellä on tavallista kyseenalaistaa kansalaisten talouskritiikki, joka ilmenee vaikkapa mielipidetiedusteluissa tai mielenosoituksissa: ihmisten ostokäyttäytyminen osoittaa jotain muuta. Esimerkiksi ydinvoimanvastustus ei ole todellista, koska ihmiset kuluttavat yhä enemmän sähköä.

Markkinademokratian tekee kuitenkin tyhjäksi se, ettemme elä taloustieteen alkeiskurssien esittämässä markkinataloudessa vaan kapitalismissa. Eri tuotteiden tarjoajien harvalukuisuus, tarjottavien vaihtoehtojen samankaltaisuus, tehokas “markkinointi” eli ostajien manipulointi sekä suurten yhtiöiden läheiset suhteet markkinoiden reunaehtoja luoviin byrokraatteihin ja poliitikkoihin saavat kuluttajan muistuttamaan enemmän maaorjaa kuin kuningasta. Aito demokratia edellyttäisi myös sitä, että kaikki ihmiset voisivat vaikuttaa yhtäläisesti eli että kaikkien käytettävissä olevat tulot olisivat yhtä suuret.

Toisaalta ihmisten lähtökohtien tasaaminen sekä mono- ja oligopolien purkaminen edellyttäisi kapitalismin kumoavaa vallankumousta. On tuskin luultavaa, että vallankumouksen jälkeisessä tilanteessa ihmiset haluaisivat olla kanssakäymisissä ensisijaisesti hintalappujen ja rahakukkaroiden avulla, kun kehittyneempiäkin kommunikaatiomenetelmiä on kauan ollut käytössä – kuten esimerkiksi puhe.


Valvova valtio



Tällä hetkellä yleisin talousdemokratia käsitys on vanha leniniläinen ajatus demokraattiseksi mielletystä valtiosta talouden valvojana ja tuotannon tulosten uudelleen jakajana. Vaikka niin tiukkaa otetta taloudesta kuin aikoinaan oli Vladimir Iljitshillä, ei enää halua juuri kukaan, ajatus on edelleen rakenteeltaan sama. Myös globalisaatiokeskustelussa esitetyt demokratisointi vaatimukset palautuvat useimmiten tähän: demokraattinen maailmanvaltio tai demokraattisten valtioiden muodostamat globaalit instituutiot panevat yhtiöt kuriin ja laativat kaikkia hyödyttävät kauppasäännöt.

Vaikka nykyisten valtioiden vähäisen demokraattisuuden aiheuttama pulma sivuutettaisiin, jäljelle jää ainakin kaksi suurta ongelmaa. Ensinnäkin ihmiset eivät elä vain taloudesta vaan myös taloudessa. Se, miten elämä työpaikoilla järjestetään, miten työ organisoidaan ja millaisia riskejä ollaan valmiit kantamaan, on mitä suuremmassa määrin kaikkien työntekijöiden oma asia, josta juuri heidän on saatava päättää ja johon päätökseen tarvittavaa paikallista tietoa nimenomaan heillä on. Ajatus, että työntekijät käyttävät valtiodemokratiaa työpaikkansa asioihin vaikuttamiseen, on yhtä mielekäs kuin autolautan käyttö kotilammen ylitykseen.

Toinen suuri ongelma liittyy yleiseen käsitykseen taloudesta hyvinvointia ja muita resursseja tuottavana koneena. Tästä seuraa pyrkimys kasvattaa jatkuvasti tuon koneen tuottoa, koska kerran yhteiskunnassa on aina monia puutteita. Näin talous aina vain paisuu, jolloin sen hallinta käy aina vain vaikeammaksi. Tämä johtopäätös seuraisi ilmeisesti siinäkin tapauksessa, että talous todellakin olisi kone: isoja koneita on vaikea hallita. Johtopäätös on kuitenkin vielä selkeämpi, kun ymmärretään, ettei moderni talous todellisuudessa ole kone, vaan yhteiskunnallinen järjestelmä, jossa valta-asemien luominen ja vallankäyttö on olennainen osa rikkauksien kasaamisprosessia. Siksi talouden kasvattaminen lisää taloudellisen eliitin valtaa. Eliitti voi näin ollen entistä paremmin vaikuttaa valtioon omaksi edukseen. Talouden demokraattisen ohjauksen sijasta tapahtuukin niin, että talous tekee valtiollisesta demokratiasta pelkän kulissin. Siksi saamme tavan takaa toistaa näytelmää, jossa ennen vaaleja puolueet antavat kansalaisten pyrkimyksiä vastaavia vaalilupauksia, mutta kohta vaalien jälkeen talousmiehet kertovat “taloudelliset realiteetit”, jolloin nämä lupaukset pyörretään. Tämä tapahtuu vaikka lupauksen antajilla olisi selvä enemmistö sekä hallituksessa että eduskunnassa.


Työntekijät valvovat



Ensimmäinen edellä mainituista valtiolliseen talousdemokratiaan liittyvistä ongelmista on johtanut ajatukseen siitä, että jokaisella työpaikalla työntekijät valvovat kyseessä olevan yrityksen toimintaa. “Työläiskontrolli” oli vahvana jo Leninin retoriikassa. Uudempi versio ajatuksesta syntyi 1960- ja 1970-lukujen yritysdemokratiakeskustelussa, jonka seurauksena esimerkiksi Suomeen säädettiin vuonna 1978 asiaa koskeva laki (Laki yhteistoiminnasta yrityksissä).

Sekä teoriassa että vielä enemmän käytännössä työläisvalvonta ei muuta olennaisesti yhtiöiden ja muiden talousorganisaatioiden sisäisiä valtasuhteita. Niinpä esimerkiksi Suomen yhteistoimintalain mukaan työntekijöiden eriävä kanta ei koskaan voi estää yhtiön johdon tahdon toteutumista: kahdeksannen pykälän mukaan “erimielisiksi jääneiden asioiden toteuttamisen työnantaja voi aloittaa tiedotettuaan asiassa päätetyistä toimenpiteistä yhteistoimintamenettelyyn osallistuneille”.

Se, että työläisvalvonnan puolestapuhujat Leninistä Tarja Haloseen (puhe Urakkana Eurooppa –tiedotuskampanjan avajaistilaisuudessa 19. 9.02) eivät haluakaan olennaisia muutoksia talousorganisaatioissa, johtuu samasta syystä kuin mikä pidättää valtion harjoittamaa talouskontrollia: talous on hyvinvointia tuottava kone, jota ei pidä mennä sorkkimaan. Niinpä taloutta ja samalla talousvaltaa aina vain vahvistetaan, jolloin työläisvalvonta on yhä vaikeampaa. Esimerkiksi yhtiöiden ylikansallistuessa yksittäisen maan työntekijöiden vaikutus on lähinnä vain teoreettista, ja vaikutusyrityksiä on yhä helpompi pitää haitallisina.


Itsehallinto



Koska demokratiassa on kysymys ihmisten oikeudesta osallistua itseään koskevien asioiden päättämiseen, on luonnollista että aika ajoin suuret joukot ihmisiä ovat ajatelleet talousdemokratian merkitsevän työntekijöiden tai paikallisyhteisön hallitsemia yrityksiä. Tällaiset demokratia-ajatukset ja -pyrkimykset ovat olleet yleisiä esimerkiksi Venäjällä vuosina 1917-21, vuosien 1936-39 sisällissodan aikaan Espanjassa ja vuoden 2001 joulukuun “kattilakapinan” jälkeisessä Argentiinassa.

Kysymys on siis siitä, että yritykset ja muut talousorganisaatiot muutettaisiin johtajien ja omistajien hallitsemista diktatuureista kaikkien työntekijöiden (tai kaikkien paikallisten asukkaiden) suoralla tai edustuksellisella demokratialla hallitsemiksi “tasavalloiksi”. Tämä olisi tietenkin tavattoman suuri muutos, ja monet pitänevät sitä täytenä järjettömyytenä, joka johtaisi vain päätösten jumiutumiseen ja tehottomuuteen sekä lopulta tuotannon ja hyvinvoinnin romahtamiseen.

On kuitenkin olennaista muistaa, että yrityksen jokaisella päätöksellä voi olla merkittäviä vaikutuksia työntekijöiden ja paikallisten asukkaiden elämään: ne voivat johtaa esimerkiksi terveyden tai jopa hengen menetykseen. Päätöksen positiiviset ja negatiiviset vaikutukset kohdistuvat eri tavoin eri ihmisiin. Vaikutusten merkittävyyden mittaamiseen ei ole olemassa mitään parempaa keinoa kuin kunkin ihmisen avoimessa, sanktioita vailla olevassa keskustelussa esittämien kantojen kuuntelu. Eikä kaikkien kannalta parhaan päätöksen laskemiseen ole olemassa mitään matemaattista kaavaa, mutta kaikkien hyväksymä demokraattinen päätöksentekomenettely johtaa ratkaisuun, joka on enemmistön tai jopa lähes kaikkien hyväksyttävissä.

Toisaalta, vaikka johtajien tyranniassa saavutetaan nopeasti tuotantotuloksia, ei ole mitään takeita, että niillä on vähääkään tekemistä yleisen hyvinvoinnin lisäämisen kanssa. Vaikka joidenkin harvojen hyvinvointi lisääntyisi, työntekijöihin ja ympäristöön kohdistuvat kielteiset ulkoisvaikutukset voivat olla niin suuret, että tuotanto lisää vain yleistä pahoinvointia. Työntekijöiden demokraattisesti hallitsemassa yrityksessä tuotanto voi näyttää tehottomalta, kun päätöksiin menee kovasti aikaa. Mutta koska se, mitä sitten lopulta tuotetaan, todellakin lisää ihmisten hyvää, tällainen yritys on todellisuudessa nykyisiä ratkaisevasti tehokkaampi.

Sitä paitsi ei demokratian harjoittamiseen käytetty aika sinälläänkään ole inhimillisen hyvän tuottamisen kannalta hukkaan heitettyä. Siinä toteutuva vapaus ja itsemäärääminen ovat antiikin ajoista lähtien olleet monen ajattelijan mielestä ihmisen korkeimpia arvoja. Näiden arvojen toteuttaminen luo elämään sellaista tyydytystä ja mielekkyyttä, jota tavarapaljous ei voi antaa.

Siirryttäessä demokraattiseen hallintaan taloudessa ongelmaksi voivat helposti muodostua koneisiin, laitteisiin, taitoihin sekä perinteiseen taloudelliseen osaamiseen ja ajatteluun tehdyt suuret investoinnit. Ne ja niiden takana kummittelevat menneisyyden vallankäyttäjien haamut voivat ikään kuin pitää nykyisyyttä pihdeissään: työntekijöiden itsehallinto voi päätyäkin joissain tapauksissa aivan samoihin ratkaisuihin kuin johtajatyranni aikoinaan.

Esimerkiksi jonkin tehtaan työntekijät voivat päätyä neuvonpidossaan siihen, että tuotantoprosessia on ratkaisevasti muutettava, jotta tehdaselämästä saataisiin mielekästä ja jottei heidän ja heidän läheistensä terveyttä vaarannettaisi. Kuitenkin muutosta tarkemmin suunniteltaessa havaitaankin, että sen toteuttaminen merkitsisi niin suuria kustannuksia, ettei tuotannon jatkaminen olisi enää mielekästä: ihmiset ovat valmiita vain pieniin uhrauksiin tehtaan tuottamien tavaroiden saamiseksi. Tuotannon lopettaminen ja ryhtyminen tekemään jotain muuta tuntuu työntekijäkollektiivista aivan liian epävarmalta: Miten he muulla tavalla saisivat toimeentulonsa? Joutuisivatko he muuttamaan muualle? Niinpä lopulta tehdaskokous päättää jatkaa tuotantoa vanhalla tavalla, vaikka työntekijät tietävät kärsivänsä siitä raskaasti.


Toinen toimintalogiikka



Kuten tämän esseen alussa toin esiin, nykyisen talouden epädemokraattisuus ei piile pelkästään siinä, miten sitä hallitaan ja miten ihmisten työ organisoidaan, vaan myös siinä, mitä se tuottaa. Järjestelmässämme tavaroiden ja palvelujen tuotannon sekä edellytys että seuraus on riippuvuuden tuotanto. Taloutemme luo alistettuja asemia ihmisten valtaenemmistölle ja vastaavasti suurta valtaa ja herruutta harvoille. Ja kun valta on eliitillä eikä kansalla, kyse ei ole kansanvallasta, vaikka järjestelmää kuinka kutsuttaisiin liberaali-, kansan- tai neuvostodemokratiaksi.

Mitä sitten on taloudellinen toiminta ilman riippuvuuksien luomista ja vallan keskitystä? Eikö edellä esitetty analyysi merkitse sitä, että sellainen kuuluu vain romantisoituun menneisyyteen tai löyhiin tulevaisuuden utopioihin? Todellisuudessa tällaista taloutta on runsaasti silmiemme edessä pitkälle teollistuneissa yhteiskunnissakin ja vielä enemmän köyhissä maissa. Asiantilan havaitsemista vaikeuttaa virallisten talouspuhujien toistollaan aikaansaama silmänkääntötemppu: vaikka talous yleisesti määritellään toiminnaksi, “joka liittyy ihmisten aineellisten tarpeiden tyydyttämiseksi tarvittavien hyödykkeiden tuotantoon, kauppaan ja käyttämiseen” (Suomen kielen perussanakirja), talouspuhe suuntaa katseemme niin, että tätä toiminnan kenttää näyttää vastaavan yksi yhteen riippuvuuksia luova kapitalistinen järjestelmä. Kuitenkin kapitalismissa riippuvuuden ja tätä kautta voittojen luomisen keskeisiä keinoja on vanhojen mutta käyttökelpoisten hyödykkeiden hävittäminen – joko aineellisessa tai kulttuurisessa mielessä. Toisaalta nykykapitalismin toiminnasta vain pieni osa liittyy aineellisten tarpeiden tyydyttämiseen: suurin osa kytkeytyy sosiaalisiin ja henkisiin tarpeisiin, joiden tyydyttämisen lupauksia liitetään aineellisiin ja aineettomiin hyödykkeisiin.

Kun vapautuu tästä kielipelistä, huomaa helposti valtavan, ei-kapitalistisen, riippuvuuksia luomattoman talouden, joka on ympärillämme. Sitä on toisaalta yhteisvaurauden ylläpito ja luominen, toisaalta oman itsensä, perheen tai muun primääriyhteisön elämän välitön turvaaminen tai edistäminen.

Yhteisvaurautta on esimerkiksi ilma, jota hengitämme, auringon lämpö, tuulet, useimpien naisten kyky synnyttää, villit eläimet ja kasvit, useimmat joet ja järvet, meret, suuri osa metsistä, kaupungit, kylät, julkiset kirjastot, koulut ja sairaalat sekä halpa joukkoliikenne, suurin osa geneettisestä informaatiosta ja tieteellisestä tiedosta, paikallinen tieto, kansanviisaus sekä tavallinen terve järki. Nämä vaurauden muodot liittyvät ilmiselvästi mitä suurimmassa määrin “ihmisten aineellisten tarpeiden tyydyttämiseksi tarvittavien hyödykkeiden tuotantoon ja käyttämiseen”, ja niinpä niiden ylläpito ja luominen on taloutta. Tähän taloudelliseen toimintaan ei liity kuitenkaan riippuvuuden luomista ja kapitalismille ominaista vallankäyttöä, koska jokainen voi nauttia tästä vauraudesta vapaasti tai relevantin yhteisön luomien normien puitteissa joutumatta maksamaan tai tekemään työtä vaurauden luojalle, ylläpitäjälle tai näiden oikeuksia hallitsevalle taholle.

Taloutta yhteisvaurauden ylläpidon mielessä ovat esimerkiksi luonnonsuojelu, eri kansojen ja paikallisyhteisöjen perinteisen ja paikallisen tiedon suojelu, julkisten ja yhteisöllisten palvelujen ylläpito sekä perinteen ja tiedon siirto sukupolvelta toiselle. Taloutta yhteisvaurauden luomisen mielessä ovat esimerkiksi julkisten ja yhteisöllisten palvelujen rakentaminen, suurin osa tieteellisestä työstä sekä Linux-käyttöjärjestelmän ja muiden julkisohjelmien tekeminen tietokoneille.

Primaariyhteisöissä tapahtuu edelleen valtavasti ilman rahan ja palkkatyön välitystä suoritettavaa toimintaa, joka liittyy “aineellisten tarpeiden” tyydyttämiseen ja joka siksi on taloutta. Koska tämän toiminnan hedelmät koituvat tekijälle itselleen tai ne annetaan vastikkeetta yhteisön muille jäsenille, talous ei yleensä suoraan kytkeydy vallankäyttöön. Tosin primaariyhteisöissä esiintyy toisten jäsenten alistamista, mutta sen pohja on useimmiten väkivalta, perinteiset normit tai yhteisön ulkopuolella tehtävä työ.

Köyhien maiden kylissä kotitaloudet ja sukuyhteisöt huolehtivat yhteisvaurauden varassa usein suurimmasta osasta aineellista tuotantoa. Tähän liittyy myös eri talouksien tuotannon laadun ja kyvyn vaihtelusta johtuvaa vaihtoa, joka tapahtuu lahjan muodossa, tavaroiden ja palvelujen vaihtona toisiin tavaroihin ja palveluihin tai monien normien säätelemillä markkinoilla.

Mutta primaariyhteisöt eivät ole menettäneet taloudellista merkitystään myöskään rikkaissa maissa. Huolimatta kotitalouksien pienenemisestä niissä edelleen tuotetaan ja varsinkin käytetään merkittävä osa “aineellisten tarpeiden tyydyttämiseksi tarvittavia hyödykkeitä”. Kaikkein pienimpien lasten elämän turvaamiseen liittyvä valtava työ tehdään edelleen lähes kokonaan kotitalouksissa. Lisäksi suvun, ystäväpiirin tai asuinalueyhteisön sisäinen tavaroiden kierrätys, vapaaehtoistyö ja muu “lahjatalous” ovat varsinkin monien lapsiperheiden selviytymiselle olennaisia.

Primaariyhteisöissä tapahtuva taloudellinen toiminta ei liity kuitenkaan vain perheisiin, sukuihin ja muihin perinteisiin yhteisöihin. Ympäri maailmaa opiskelijat ja muut perinteistä piittaamattomat väestöryhmät ovat muodostaneet asuinyhteisöjä, ekokyliä ja kokeilevia maaseutukommuuneja, joissa ei-kapitalistista taloutta harjoitetaan mitä erilaisimmissa muodoissa.

Toimintalogiikaltaan demokraattista, ylivaltaan ja riippuvuuksien luomiseen kytkeytymätöntä taloutta ei siis tarvitse alkaa rakentaa tyhjästä. Muutostyön pohjana voi olla jo olemassa oleva laaja ei-kapitalistinen talous, jota yhteiskunnallisissa kamppailuissa laajennetaan. Samalla kapitalistinen järjestelmä supistuu kansanliikkeiden toiminnan ja järjestelmän omien itsetuhoisten tendenssien vaikutuksesta.


Jos demokratia olisi totta...



Nyt moni varmaan alkaa kysellä, onko tarkoitus siirtyä tilanteeseen, jossa kotitaloudet itse tuottavat kaikki tavarat ja palvelut – joko kukin erikseen tai erikoistumalla ja vaihtamalla toisten kanssa. Eihän kaikkia edes siedettävän elämän tarvitsemia tavaroita saa tällä tavoin!

Primaariyhteisöjen tasolla tapahtuva tuotanto on kuitenkin uudessa tilanteessa aikaisempaa helpompaa, koska yhteisvaurautta on ratkaisevasti enemmän: toisaalta kapitalismin purkautuminen vapauttaa sitä; toisaalta kapitalistisen kasvun vaatimien valtavien ponnistusten loputtua, yhä useammat ihmiset ja ryhmät voivat osallistua yhteisvaurauden ylläpitoon ja luomiseen. Vähitellen uuteen kukoistukseen heräävä luonto sekä laajat, paikallisyhteisöjen demokraattisesti hallitsemat yhteismetsät, -pellot ja -laitumet tarjoavat oivan pohjan omaehtoiseen tuotantoon. Kun kapitalistinen tuotanto ei vangitse ja kahlitse tiedon tuotantoa ja levitystä, kaikkialla saatavilla oleva, käytännönläheinen ja paikallisesti orientoitunut tieto lisääntyy, mikä helpottaa viljelyä, rakentamista ja pientuotantoa. Samaan suuntaan vaikuttavat erikoistaitojen joustavaa opettamista ja oppimista tukevat instituutiot ja kulttuuriset käytänteet.

Kaikesta huolimatta pientuotannon tuskin katsotaan yksin riittävän ainakaan jälkikapitalistisen ajan alussa. Kapitalististen tehtaiden, suurtilojen ja palveluyhtiöiden raunioille syntyy sisäisesti demokraattisia tuotantokollektiiveja. Edellä käsittelin aikaisempien investointien aiheuttamaa demokratian umpikujaa, johon tällaiset yritykset voivat päätyä. Se saattaa olla mahdollista välttää, kun kollektiivit ovat osa muutosliikettä, joka näkee kapitalistisen vallankäytön olennaiseksi aspektiksi tuotantolaitoksen sisäisen tyrannian ohella tuotantoprosessin ja tuotteiden avulla tapahtuvan ihmisten alistamisen. Niissä aletaan ymmärtää, että yhtä vähän kuin yksi johtaja voi ymmärtää niitä lukemattomia asioita, jotka vaikuttavat työntekijöiden kannalta tuotannon mielekkyyteen, voivat kannattavuuslaskelmat kertoa koko totuuden niistä lukemattomista, laadultaan erilaisista asioista, jotka vaikuttavat tuotannon yhteiskunnalliseen hyväksyttävyyteen. Kollektiiveista voi muodostua “kolmen demokratian yrityksiä” (3DY) : niissä vallitsee sisäinen, ulkoinen ja tuotedemokratia. Ulkoinen demokratia tarkoittaa sitä, että niille sopivat demokraattiset tuotteet etsitään erilaisten ja eritasoisten yhteisöjen demokraattisissa prosesseissa, joihin 3DY:n työntekijät osallistuvat vierailijoina.

Esimerkiksi kalliita henkilöautoja valmistaneen yhtiön raunioille syntynyt 3DY voisi käydä pitkiä neuvonpitoja sekä autoista kärsineiden että autoja vielä tarvitsevien ryhmien kanssa. Niiden pohjalta se alkaisi tuottaa olemassa olevia autoja varten lisäosia ja palvelupaketteja, jotka lisäisivät autojen demokraattista hyväksyttävyyttä ja niiden käyttäjien riippumattomuutta. Tällaisia voisivat olla häkäpöntöt ja muut paikallisen uusiutuvan energian käytön mahdollistavat varusteet, suurella nopeudella ajamisen estävät laitteet, auton liikkumisesta varoittavat valo-, haju- ja äänimerkinantolaitteet, autoa ympäröivät paksut pehmusteet, jotka vähentäisivät törmäysvahinkoja, sellaiset muutokset ja yksinkertaistukset auton elektroniikassa ja muussa varustuksessa, jotka helpottavat nyrkkipajoissa tapahtuvia korjauksia, sekä liftaus- ja muut järjestelymallit, joissa auton haitoista vielä kärsivät saisivat oikeuden tarvittaessa käyttää autoa omiin matkoihinsa ja kuljetuksiinsa.

Mutta tästähän tulee aivan toivottoman hidas ja tehoton järjestelmä! Aikaa tuhlautuu valtavasti kokouksissa istumiseen! Näin moni varmaan nyt närkästyy – kuten Lenin ja Trotski aikoinaan tuhotessaan väkivaltaisesti todellisen neuvostodemokratian. Mutta aikaa kuluu väistämättä paljon, kun kaikkien näkemykset otetaan huomioon ja keskustelun kautta yritetään löytää yhteisiä näkemyksiä – mikä juuri on demokratiaa. Toisaalta mitään parempaakaan keinoa ei ole yhteisen hyvän löytämiseksi. Vauhtia saadaan päätöksentekoon ainoastaan korvaamalla yhteinen hyvä harvojen eduilla.

Jälkikapitalistisessa maailmassa demokratian hitauteen on kuitenkin varaa, sillä tuottamisen ja työnteon pakko on nykyistä vähäisempi ja ihmisillä on siksi enemmän aikaa. Runsas yhteisvauraus merkitsee sitä, että monet välttämättömät tai nautittavat asiat ovat jokaisen käytössä riippumatta hänen henkilökohtaisesta työpanoksestaan. Lisäksi suuri osa tästä on ihmisten käytössä riippumatta kenenkään työpanoksesta, koska luontoa ei ole enää pakko muuttaa ihmisten alistamiseksi. Talouden toimintalogiikan muutos tekee kulttuurisesti yhä useammille ihmisille mahdolliseksi nauttia luonnon kauneudesta ja rikkaudesta sellaisenaan.

Koska enää ei ole pakko luoda riippuvuutta siirtämällä myönteisiä merkityksiä vanhoista tavaroista uusiin, yhä useampi voi käyttää vanhoja tavaroita ja nauttia niistä, kunnes ne todella muuttuvat käyttökelvottomiksi. Monien esineiden kohdalla tämä merkitsee useiden sukupolvien ja satojen vuosien mittaista käyttöikää. Näin ollen tavaroita tarvitsee tuottaa ja niiden eteen tehdä työtä ratkaisevasti nykyistä vähemmän.

Työ ja tuotanto vähenevät myös siksi, että modernin kapitalismin alistussuhteista vapautetut ihmiset löytävät uudelleen kykynsä nauttia elämästä kuluttamatta ja tuottamatta mitään. Se merkitsee kiireettömiä aamuja, lasten kanssa telmimistä, rauhallista ja päämäärätöntä kuljeskelua, luonnon helmassa makailua ja monia muita joutenolon muotoja. Mutta kuluttamattomuus merkitsee myös ihmisten vapaan kanssakäymisen siivittämää jutustelua, tarinointia ja väittelyä. Parhaimmillaan tämä on samalla demokraattista kannanmuodostusta, josta ihmiset nauttivat ja joka herättää heidän intohimonsa. Osallistuminen muodollisen demokratian elinten toimintaan eritasojen erilaisissa yhteisöissä ei siksi tunnu ajan haaskaukselta vaan itsestään selvältä, luontevalta ja monista jopa nautinnolliselta. Elämä ja demokratia kasvavat yhteen.

Page Top
 

Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info/)

14.1.2004