| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 18.10.2012. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Suomalainen todellisuus: 16 tunnin työpäivä 7 päivänä viikossa
Perheiden, lasten ja nuorten kurjuudesta raportoidaan taajaan: häiriökäyttäytymistä, kasvatuksen laiminlyömistä, perheiden hajoamista, väkivaltaa... Useimmiten näihin reagoidaan joko moralisoiden tai sitten suosittelemalla perheenjäsenille lisää neuvontaa, koulutusta, terapiaa, valvontaa tai suojelua.
Harvoin tuodaan esiin se, että lapsiperheet ovat Suomessa tiukoilla. Vaikka työaikalainsäädännössä puhutaan vapaa-ajasta ja lomista, useimmille pienten lasten isille ja äideille tämä on vain vitsi. Palkkatyöajan päätyttyä kotona odottaa työvuori: ruoanlaittoa, tiskausta, siivousta, vaatehuoltoa, remonttia, lasten kasvatusta, tukiopetusta, lasten leikkeihin ja harrastuksiin osallistumista, heidän lohduttamistaan, riitojen selvittelyä jne. Vaikka jotkut voivat pitää tätä kaikkea hauskana harrastuksena, useimmille se on totisinta työtä. Tämän kaiken lisäksi ”vapaa-aikaan” lankeaa vielä palkkatyön varjo: työn tai työpaikan fyysinen tai psyykkinen rasitus vaatii kompensointia. On ”rentouduttava” tai puolison on toimittava terapeuttina.
Ei ole ihme, jos kaikki eivät kestä tätä raadantaa ja stressiä, vaan alkavat oireilla, laiminlyövät ilmiselvät velvollisuutensa, toimivat täysin omien arvojensa vastaisesti...
Vaikka Suomessa muutoin ollaan hyvin tarkkoina, että työntekijöille maksetaan palkkaa, kaikki työaikanormit ylittävistä kotitöistä ei yleensä makseta lainkaan. On kuitenkin olemassa poikkeus: töistä maksetaan, jos joku perheen ulkopuolinen pannaan tekemään niitä.
Sen lisäksi, että kotityö on palkatonta, sen arvostusta heikentää ratkaisevasti se, että kotityötä ei virallisesti ole edes olemassa: sitä ei lasketa mukaan bruttokansantuotelaskelmiin. Kuitenkin esimerkiksi Ranskan presidentin aloitteesta muutama vuosi sitten istuneen Stiglitzin komitean mukaan rikkaissa maissakin tämän työn arvo työtunneissa mitattuna on suurempi kuin kaiken muun työn. Niinpä virallinen talous käsittää alle puolet kaikesta taloudellisesta toiminnasta.
Kun olennainen osa taloudesta jätetään tarkastelun ulkopuolelle, talouspuheesta tulee järjettömyyksien toistelua. Helposti tehdään sellaisia talouspoliittisia ratkaisuja tai annetaan vapaat kädet sellaisille talousvoimille, jotka luovat yhä uusia kotihelvettejä.
Tätä taloutemme irrationaalisuutta lisää vielä se, että kotityön virallisesta maahan polkemisesta huolimatta vallitsee laaja yksimielisyys kotiyön periaatteellisesta tärkeydestä. Monien mielestä se on itse asiassa tärkeämpää kuin useimmat muut työt.
Miten ihmeessä sitten näin hulluun tilanteeseen on päädytty ja miksi sen annetaan jatkua? Taustalla on se, että aiemmin talous rakentui nimenomaan laajojen ja monipuolisten kotitalouksien ympärille. Moderni kapitalistinen talous ei syntynyt tämän talouden pohjalta, vaan enemminkin valtiolliseen talouteen kytkeytyen. Taloudellisen kasvun avain on luonnonvarojen riistokäytön ohella ollut se, että kotitalouksissa suoritettavasta työstä ei ole tarvinnut suorittaa täyttä korvausta ja että kotitalouksien resurssit on tarpeen mukaan voinut imeä viralliseen työhön tai kulutukseen. Niinpä rikkauksia kasaava valta haluaa tilanteen jatkuvan.
Mutta me, jotka emme kasaamisesta juuri kostu, voimme mielessämme miettiä, haluammeko enemmin markkinoiden suoltamia uusia vempeleitä ja huvituksia, vai hyviä olosuhteita uusien sukupolvien kasvulle.
Voit kommentoida tätä kirjoitusta julkisesti toisella sivustollani: tammilehto.info/kotityo22.php
|
Palautetta kirjoittajalle (myös tämän sivuston teknsisistä yksityiskohdista) voi
lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Takaisin tekijän (Olli Tammilehto) kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)
18.10.12