| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu kirjassa Uusi Eurooppa - haaste vasemmistolle, toim. Risto Kolanen ja Kalevi Suominen, Tammi, Helsinki 1990. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Kun kehityksen solarium
ei enää sokaise
Euroopan rautatieasemalla kaikilla on kiire muutoksen pikajuniin. Rientäessään intercityynsä nuoret interrailarit törmäävät asemalla sormi suussa odottavaan vanhukseen. Kas, sehän on vasemmisto, tuo tietosanakirjan radikaaliksi määrittelemä katsantokanta. Mutta mitä tarkoittaakaan radikaali? Myös fasistit ja ääriliberaalit ovat olleet radikaaleja. Ehkä vasemmistoa luonnehtiikin paremmin sosialismin kannattaminen? Ei kelpaa tämäkään: kyse ei ainakaan ole kansallissosialismista eikä vasemmisto nykyisin halua joutua samaan luokkaan stalinistien kanssa.
Mikä saa kaikesta huolimatta aktiivit ja älykkäät nuoret tarttumaan tämän neuvottoman vanhuksen vapaana olevaan käteen? Kysymyksessä lienee aavistus, että samanlainen herkkyys epäoikeudenmukaisuudelle ja sorrolle, joka heitä nyt liikuttaa, on vanhustakin aikoinaan motivoinut.
Mutta on myös monia oikeudenmukaisempaan yhteiskuntaan pyrkiviä, jotka välinpitämättömästi sivuuttavat vanhuksemme: vasemmisto on sortanut kansoja ja omalla toiminnallaan lisännyt epäoikeudenmukaisuutta.
Synkät tulokset vasemmiston toisen pääsuuntauksen, kommu nismin, pesänselvityksestä ovat nyt kaikkien tiedossa. Niin idässä kuin lännessä kommunistit katsovat kaihoten toista päähaaraa, sosialidemokratiaa. Mutta tämänkin suuntauksen tilien tarkempi tutkiminen johtaa lähes yhtä synkkään tulokseen.
Länsi-Euroopan 500 vuotta sitten aloittama sota Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan kansoja ja kulttuureja vastaan on jatkunut myös viimeiset sata vuotta. Lähetyssaarnaajat ovat rakentaneet sillanpääasemia, syrjäyttäneet paikallisia johtajia sekä heikentäneet kulttuurien henkisiä rakenteita ja vastustuskykyä. Euroopan liikemiehet ja valtiot ovat tuhonneet omavaraisuuteen, yhteisalueiden käyttöön ja vastavuoroisuuteen perustuneet taloudet. Maat ja kansat on yksi toisensa jälkeen liitetty pääomia Eurooppaan - ja eurooppalaistettuihin maailmankolkkiin - kasaavaan maailmanjärjestelmään. Tätä sortoa vastaan kapinoivat on pidetty kurissa maailmanlaajuisesti toimivalla sotakoneistolla.
Tuloksena on ollut hirvittävä epäoikeudenmukaisuus: pellot ovat tuottaneet yhä enemmän, mutta nälässä ja kurjuudessa elävien ihmisten osuus on vain lisääntynyt. Köyhien käytössä aikaisemmin ollut maa on siirretty tuottamaan ruokaa Euroopan sioille ja lehmille sekä vaatekuitua, teollisuusraaka-aineita, nautintoaineita, herkkuja ym. sikojen ja lehmien rasvasta lihoville ihmisille.
Eikä tässä valitettavasti ole puoliakaan maanosamme läntisen puoliskon aikaansaamasta epäoikeudenmukaisuudesta. Samaan aikaan kolmannen maailman sorron kanssa on röyhkeästi kavennettu tulevien ihmissukupol vien elinmahdollisuuksia - puhumattakaan kymmenien tuhansien eläin- ja kasvilajien tappamisesta sukupuuttoon. Ainutkertaisia luonnonarvoja on tuhottu peruuttamattomasti. Luonnon tuottokyky ja kaikkea elämää ylläpitävien maapallonlaajuisten ekologisten järjestelmien toiminta on vaarannettu - useimmiten täysin tyhjänpäiväisten tarkoitusten vuoksi.
Kaiken tämän vääryyden tapahtuessa sosialidemokraatit tai niitä lähellä olevat puolueet ovat olleet pitkiä aikoja vallassa mm. Pohjoismaissa, Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Silloin puolueet ovat aktiivisesti harjoittaneet riistopolitiikkaa. Kun sosialidemokraateista on joskus kuulunut kolmannen maailman ja luonnon riistoa arvostelevia ääniä, kysymys on useimmiten ollut reaktiosta ulkopuolisten kansalaisliikkeiden, aktivistien ja tutkijoiden toimintaan.
Vasemmiston omassa piirissäkin tajutaan oman pesän likaisuus. Miten siihen pitäisi suhtautua? Neuvottomuus lienee toistaiseksi vallitsevaa. Jotkut ovat kuitenkin tehneet radikaalin johtopäätöksen: uskosta edistyksen väistämättömyyteen siirrytäänkin käsitykseen, joka kieltää mahdollisuudenkin edistykseen. Ihmiset eivät kerta kaikkiaan voi tehdä maailmaa paremmaksi. Marx korvataan Nietzchellä.
Toinen vaihtoehto on ryhtyä etsimään
niitä syitä, jotka ovat saaneet vasemmiston harjoittamaan
riistopolitiikkaa. Ei kai voi pitää itsestään
selvänä, että oikeuden mukaisuuteen pyrkivä liike
päätyy lisäämään
epäoikeudenmukaisuutta? Ehkä syy on joissakin
väärissä uskomuksissa, jotka sekä kommunistit että
sosialidemokraatit ovat omaksuneet?
Talouden pohjalle
Suurin osa ihmisten ja luonnon riistosta, jota Itä- ja Länsi-Eurooppa ovat harjoittaneet on tapahtunut talous"elämän" normaalin toiminnan yhteydessä. Talouden kritiikki onkin ollut keskeinen osa vasemmiston ajattelua. On arvosteltu sitä, kuinka tuotannon tulokset jakautuvat epäoikeudenmukaisesti tai työväenluokan etujen vastaisesti. On suunniteltu ja toteutettu reformeja tai vallankumouksia asiantilan korjaamiseksi. Mutta onko talousjärjestelmän kritiikki mennyt kyllin syvälle?Vasemmisto ei yleensä ole asettanut kyseenalaiseksi itse teollista tuotantojärjestelmää. On ikään kuin oltu huolissaan vain siitä, kuka autoa ajaa ja ketä otetaan matkustajiksi - harvoin edes siitä, minne ajetaan. Se, onko auto ylipäänsä oikea kulkuneuvo, on ollut keskustelun ulkopuolella.
Marxin laajassa tuotannossa kyllä esiintyy ituja myös tuotantokoneis ton kritiikistä: esimerkiksi Pääoman ensimmäisessä osassa kerrotaan, miten kutomakoneiden suurentamisella estetään työläisten kapinointi. Marxin ja muiden vasemmistoajattelijoiden käsitys teollistumisen edistyksellisyydestä ja välttämättömyydestä on kuitenkin lähes täysin tukahduttanut nämä idut.
Modernin tuotantokoneiston tehtaineen ja palvelulaitoksineen ajatellaan olevan jonkinlainen sampo, joka on vain otettava pois pahalta Pohjan porvariakalta. Käsityksen takana on vasemmistointellektuellien porvaristolta omaksuma uskomus, että rikastuminen on mahdollista pelkästään työtä tekemällä.
Vielä 1700-luvulla ajateltiin yleisesti, että toisaalta luonnon tuottavuus, toisaalta tuotteiden kerääminen yksiin käsiin sodalla, ryöstämällä tai muulla keinolla olivat rikastumisen perusta. Tästä syystä ihmiskunnan yleistä ja rajatonta aineellista vaurastumista ei voitu kuvitella. Näin ajatteli myös tunnettu englantilainen taloustieteilijä David Ricardo uransa alkuvaiheissa. Myöhemmin hän kuitenkin muutti käsityksiään: Ricardo kehitti työnarvoteorian, jonka mukaan ihmistyö loi koko ajan uutta rikkautta. Nyt voitiin uskoa yleisen taloudellisen edistyksen olevan mahdollista rajattomiin. Ricardon teorian ja sitä seuranneiden marxilaisten talousteorioiden mukaan taloudellinen vaurastuminen on näyttänyt olevan pääosin - ja imperialismin kukistamisen jälkeen kokonaan - kunkin kansakunnan sisäinen asia, joka perustuu työhön ja kasautuneeseen työhön eli koneisiin.
Jokainen on nykyisin valmis myöntämään, että teollinen sampo sotkee pahanpäiväisesti ympäristönsä ja että sen esiinloihtiminen on vaatinut miljoonia veriuhreja. Mutta silti luottamus sampoon on vahva vasemmiston keskuudessa: sen uskotaan periaatteessa tuovan enemmän hyvinvointia kuin kärsimystä ja siksi sen puoleen käännytään kaikissa ahdingoissa - myös niissä, jotka koskevat ympäristön pilaantumista ja Etelän kansojen hätää.
Mitä oikein tapahtuu sammon kiiltävän kuoren alla? Siellähän muokataan uuteen asuun luonnosta otettuja raaka-aineita. Peltojen, laitumien ja metsien tuotto sekä koskien liike-energia on ollut ja on vieläkin useimmiten teollistamisprosessien lähtökohta. Mutta nämä luonnon rikkaudet ovat jo ennen teollistamista olleet ihmisten käytössä. Useimmiten ne ovat olleet käytännössä yhteisiä alueita, joilta tavalliset ihmiset ovat saaneet tarvitsemansa ruoan, rehun ja polttopuut sekä ainekset taloihinsa sekä harvoihin käyttö- ja statusesineisiinsä. Lisäksi suoranaisen hyötykäytön ulkopuolella olleet lajit ja resurssit ovat pitäneet yllä olosuhteita, joihin ihmisten ja ekosysteemien hedelmällinen yhteiselo on perustunut.
Teollistaminen on kaikkialla merkinnyt yhteisalueiden ryöstämistä ja siirtämistä yksityiseen tai valtiolliseen käyttöön. Vailla suurta omaisuutta olleet, aikaisemmin kohtuullisen rikasta elämää viettäneet ihmiset on näin ajettu kurjuuteen. Tämä tapahtui Englannissa jo uuden ajan alussa aitaamalla yhteisiä laitumia lampaille, jotka tuottivat villaa paisuvalle käsityöhön perustuvalle mutta teollisesti organisoidulle kangastuotannolle. Tämä tapahtui viime vuosisadan jälkipuoliskolla Suomessa, kun maaseudun maattomia ylläpitänyt metsien yhteiskäyttö oikeus lakkasi niiden muuttuessa puun"jalostus"teollisuuden raaka-aineeksi. Tämä tapahtuu tällä hetkellä Intiassa, kun pienen modernin sektorin tarvitseman sähkön tuottamiseksi on joidenkin kansojen kotimaa kokonaisuudessaan hukutettava veden alle. Tämä tapahtuu Jaakko Pöyry Oy:n suunnittelemana Thaimaassa, jossa köyhien pelloista tehdään puuntuotantokenttiä.
Teolliseen sammon kuoren alta paljastuvat myös kaivokset ja louhokset sekä öljy- ja kaasulähteet. Niistä saatavat uusiutumattomat raaka-aineet on useimmiten otettu käyttöön vasta industrialismin myötä. Siksi niiden hyödyntäminen näyttää olevan teollisen kulttuurin ihmiskunnalle antama lahja, jota ei ole otettu keltään pois. Mutta maankuoren rikkauksia ei voi käyttää eristyksissä kaikkea elämää kantavasta biosfääristä, elokehästä. Louhokset repivät rikki laajat alueet elävää maata. Kaivokset ja öljylähteet saastuttavat vesistöt ja pohjavedet. Kaasun poraukset sulattavat Siperiassa arktisen elämän kivijalan, ikiroudan. Kaivannaisten hyväksikäytössä ympäristöön pääsevät aineet muuttavat maa perän, vesistöjen ja ilmakehän koostumusta. Näiden kyky ylläpitää ihmisten ja useimpien muiden lajien elämää heikkenee.
Näin ollen myös uusiutumattomien raaka-aineiden teollinen käyttö on ryöstöä. Paitsi yhteistä maata ryövätään myös kaikkien ihmisten ja muiden elollis ten kallisarvoisinta rikkautta, elokehän toimintakykyä. Ja pahanteon kohteena eivät ole vain nykyiset sukupolvet vaan myös tulevat, sekä todella elävät että ne, jotka olisivat voineet elää...
Entä parempi teknologia? Sillähän voidaan luonnonvaroja hyödyntää nykyistä vähemmin vaurioin. Mutta kul loinkin käytettyä puhtaampaa teknologiaa on aina ollut olemassa tai näköpiirissä. Se on vain lähes aina ollut myös huomattavasti kalliimpaa. Se ei ole ollut "kannattavaa". Toisin sanoen jos elämän vaarantamista olisi edes jossain määrin vältetty, useimmat teolliset tuotteet olisivat olleet ja olisivat edelleen liian kalliita.
Missä suhteessa liian kalliita? Teollisen tuotannon mielekkyyden kannalta riittävän suuria määriä ei yksinkertaisesti olisi mennyt kaupaksi. Perinteisin menetelmin valmistetut tuotteet olisivat olleet laatuunsa nähden vähintään yhtä houkuttelevia. Tai sitten tuotteen ostamiseen tarvittavan rahan tai työajan käyttö muihin tarkoituksiin olisi näyttänyt mielekkäämmältä.
Teollisuuden muodostuminen talouden hallitsevaksi osaksi on siis ollut ja on
edelleenkin mahdollista vain ryöstön avulla. Näin on myös
rahatalouden ahtaasta näkökulmasta: yhteisen ympäristön
turmelemisesta ei makseta edes selvästi rahassa ilmaistavia kustannuksia.
Kuluttajan kohmelo
Mutta moderni taloushan tuo ihmisten ulottuville lukemattomia hyödykkeitä, joista aikaisemmin ei voitu uneksiakaan. Eivätkö nämä kompensoi ihmisten yhteiseen perintöosaan kohdistuvaa ryöstöä? Ainakaan vasemmistolaisen ei luulisi tällaista kompensaatiota voivan hyväksyä: maailman köyhät, ihmiskunnan enemmistö, ei hyödykkeistä juuri hyödy, vaikka juuri heihin yhteisalueiden ryövääminen kohdistuu ankarimmin.Toisaalta useimmat uudet hyödykkeet ovat vastauksia teollisuusyhteiskun nan synnyttämiin ongelmiin. Toisin sanoen ne merkitsevät parannusta ihmisten elämään vain siksi, että elämän edellytyksiä on ensin huononnettu. Esimerkiksi auto on tärkeä, koska työpaikat ja asunnot on viety etäälle toisistaan ja koska lähiympäristö on tehty niin epäviihtyisäksi, että sieltä haluaa pois vapaa-aikoinaan.
Lisäksi on hyvin kyseenalaista saadaanko tavaroita ja palveluja ostamalla useinkaan tyydytystä niihin tarpeisiin, jotka syvim miltään ovat hyödykkeiden hankinnan motivaationa. Kylläisen ja lämpimän ihmisen tyydyttämättömät tarpeet liittyvät parisuhtei siin, sosiaalisuuteen, itsensä toteuttamiseen ja merkityksen etsintään tai henkisyyteen. Mainostajat tämän hyvin tietävät. Niinpä Coca Cola -mainoksessa ei kerrota juoman eduista vaan kuvataan nuoria ihmisiä, joilta ei hyvää seuraa näytä puuttuvan. Useimmat automainokset vihjaavat ajokin yhteydestä naissuhteisiin tai puhtaaseen luontoon. Mutta selväähän on, ettei toisia ihmisiä ja elämän mieltä löydä tavaroiden kautta.
Ja lopuksi, jotta viimeinenkin hohto teollisuuskulttuurin yltä himmenisi: teollinen tuotanto ei välttämättä tyydytä hyvin edes aineellisia tarpeitamme. Se, mitä tarvitsemme, määritellään ylhäältä päin, valtion tai suurten yhtiöiden taholta. Tuotteet suunnitellaan standardi-ihmistyypeille, sitä harvemmille mitä isommasta tuotteesta on kysymys. Valtiolliset määräykset sanelevat, mitä jokaisen ihmisen elämään tulee kuulua. Ihmisten toiveet taas vaihtelevat suunnattomasti.
Niinpä suuri osa teollisuusihmisistä asuu epäviihtyisässä asunnossa, joka on varustettu kalleilla pakollisilla mukavuuksilla, joista mielellään luovuttaisiin, jos edes jokin asumistoiveista toteutuisi. Sitäpaitsi juuri asumisen kohdalla tuotannon ja tarpeiden kohtaamattomuus tulee kärjistetyimmin esiin: huolimatta siitä, että teollisuustuotanto on toista sataa vuotta kasvanut kasvamistaan, asuntopula koettelee lähes kaikkia teollisuusmaiden suurkaupunkeja.
Kaiken edellä olevan tarkoitus oli siis osoittaa, etteivät rikkaudet kasaannu rikkaille teollisuuskulttuurissakaan jonkin salaperäisen voiman avulla, vaan yksinkertaisesti ryöstämällä ne toisilta ihmisiltä. Moderni sivilisaatio ei siis tässä suhteessa eroa aikaisemmista keskitetyistä valtajärjestelmistä. Industrialismia ennen rikkauksien alkuperä oli kaikille jokseenkin selvää. Nyt sen sijaan jopa vasemmisto, joka on pitänyt oikeudenmukaisuutta johtotähtenään, on tullut sokeaksi yhteiskuntamme rikkauksien äärimmäisen epäoikeudenmukaiseen alku perään.
Mutta miten on vasemmisto saatu niin yleisesti
omaksumaan epäoikeudenmukaisuuden peittävät talousopit?
Osittain kysymys on ollut siitä, että vasemmiston käsityksiä
ovat muotoilleet intellektuellit, jotka ovat olleet kiinteä osa yleistä
eurooppalaista kulttuuria. Uudella ajalla maanosamme älymystön
suurimpia tehtäviä on ollut luoda muiden maanosien ja luonnon
valloituksen oikeuttavaa ideologiaa.
Akanvirtoja
Toisaalta on kysymys vasemmiston sisäisen välienselvittelyn tuloksesta. Ryöstöteollistamisen ideologiaa eivät läheskään kaikki hyväksyneet. Toisen maailmansodan jälkeen industrialismin logiikan vastaiset suuntaukset ovat kuitenkin jääneet pahasti varjoon.Työläisten spontaanit liikkeet heidän ihmisarvonsa puolesta on yleensä aina nähty vasemmistolaisina. Tällaisia olivat 1700-luvulla Ranskassa ja Englannissa monet kapinat, joissa koneita särjettiin. Vuosina 1810-1820 koneensärkijöiden liike nousi Englannissa vallanku moukselliseen voimaan ja maan koko yhteiskunnallinen järjestys oli uhattuna.
Yleinen käsitys on, että yksinkertaiset ihmiset vihasivat koneita, koska ne tekivät työtä nopeammin ja tehokkaammin kuin he itse. Todellisuudessa kapinoinnin syy oli aivan toinen: koneiden avulla työläiset pakotettiin tekemään suuria määriä näennäisesti kunnollisia mutta todellisuudessa kehnoja kankaita ja muita tuotteita. Tämä oli loukkaus työntekijöiden ammattiylpeyttä ja ihmisarvoa kohtaan. Niinpä liikkeelle nimensä antaneen Ned Luddin oma kapina alkoi, kun hän sen sijaan, että olisi totellut ja tuottanut huonolaatuista kangasta, otti moukarin ja löi kutomakoneen säpäleiksi. Luddiittien kukistamisessa nykyisen vasemmiston keskeisellä voimalla, ammattiyhdistyksillä, oli keskeinen osa.
Marxilaisvaikutteisten vasemmistosuuntauksien vahvimmat kilpailijat, anarkistit, ovat suhtautuneet kriittisemmin teollisuusjärjestelmään. Näillä on useimmiten ollut ihanteena hajakeskitetty, pienyh teisöistä koostuva yhteiskunta. Monet anarkistit ovat pyrkineet tehdasteollisuusjärjestelmän lopettamiseen ja maaseutumaisen elämäntavan uudelleen luomiseen. Anarkisti-klassikoista tarkimmin taloutta on käsitellyt Pjotr Kropotkin. Viime vuosisadan lopussa hän hahmotteli Englantia, joka olisi perustunut omavaraiseen biologiseen viljelyyn. Suomessakin elinaikanaan hyvin tunnettu Kropotkin korosti yhdistetyn pelto- ja verstastyön fyysisiä ja moraalisia etuja.
Anarkistisilla teollisuuskriittisillä näkemyksillä oli paljon kannatusta vuosisadan alun Venäjällä, sotien välisen ajan Saksassa ja tasavaltalaisten keskuudessa Espanjan sisällissodassa. Bolshevikkien ja fasistien väkivaltakoneistot kuitenkin jyräsivät ne alleen.
Industrialismin logiikan hylkäävän vasemmiston ei siis nyt tarvitse lähteä tyhjästä, vaan sillä on vähintään yhtä pitkä ja rikas traditio takanaan kuin vallitsevalla teollisuusvasemmis tolla. Sitäpaitsi traditio ei ole koskaan kokonaan katkennut. Se elää Euroopassa nykyäänkin mm. yhtenä ympäristöliikkeiden ja vihreiden suuntauksista.
Kun kuvitelma oikeudenmukaisesta teollisuusyhteiskunnasta hylätään, vallitsevaa vasemmistopolitiikka on muutettava perusteellisesti. Kysymys ei enää ole ensisijaisesti oikeudenmukaisesta jaosta vaan epäoikeudenmukaisen, ryöstöön perustuvan tuotannon lopettamisesta. Mutta tehtaiden sulkeminen - sehän merkitsee työttömyyttä, eihän vasemmisto työväenluokan etujen puolustajana voi sellaista ajaa! Näin luonnollisesti tullaan reagoimaan.
Vallitsevien talousoppien uudelleen arviointi johtaa kuitenkin uuteen käsitykseen myös työttömyydestä ja työväen eduista. Kolmannessa maailmassa ja tulevaisuudessakin on työläisiä, joten tuotanto, joka tapahtuu heidän olemassaolonsa kustannuksella tuskin voi olla työväen yleisten etujen mukaista.
Suuri osa nykyisestä tuotannosta tuottaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Voidaanko siihen osallistumista kutsua työksi sanan tavanomaisessa merkityksessä? Yleensä ajatellaan, että työ on hyödyllistä toimintaa. Jos toiminnan saldo on pahasti negatiivinen, käytetään 'työn' sijasta muita sanoja: pahanteko, ilkivalta, kiusaaminen, tihutyö, rikos...
"Työ", jota voidaan ylläpitää vain ryöstämällä ei ole ihmisarvolle sopivaa. Toisaalta maailma on tulvillaan mielekkäitä tehtäviä, jotka eivät tuhoa elämän edellytyksiä. Todellisesta työstä ei siis ole puutetta. Ongelma on vain siinä, että varsinaista työtä tekemällä ei helposti saa toimeentuloa. Miten tämä on mahdollista?
Yksi syy on, että mielekkään työn tuotteet näyttävät kovin kalliilta, koska virallisen talouden hinnat on ryöstöllä saatu keinotekoisen alhaiseksi. Toisaalta eurooppalaisten valtioiden ja lainsäädännön historia on uudella ajalla keskeisiltä osiltaan ryöstötalouden tukemista. On luotu lukemattomia virallisia säädöksiä, jotka tekevät autonomisen toimeentulon vaikeaksi. Näiden rinnalle on syntynyt kansalaisyhteiskunnan tasolle epävirallisia normeja, jotka saavat todellista työntekoa yrittävän näyttämään hassahtaneelta.
Olennaista vasemmistopolitiikassa on siis mielekkään, riistottoman työn tekeminen uudelleen mahdolliseksi. Ryöstön oikeutus on vietävä ja yritykset on pakotettava maksamaan toiminnastaan aiheutuvat todelliset kustannukset. Näin ryöstötalouden taholta tuleva kilpailu saadaan vähenemään. Toisaalta vasemmisto voi erilaisiin kansalais-aloitteisiin ja -liikkeisiin osallistumalla, muuttaa työtä koskevia epävirallisia normeja. Kansanliikkeet voivat myös saada Euroopan parlamentit kumoamaan ryöstötalouden sallivia ja sitä edistäviä lakeja.
Vasemmiston pitkä kuherruskausi teollisuuskapitalismin kanssa on ymmärrettävää: kehityksen solarium on häikäissyt useimmat eurooppalaiset. Ympäristökriisin, kolmannen maailman todellisuuden ja uuden ajan Euroopan rikollisen menneisyyden työntyminen maanosamme tajuntaan, on muuttanut tilanteen. Solarium ei enää sokaise ja yhä enemmän aletaan katsoa asioita oikean auringon valossa. Sivilisaatiomme kritiikki nousee joka tapauksessa keskeiseksi osaksi eurooppalaista kulttuuriamme - huolimatta Itä-Euroopan muutoksen aiheuttamasta tilapäisestä eurohurmasta. Mutta ilman vasemmistoa kritiikki helposti sivuuttaa oikeudenmukaisuuden, ja kohta ollaan valmiita ekologisen puhtauden nimissä pönkittämään uusia sortojärjestelmiä.
Euroopan rautatieasemalla voi vasemmisto-vanhus jäädä
neuvottomana seisomaan ja lopulta ajautua yritysjohtajien sille varaamaan
salonkivaunuun. "Vasemmisto" jää henkiin, mutta vain outona, kreivien
ja vapaaherrojen kaltaisena menneistä ajoista kertovana nimityk senä.
Vasemmisto voi myös lähteä oikeudenmukaisuutta etsivien uusien
liikkeiden härkävaunuun. Siellä se voi kokea uudelleen, kuinka
paljon suloisemmalta maistuu köyhänä toverin antama
hapanleipä kuin rikkaana teollisuusjohtajan kermakakku.
Kirjallisuutta:
Hornborg, Alf: Imperialismens Termodynamik. Tvärsnitt, 4 1989Leiss, William: The Limits to Satisfaction: on needs and commodities. Marion Boyars, Lontoo 1978
Roc, Leopold: Industrial Domestication, Industry as the Origins of Modern Domination. The Fifth Estate, Summer 1988,5-7
de Romaña, Alfredo L.: The Autonomous Economy, An Emerging Alternative to Industrial Society, Part 1: The Vernacular/Informal Sphere vis-á-vis the Formal/Industrial Sector. Interculture, Vol.XXII, No. 3, Summer 1989
de Romaña, Alfredo L.: The Autonomous Economy, An Emerging Alternative to Industrial Society, Part 2: Impoverishing Economic Growth. Interculture, Vol. XXII, No. 4, Fall 1989
Visvanathan, Shiv: On the Annals of the Laboratory State. Kirjassa Science, Hegemony and Violence, toim. Ashis Nandy, Oxford Univ. P., New Delhi 1988,257-288
Wallerstein, Immanuel: Historiallinen kapitalismi. Vastapaino, Tampere 1987
Woodcock, George: Anarchism. Penguin, Aulosbury 1975
Zerzan, John: Elements of Refusal. Left Bank Books, Seattle 1988 (Sisältää mm. esseen Who Killed Ned Ludd?)
Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.
Takaisin Olli Tammileh don kotisivun alkuun