| Tätä Olli Tammilehdon kirjoitusta Helsingin Sanomat ja monet muut lehdet eivät suostuneet julkaisemaan. Se on julkaistu Tiedonantajassa 16.12.05 ja lyhennettynä Suomen Luonto 2/2006:ssa. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Sähköpiippujen maa
Mona Nilsson, Tytti Enroot-Nortes, Christian Blom, Mirja Ruokoranta ja Risto Juusela: Ihmiskunta ja langaton peli, Panoksina terveys, talous ja ympäristö. HouseProtector/EMF-books, Järvenpää 2005
Kun sivistynyt suomalainen vierailee Idässä tai Etelässä, hän nyrpistää nenäänsä: tällä tavalla ei tehtaiden ja tupakoitsijoiden meillä koskaan sallittaisi myrkyttää tavallisten kansalaisten hengitysilmaa! Mutta hänelle tuskin juolahtaa mieleen, että moni Euroopan sivistysmaista tuleva matkailija voi kohta rypistää otsaansa, kun yllättävä päänsärky tai pahoinvointi kertoo heille suomalaisen ympäristönsuojelun alikehityksestä. Kyse ei ole “rahan hajusta” puunjalostuspaikkakunnilla, vaan holtittomasti käytetystä sähkömagneettisesta säteilystä, jonka vaarat alkavat olla yhä useampien ulkomaalaisten tiedossa.
Suomen puhtaudella ratsastavien markkinamiesten kauhukuva tulee väistämättä mieleen, kun lukee syksyllä ilmestynyttä kirjaa Ihmiskunta ja langaton peli. Tämän viime keväänä Ruotsissa ilmestyneeseen kirjaan Spelet om 3G, Fakta och desinformation i det trådlösa samhället perustuvan teoksen taustalla ovat muualla paljon huomiota herättäneet ympäristökamppailut kännykkämastoja ja uusien langattomien teknologioiden käyttöönottoa vastaan. Esimerkiksi Bayerin osavaltiossa Saksassa uusien kännykkäverkkojen vastustajat keräsivät viime kesänä 400 000 nimeä adressiinsa.
Kirja välittää Suomeen sen laajan kansainvälisen keskustelun, joka koskee matkapuhelimien ja muiden elektronisten laitteiden päästämän sähkömagneettisen säteilyn vaaroja. Tämä kännykkäkansalle olennaisen tärkeä näkemysten vaihto on Nokialandiassa onnistuttu tehokkaasti sensuroimaan. Suomalainen media on luonut ihmisille kuvan, jonka mukaan tieteen vakaa käsitys on, että mikroaaltosäteily on vaaratonta ja että ainoastaan jotkut hassahtaneet tutkijat väittävät muuta. Lukuisia tutkimuksia ansiokkaasti referoiden Nilsson ja kumppanit välittävät lähes päinvastaisen näkemyksen: riippumattomat tutkijat saavat jatkuvasti tuloksia, jotka viittaavat kännykkäsäteilyn terveysvaaroihin. Toisenlaisia tuloksia tuottavat lähinnä vain teollisuuden talutusnarussa kulkevat tutkijat.
EU on osallistunut säteilyvaarojen selvittämiseen rahoittamalla laajan REFLEX-tutkimuksen, johon osallistui 12 laboratoriota Euroopan eri maista. Siinä havaittiin nykyiset suurimmat sallitut tasot reippaasti alittavan säteilyn aiheuttavan perinnöllisiä muutoksia ja stressiproteiinien lisääntymistä. Kyseiset proteiinit myötävaikuttavat syövän syntyyn.
Monet tutkimukset ovat osoittaneet myös suoraan kännykkäsäteilyn ja syövän yhteyden. Esimerkiksi Tukholman Karoliinisen sairaalan tutkijoiden yhdysvaltalaisessa Epidemiology-lehdessä vuonna 2004 julkaiseman tutkimuksen mukaan riski saada kuulohermokasvain nousee 3,9-kertaiseksi, kun kännykkää käytetään yli 10 vuotta. Pari vuotta aikaisemmin professorit Hardell ja Mild päätyivät samaan tulokseen. Silloin tutkimusta vähäteltiin sillä, että tutkimusta ei ole toistettu. Ilmeisesti nyt on palattava sen säteilyriskien vähättelijöiden yleisen dogmin toistamiseen, jonka mukaan säteilyllä voi olla vain lämpövaikutuksia: koska kerran kännykkä ei paista aivoja, mitään ongelmaa ei ole.
Kirjassa tuodaan esiin myös tuloksia, joiden mukaan sähkömagneettisesta säteilystä kärsivät myös muut kuin ihmiset. Tutkimusten mukaan säteily heikentää lintujen munimiskykyä. Niinpä Englannista ovat varpuset kadonneet samaa tahtia kuin kännykkämastoja on rakennettu.
Nämä tieteelliset tulokset ovat vaikuttaneet siihen, että monissa maissa suurimmat sallitut säteilytasot ovat selvästi alhaisemmat kuin Suomessa. Esimerkiksi Italiassa, Itävallassa, Sveitsissä, Venäjällä ja Kiinassa ovat normit huomattavasti tiukempia kuin meillä. Eniten huolta ihmisten terveydestä kantaa Salzburgin kaupunki. Siellä sallitaan vain 0,01 milliwatin tehoinen säteily neliömetriä kohti, kun Suomessa sallitaan tukiasemasäteilyn osua ihmiseen 450 000 kertaa voimakkaammin eli tehotiheydellä 4,5 W/neliömetri.
Kännykkäyhtiöiden perustama ja itse itseään täydentävä normiorganisaatio ICNIRP (Kansainvälinen ionisoimattomalta säteilyltä suojeluun keskittyvä komissio) yrittää nyt saada muun muassa Kiinan löysentämään normejaan, jotta uusin kännykkäteknologia voisi levitä maahan. Niinpä kirjassa siteerattu entinen taistolaisfilosofi, nykyinen SITRA:n tutkimusjohtaja Antti Hautamäki erehtyy pahasti haikaillessaan Suomeen kiinalaista kuria, jotta uusi teknologia edistyisi entistä nopeammin. Hautamäen kammoama, taloudellisesti vahingollinen eettinen keskustelu teknologian vaikutuksista on ilmeisesti Suomessa saatu marginalisoitua eliittipiireissäkin vielä tehokkaammin kuin Kiinassa.
Suomen säteilyturvakeskus nimittäin ottaa turvanorminsa suoraan kännykkäyhtiöiden hallitsemalta ICNIRP:ltä. Muut viranomaiset taas kirjan lukuisten esimerkkien mukaan ovat täydellisesti delegoineet säteilyasioita koskevan vastuun säteilyturvakeskukselle. Tässä asiassa on siis Suomessa jo toteutettu uusliberaalien ideologien peräänkuuluttama teollisuuden itsesäätely eli periaate, jonka mukaan pukki on paras kaalimaan vartija.
Tuo paha t-sana, jota on luvallista käyttää vain kahdesta menneisyyden yhteiskuntajärjestelmästä, tulee valitettavasti mieleen kirjaa lukiessa. Totalitarismilta haiskahtavalla tavalla on pidetty huolta siitäkin, ettei suomalainen tutkijayhteisö saastu vääristä vaikutteista. Jorma Ollilan vaimo Liisa Ollila istuu nimittäin sosiaali- ja terveysministeriön kansainvälisellä osastolla portinvartijana, joka säätelee suomalaisten terveysalan tutkijoiden kansainvälistä yhteistyötä.
Mukana tässä kokonaisvaltaisessa hallinnassa ovat myös vihreiden johtomiehet. Vihreiden kansanedustaja Rauha-Maria Merijärvi teki vuonna 2000 kirjallisen kysymyksen Suomessa noudatettavista kännyköiden turvastandardeista. Osmo Soininvaara nuhteli häntä, koska piti säteilyn vaarallisuusväitteitä huuhaana.
Kirjan inhimillisesti koskettavinta antia ovat kuvaukset meneillään olevan teknologiakokeen akuuteista uhreista. He saavat kännyköiden ja niiden tukiasemien säteilystä niin voimakkaita akuutteja pahoinvointioireita, että joutuvat muuttamaan pois kotoaan ja nukkumaan Faradayn häkin tai metallihuovan sisällä. Suomalainen Bengt Mether matkusti Afrikkaan saakka säteilyvapaata turvapaikkaa etsimään – mutta turhaan. Pieni Suomi oli jakanut globalisaation siunauksia tehokkaasti. Sielläkin säteili Nokia.
|
Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info)
21.12.2005