| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu puolella lyhennettynä Voima-lehden numerossa 4/2002. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla . |
Lehtokansojen parissa
Olemme juuri palanneet Venäjältä. Tapaamme junassa tutun Venäjän tutkijan. Kehumme Venäjän junia ja langetamme tuomion tälle kalliille, hurjastelevalle, heiluvalle ja pahoinvointia tuottavalle Pendolinolle. Hän myötäilee varovasti. Jatkamme ylistämällä Marinmaan ja Udmurtian kylien kauneutta, omavaraisuutta ja tradition voimaa. Tutkija kertoo ensimmäistä kertaa kuulevansa jotain myönteistä Venäjän maaseudulta. Eikö siellä ole vain köyhyyttä? Eikö kouluja ja kaikkia palveluja lakkauteta?
Olemmeko olleet vain sokeita turisteja? Romantisoimmeko kurjuutta ja jälkeenjääneisyyttä.
***
Astumme illan pimetessä ystävämme Sergen lapsuuden kotikylän Kogosolan portista sisään. Neliön muodostavien kylänraittien varrella on aidattuja pihoja ja komeita hirsirakennuksia, joissa on kauniisti koristellut ikkunanpuitteet. Sergen isä tulee makuuhuoneesta tervehtimään meitä. Talon emäntä nukkuu, joten vanha vaatturi alkaa järjestää tarjottavaa: perunaa, leipää maitoa, yrttiteetä, marjoja ja äräkää eli pontikkaa - kaikki itsetuotettua. Isäntämme ei saa selvää epätäydellisestä venäjänkielestäni. Siirrymme vuorimarin kieleen, jota Serge tulkkaa englanniksi. Silloin tällöin törmäämme tuttuihin sanoihin: jalka on jal, luu on lu, veri on ver , puu on pu, vesi on vêt, jumala on jumo ja paarma on parmy.
Aamulla herätessämme kukot kiekuvat kilpaa. Isäntäväki on täydessä työntouhussa. Talon ainoa lehmä viedään muiden kylän lehmien kanssa yhteiselle laitumelle. Heinäpellolle lähdetään sukulaismiesten kanssa. Hanhiemot- ja -isät taapertavat kylänraitteja pitkin, ja jo suuriksi venyneet poikaset seuraavat tiiviinä jonona perässä. Autojen ja koneiden ääniä ei kuulu.
Olemme toisessa maailmassa. Mutta linnunteitse vain 540 kilometrin päässä loistoautoja vilisevästä venäläisten pääkaupungista ja sikäläisten alkuperäiskansaystäviemme valitsemasta "kauniista" italialaistyylisestä kahvilasta, jossa hinnat olivat huomattavasti korkeammat kuin Helsingissä. Toisen marilaisia eli tsheremissejä alistaneen kansan, tataarien, pääkaupunkiin Kazaniin keskieurooppalaisine kävelykatuineen ja afrikkalaisine ravintoloineen on vain 170 kilometriä.
Olemme tuolla pienellä "niemimaalla", joka jää Euroopan suurimman joen eteläpuolelle, kun se tekee pienen kierroksen pohjoisen kautta. Se kuuluu Volgan mutkan alueeseen, jota on pidetty suomalaisten (tai suomalaisuuden syntyyn vaikuttaneiden itäisten kansojen) alkukotina. Niemimaa on pienentynyt kolmanneksella, koska naapuritasavaltaan Tshuvassian puolelle kymmenisen vuotta sitten valmistuntu pato on levittänyt Volgan suureksi järveksi.
Sillä aikaa kun Serge on heinätöissä, hänen isänsä vie meidät hautausmaalle. Haudat ovat korkean ruohon ja puiden seassa villinä kasvavassa metsässä, kuten niin monessa kylässä Venäjällä. Kyse ei ole välinpitämättömyydestä, vaan siitä että hautausmaat ovat pieni korvike pyhille lehdolle, jotka ortodoksinen kirkko on onnistunut täältä Vuori-Marista hävittämään. Muuallakin Venäjällä on näin, sillä maan sydänalueiden maaseutukulttuuri on paljolti syntynyt muromien, meshtsheroiden, merjalaisten ja muiden muinaisten suomalais-ugrilaisten sulautuessa lännestä ja etelästä tulleisiin slaaveihin. Eräissä suomalais-ugrilaisissa piireissä elää sitkeänä käsitys, että suurin suomalais-ugrilainen kansa on venäläiset. Onhan 'Moskovakin' suomalais-ugrilainen nimi, jonka merkityksestä tosin kiistellään.
Sergen serkku kutsuu meidät saunaan aivan Kogosolan vieressä olevaan Jashmolkinoon eli marilaisittain Mitrusiriin. Se vaikuttaa samanlaiselta kuin majoituskylämme, mutta omavaraisuus on vieläkin suurempaa: näemme tallin, jossa nuoret miehet kasaavat autoa hajallaan olevista osista. Serkku elää puolet ajasta täällä, puolet merillä venäläisissä kauppalaivoissa. Sauna muistuttaa suomalaista, mutta vesi heitetään kiukaassa olevaan leivinuunin kaltaiseen aukkoon. Vihdat ovat tällä usein tammenlehviä. Monenlaisia muita vihdaksia käytetään parantaviin tarkoituksiin.
Kylänraitilla tulee vastaan mies, joka tietää heti, että olen suomalainen. Hän kertoo aiemmin tavanneensa suomalaisen valokuvaajan, joka ei pystynyt nukkumaan tässä kylässä, koska oli niin ihastunut näkemäänsä. Hän tuo kotoaan kopion Rax Rinnekankaan viitisen vuotta sitten tästä kylästä kirjoittamasta jutusta. Venäjännän hänelle jutun otsikon: "Onni on sitä, kun tarvitse kaupasta hakea vain suolaa ja jauhoja". Kysyn häneltä ja muutamalta muulta paikalle tupsahtaneelta ihmiseltä, onko asia näin. Ei se ihan noin ole, mutteivät ala kuitenkaan kauheasti väittämään vastaan.
Onnellinen on joka tapauksessa Serge, joka housunlahkeet ylöskäärittyinä ja paljain jaloin kulkee kuin väkkärä sukulaiselta ja tuttavalta toiselle heitä auttaen ja heidän kanssaan jutustellen. Tämä Marin venäläistyneessä pääkaupungissa Joshkar-Olassa huonosti viihtyvä tutkija, kielinero ja Heideggerin filosofian harrastaja on taas juurillaan.
***
Nyt olemme Jelasyn eli Jolasan suurehkossa kirkonkylässä, jossa Sergen sisar Faina asuu. Kirkkoa täällä tosin ei enää ole: se on neuvostoaikana muutettu maatalousoppilaitokseksi. Kirkoksi sitä ei heti huomaa, koska rakennusta on suurennettu siirtämällä sen viereen kaksi muuta kirkkoa. Fainan tarmoa puhkuva mies, joka vetää opistossa parhaillaan järjestettävää nuorten työ- ja lepoleiriä, näyttää rappausten alta paljastuneita kirkkomaalauksia ja kirkon tornissa olevaa työn museota. Neuvostokansannaisten ja -miesten muistaminen luo sinne lämpimän tunnelman. Hän kertoo, että rakennuksessa on erittäin hyvä energiakenttä, koska se on vanha kirkko ja kirkot rakennettiin pyhien lehtojen paikalle.
Faina opettaa musiikkia paikallisessa yliopistoon valmistavassa keskikoulussa. Hän järjestää meille yksityisen kantelekonsertin. Koska sähkö on tilapäisesti poikki, riittävästi valoa on vain koulun käytävällä. Neuvostojulisteiden alla kyläkoulun oppilaiden oma laulu- ja soittoryhmä Shizharvla eli Sisarukset esittää meille ihmeen ihania sävelmiä ja lauluja.
Nyt kantele eli kärsh on naisten soitin. Meille kerrotaan, että aiemmin luontouskonnon miespapit soittivat kanteletta pyhissä lehdoissa järjestetyissä menoissa. Jotkut nykyisin soitettavista melodioista ovat peräisin tuolta ajalta.
***
Matkustettuamme kahtena päivänä monta tuntia täpötäysissä busseissa saavumme Niitty-Marin kaakkoislaidalle Morkin alueelle. Täällä puhutaan niittymaria eli itämaria, jonka puhujia tasavallassa on 300 000 tai 500 000 - lähteistä ja luokittelusta riippuen - ja Venäjän muilla alueilla noin 150-200 000. Tästä huomattavasti eroavaa vuorimaria eli länsimaria puhuu vain noin 50 000 ihmistä.
Majoitumme Kutshko-Pamashin kylän ja kolhoosin hallintorakennukseen. Se on ruma betonikolossi, mutta kaikkialla ympärillämme näemme kauniita hirsitaloja. Täältä kotoisin olevan oppaamme isovanhemmat asuvat yhdessä niistä. Juomme teetä heidän kanssaan ja ihailemme vanhan talonpoikaisarkkitehtuurin kauneutta ja viihtyisyyttä. Kysymme rakennusvuotta, mutta uskomme ymmärtäneemme vuosisadan väärin, kun kuulemme luvun 1991. Kaikkialla näkyy kehikoita, joissa hirret ovat painumassa uusia rakennuksia varten. Puutalorakentamisen mestareita on kuulemma joka kylässä.
Saksalaisia vastaan taistelleen isoisän mielestä neuvostoaikana kaikki oli paremmin: ennen tehtiin yhteentoista saakka illalla töitä, nyt vain kahdeksan tuntia päivässä. Nuoret miehet vain juopottelevat. Ei ihme, sillä tämän rappeutuvan kolhoosin muualla asuva johtaja ei maksa työntekijöille lainkaan rahapalkkaa. Sen sijaan esimerkiksi heinänteosta maksetaan viinassa.
Illalla on tervetuliaisjuhlien aika. Hunajaviiniä ja ärhäkkää äräkää sisältäviäpulloja kierrätetään. Jokaisen on vuorollaan juotava lasi tyhjäksi ja pidettävä maljapuhe. Puhun yhtiöiden ehdoilla tapahtuvasta globalisaatiosta, joka tuhoaa luontoa ja ihmisten elinmahdollisuuksia. Kiitän heidän elämäntapaansa reaalisena vaihtoehtona tällä globalisaatiolla. Ihmiset ovat tyytyväisiä, kun joku kerrankin kehuu heidän köyhää elämäänsä, jossa omat ponnistukset pitävät kurjuuden loitolla. Globalisaatio on televisiosta tuttu käsite täälläkin
Seuraavana iltana heinänteon jälkeen tapaamme kylän opettajan, kyläneuvoston puheenjohtajan, terveydenhoitajan ja muita paikkakuntalaisia kylän laidalla olevan koivumetsikön vieressä. Tässä on kylän pyhä lehto, oto. Useimmilla niittymarin kylillä on edelleen omat otonsa. Niissä käydään yksin, perheittäin tai koko kylän kanssa rukoilemassa ja tuomassa ruokauhreja. Vanha suomalais-ugrilainen luontouskonto monine luontoon liittyvine jumaluuksineen kukoistaa edelleen. Tosin siihen on sekoittunut monia kristillisiä elementtejä, ja 1800-luvulta lähtien kaksiuskoisuus on ollut tavallista. Niinpä innokkaiden kristittyjen tähän lehtoon tuomaa kirkonkiveä ei kukaan ole välittänyt poistaa.
Kolmantena päivänä lähdemme kylän maastokelpoisella koulubussilla Tatarstanin rajalla sijaitsevaan Shorunzhan kylään. Sikäläinen kolhoosi toimii aivan toisella tavalla kuin Kutshko-Pamashin. Tukeva johtaja kertoo ylpeänä, mitä kaikkea hänen kolhoosinsa tuottaa. Maan ja karjan monenlaisten antimien lisäksi kolhoosi tuottaa "jalosteita": kylässä on mm. makkaratehdas ja perinnevaateompelimo. Työntekijöille maksetaan 500 ruplaa kuukaudessa ja sen lisäksi he saavat viljaa ja muita kolhoosin tuotteita. Johtaja ei jätä mainitsematta, ettei hän neuvostoaikana mitenkään häirinnyt luontouskonnon harjoittamista kylän pyhässä lehdossa. Nykyisin hän tukee seremonioita ja on lahjoittanut kokonaisen härän uhrattavaksi tänään 12.7. järjestettävässä suuressa Syrem-juhlassa, jota on perinteisesti vietetty ennen tärkeätä heinänkorjuuta. Tosin viime vuosien lämpimän sään (ilmaston?) takia heinänteko on ollut juhlan aikana jo täydessä käynnissä.
Meidän bussimme lisäksi lehdon vieressä olevalle heinäpellolle saapuu toinen bussi, josta purkautuu joshkarolalaisia intellektuelleja ja kansallisuusliikkeiden aktivisteja. Suurin osa juhlakansaa on kuitenkin paikallisia kyläläisiä - pääasiassa naisia valkoisissa kansallispuvuissa. Ennen lehtoon menoa on saunottava tai muuten peseydyttävä.
Tämä oto ei ole mikään pieni puistikko vaan ainakin hehtaarin suuruinen vanha metsä, jossa kasvaa runsaasti suuria lehmuksia. Sieltä täältä nousee savua - lehdossa on viisi eri rukous- ja uhripaikkaa, jotka sijaitsevat jonkun vanhan puun edessä. Vallitsee harras tunnelma, joka muistuttaa joitain ortodoksisissa luostareissa näkemiäni jumalanpalveluksia. Samankaltaisuutta lisää se, että yksi karteistä eli papeista rukoilee idän kirkosta tutulla nuotilla. Yhtä lukuun ottamatta kukaan läsnäolijoista ei ole humalassa, ja tämäkin poistetaan lehdosta.
Marinkielisiä tiedotusvälineitä on myös paikalla nauhureineen ja kameroineen. Kuvata saa lähes kaikkea, muttei uhrieläinten teurastusta. Suurinta osa uhreista ei kuitenkaan tarvitse teurastaa eikä keittää padassa: leveälle laudalle on asetettu suuri määrä leipää, juustoa ja piirakoita.
Ennen varsinaista rukousta papit, muutamat intellektuellit ja yksi naisfilosofi käyvät puhumassa kerääntyneelle kansalle. He selittävät muun muassa uskon yksityiskohtia ja tähdentävät luontouskon erillisyyttä ortodoksisuuteen - kansa kun ei kaksoisuskoisena tätä erotusta aina tee.
Kun kirkko on tehnyt Syremistä pyhimys Pietarin päivän, täällä rukoillaan myös Pietaria, joka kuitenkin mielletään marilaiseksi, jumalaksi muuttuneeksi sankariksi. Nyt on siis jumalien omimiskamppailussa revanssin aika.
Pappi ottaa uhreista rukouksen yhteydessä pienen pieniä palasia, jotka laittaa tuleen. Hän pyytää jumalilta hyvää satoa ja muuta menestystä. Varsinaisen rukousseremonian jälkeen naiset asettuvat jonoon papin eteen. He esittävät tälle rukouspyynnön tai toivomuksen ja antavat huivin. Papin rukoiltua valtava huivikasa olkapäällään hän antaa ne nuorelle pojalle. Tämä kiipeää tikkaita ja oksia pitkin korkealle koivuun, jonne huivit ripustetaan.
Nyt on "ehtoollisen" aika. Naiset ottavat valmistamansa leivät, munakkaat ja juustot ja alkavat jaella niitä kaikille. Vaikka padoista jaetaan myös keitettyä lihaa, kasvissyöjällä ei ole mitään ongelmaa tällä uhriaterialla. Tunnelma on vapautunut, jopa hilpeä. Ihmiset juttelevat vilkkaasti.
Vähitellen kansa alkaa hajaantua. On aika lähteä, vaikka tässä lehdossa viihtyisi pitempäänkin. Kylän raitilla ei näy ihmisiä. He jatkavat juhlimista kotonaan.
***
Lada kiitää kauniisti kumpuilevia peltolakeuksia. Aurinko porottaa tukahduttavasti. Onneksi auton ikkunat ovat auki. Olemme nyt etääntyneet Moskovasta 840 kilometriä itään päin. Aasian rajalle kuitenkin on vielä 560 kilometriä. Marinmaa on jäänyt taaksemme, mutta olemme taas suomalais-ugrilaisella alueella: Udmurtian tasavallan eteläosassa. Paitsi urmurtti-, venäläis- ja tataarikyliä täällä on myös marilaisten asuttamia kyliä. Ne ovat syntyneet, kun marilaiset Iivana-Julman aikoihin pakenivat itään sotia ja uskonnollisia vainoja.
Minun ja kumppanini lisäksi autossa on neljä udmurttia eli votjakkia: eläintieteilijä Volodja, hänen kasvitieteilijä vaimonsa Olga, heidän kahdeksanvuotias tyttärensä Masha - joka on jo etevä luonnontutkija - ja Volodjan lanko, hänkin Volodja, joka istuu ohjauspyörän takana. Ensimmäinen Volodja ja Olga ovat yhdessä muutaman tutkijakollegansa kanssa kartoittaneet viime vuosina järjestelmällisesti Udmurtian pyhiä lehtoja, lud eja, biologiselta, kansatieteelliseltä ja maantieteelliseltä kannalta. Niitä löytyy vielä monista kylistä - tavallisesti yksi, mutta joskus kylän eri sukuja ja eri juhlia varten on omat lehtonsa. Tutkimustyö tehdään suureksi osaksi vapaaehtoisvoimin, sillä apuraha-anomus ei tänäkään vuonna tuottanut mitään. Me osallistumme nyt rahoitukseen maksamalla Ladan polttoainekulut.
Saavumme Nizhnije Jurashin udmurtti-kylään, jossa on samantapaisia, kauniilla puuleikkauksilla koristeltuja hirsitaloja kuin Marinmaalla. Kukaan tutkimusryhmästä ei ole aiemmin käynyt täällä. Melkein heti löytyy vanha nainen, joka on halukas kertomaan kylän pyhästä lehdosta. Hän kutsuu meidät talonsa pihalle, jota ympäröivät ulkorakennukset ja kylänraitin puolella korkea aita. Volodja haastattelee udmurtin kielellä ja Olga tekee muistiinpanoja. Lopulta tämä isoäiti tarjoaa meille itse tekemäänsä hunajaviiniä.
Hän lähtee saattamaan meitä lehtoon, joka oli aikaisemmin useamman kylän yhteinen. Ajamme viljapeltojen poikki ylös mäelle. Kun poistumme autosta, vanhus laittaa huivin päähänsä. Lehdossa kasvaa runsaasti vanhoja vaahteroita. Oppaamme kieltää meitä menemästä lehdon keskelle. Tutkimme sitä sen reunoilta ja rukouksiin käytetyltä kentältä käsin. Kentällä kasvaa parisataavuotias tammi. Olga löytää täältä toistasataa kasvilajia kuten muistakin pyhistä lehdoista.
Viime sodan aikana lehdossa vietettiin vielä suuria uskonnollisia juhlia, mutta sitten ne kiellettiin. Vanhukset jatkoivat kuitenkin siellä rukoilemista. Nyt kylässä on taas alettu järjestää suuria rukouksia.
Sodan aikana polttoainepulassa lehdon puut haluttiin kaataa. Kyläläiset panivat kuitenkin kovasti vastaan ja lehto säilyi. Kaikki muut metsät kylän läheisyydestä kaadettiin.
On helle ja kysymme uimapaikkaa. Oppaamme näyttää alhaalla laaksossa olevan lammen. Ajamme sinne. Vesi on kylmää ja virkistävää. Kylän lapset mekastavat toisella rannalla. Syömme arbuusia. Katsomme ylös mäelle. Nuoren havumetsän keskeltä pyhä lehto erottuu selvästi vihreänä kruununa.
|
Palautetta kirjoittajalle
voi lähettää osoitteeseen
etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla . |
Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun
29.4.2002