| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Niin & Näin lehden numerossa 1/1995. Uudelleen julkaisemi nen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Teivo Teivainen: Valtioiden kurinalaistaminen globalisoituvassa maailmassa, Perun hallituksen ja IMF:n talouspoliittinen konflikti. Rauhantutkimus tänään No. XIV, Suomen rauhantutkimusyhdis tys, Tampere 1994, 141 s. 70 mk
Kun ihminen ja filosofi on kunnon kansalainen, hän osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun. Mutta viisaustieteilijänkin puheenvuoroissa tarkoittaa 'yhteiskunta' useimmiten valtiota ja 'valtio' pääasiassa valtiota X - esimerkiksi Suomea. Filosofeilla on itse asiassa vanhoja perinteitä luoda ja uusintaa tätä nationalistista harhaa imperiumien ja kaupan tuhansia vuosia yhdentämässä Euroopassa ja Euroopan 500 vuotta yhdentämässä maailmassa: muistettakoon vaikkapa Hegeliä, Herderiä, Heideggeria ja Snellmania.
Viisauden harrastajien kannattaisi kuitenkin vaihteeksi käyttää kielen juonien paljastamisessa kouliintuneita valmiuksiaan ja tunkeutua kansakunta-diskurssin läpi. Ainakin niiden, jotka toivovat hyvien pyrkimystensä jossain määrin toteutuvat eivätkä halua tieten tahtoen olla - tunnettujen esimerkkien mukaisesti - sunnuntaihurskauteen terapoivia sielunhoitajia tai eliitin verbaalisia rattopoikia.
"Suomettuneen" ja "euroistuneen" ajattelun kosmopolitisoimiseksi voi menestyksellä käyttää esimerkiksi käsillä olevaa Teivo Teivaisen uutta kirjaa. Tehtävään soveltuu tämä akateemisessa lokeroinnissa kansainväliseen politiikkaan kuuluva tutkimus sikälikin, että Teivainen soveltaa ana lyysissään mielenkiintoisella tavalla kielen, tiedon ja vallan suhteita uudella tavalla hahmottavia teorioita. Nehän taas liittyvät tunnetusti useiden filosofisten paradigmojen sisällä käytäviin ajankohtaisiin keskusteluihin.
Valtioiden kurinalaistaminen globalisoituvassa maailmassa -kirja pyrkii selittämään, mihin maapallon ihmisten elämään ratkaisevasti vaikuttavan Kansainvälisen valuuttarahaston eli IMF:n valta perustuu. Esimerkkinä on Perun presidentin Alan Garcían vuonna 1985 aloittaman velkakapinan taltuttaminen.
García julisti, ettei Peru suuntaa ulkomaanvelkansa hoitamiseen enempää kuin 10 % vientinsä kokonaisarvosta vaaditun 60 % sijasta. Näin säästyneet rahat oli tarkoitus käyttää maan talouden elvyttämiseen IMF:n lisälainoille asettamien ehtojen vastaisesti. Hän pyrki lukuisilla valtiovierailuillaan saamaan myös muut Latinalaisen Amerikan maat yhtymään velanmaksun rajoituksiin.
IMF ei tietenkään pitänyt tästä. Se julisti Perun luottokelvottomaksi ja sai muut maalle rahaa lainaavat instituutiot seuraamaan perässä. Tuloksena oli valuuttavarannon supistuminen, elvytyspolitiikan hylkääminen, reaalipalkkojen romahtaminen, Garcían suosion painuminen pohjalukemiin ja lopulta koko velkakapinan kuihtuminen.
"Siperia opettaa," sanoisi Eskosemme ja filosofit kääntäisivät sivua lukiessaan tavanomaisen tylsästä talouspolitiikasta, ellei...
... niin ellei Teivaisen terävä analyysi paljastaisi kyseessä olleenkin "talouspolitiikan" sijasta "tiedonpolitiikka": todellisuudessa Garcían aikana tapahtui hyvin vähän mitään poik keuksellista Perun velanmaksukäyttäytymisessä. Jo hänen edeltäjänsä aikana oli maksusuosituksista laistettu, ja toisaalta 10 %:n katosta ei pidetty kiinni, vaan velanhoitoon käytettiin ajoittain huomattavasti enemmän vientituloista. Lisäksi Peru ei ollut suinkaan ainoa maa, jolla oli "maksuhäiriöitä".
Ensisijainen ongelma IMF:n ja muun globaalisen talouseliitin kannalta näyttääkin olleen Garcían retoriikka: se, millaiseksi maailman ja IMF:n aseman siinä hahmottivat hänen laajaan julkisuuteen tulleet lukuisat puheensa. Garcían mukaan velkastrategia oli Perun itsemääräämisoikeuden pelastustoimi. Hän julisti lopettavansa kansainvälisten pääomapiirien imperialistisen sekaantumisen maansa asioihin. Presidentti kritisoi toistuvasti valuuttarahaston epädemokraattisuutta ja ilmoitti: "Perun politiikka ei ole enää IMF:n määräämää kuten tähän saakka."
Miksi IMF koki Garcían puheet niin vaarallisiksi? Eikö se ollut "vain retoriikka"? Teivaisen vastaus on selvä: Perun presidentti uhkasi maailman yhteiskuntamme keskeistä ideologiaa, joka koskee talouden ja politiikan suhteita. Kyse on ilmiöstä, jota havainnollisesti kuvastaa se, että vaikka valtiollisessa politiikassa on yleisesti hyväksytty ihminen ja ääni -periaate ja kan sainvälisillä foorumeilla maa ja ääni -periaate, maapallon ihmisten kohtaloihin ratkaisevasti vaikuttavissa IMF:ssä ja Maailmanpankissa päätetään dollari ja ääni -periaatteella.
Teivainen kutsuu kyseistä ideologiaa talouden ja politiikan eristämiseksi toisistaan (ss. 4 ja 20). Tämä ei ole onnistunut nimitys: talouspolitiikka han on keskeistä politiikkaa myös virallisesti poliittisissa ja demokraattisissa elimissä. Tietystä talouden ja politiikan erottamisesta toisistaan on kyllä kysymys: ideologia määrittää päätöksenteon, joka tapahtuu tietyissä organisaatioissa (joista tyypillisin on yhtiö) ja/tai käyttää tiettyjä menetelmiä (joista tyypil lisimmät ovat rahamääräiset kustannuslaskelmat) poliittisesti neutraaleiksi. Politiikan - jonka legitimaatio nykyisin useimmiten on jonkinlainen yhteys muodolliseen demokratiaan - tehtäväksi lankeaa luoda vain hyvät puitteet näille organisaatioille tai näiden menetelmien käytölle.
Jokainen sosiologisesta, politologisesta tai yleisestä yhteiskuntafilosofisesta näkökulmasta taloudellisia organisaatioita tai taloudellisia laskelmia tarkasteleva tietenkin havaitsee niiden kylpevän politiikassa: erilaisia kapeita intressejä tai hyvin kiistanalaisia päämääriä ajavat ihmiset kamppailevat niiden puitteissa vallasta sekä käyttävät niissä ja niiden avulla valtaa toisten ihmisten yli ja vahingoksi. Jotta voitaisiin ymmärtää ilmiselvästi harhaisen talousideolo gian olemassaolo ja vaikutus, on hyödynnettävä diskurssiteorioita: talouden erottamista politiikasta ei voitaisi ylläpitää, ellei olisi enemmän tai vähemmän tieteellisiä talousdiskurs seja, jotka luovat oman omituisen näkökulmansa yhteiskuntaan ja joiden jatkumista tavanomainen vallankäyttö tukee. Talouden näkökulma siivilöi vallan pois yhteiskunnasta. Tilalle tulee utiliteettien maksimointipeli, jossa - kunhan poliitikot eivät liikaa siihen sekaannu - kaikki voittavat.
"Valtioiden kurinalaistaminen" -kirjassa Foucault-lähtöisten diskurssi- ja tietovalta-teorioiden relevanssi on oivallettu. Valitettavasti vain - osittain juuri Foucault'n ja "foucault'laisten" akateemisten erottautumispyrkimys ten ansiosta - Teivainen käyttää monista rinnakkaisista teorioista lainattuja käsitteitä ja hahmotuksia, jolloin hänen tärkeitä talousideologiaa ja valtaa koskevia tuloksia voi olla vaikea ymmärtää. Kuitenkin asian selkeyttäminen olisi erityisen tärkeää, sillä sen ymmärtäminen on jo luonnostaan vaikeaa: olemmehan oppineet varhain osan talousdiskurssista ja sen säännöistä emmekä ihmettele niitä enempää kuin vaikkapa suomen kielioppia.
Esimerkiksi Teivainen esittää talousrakenteen kattavan materiaaliset tuotantovälineet, tuotteet ja rahan. Toisaalta taas tietorakenne on tiedon ja uskomusten muodostama diskursiivinen ulottuvuus (s. 14). Tämä erottelu ei ole sopusoinnussa hänen muualla kirjassa edustamansa näkemyksen kanssa, jossa talouden erottaminen muusta yhteiskunnasta sen aineellisissa, sosiaalisissa ja tiedollisissa muodoissa nähdään ideologisen diskurssin avulla tuotetuksi.
No, teorioista takaisin itse asiaan: miksi juuri IMF koki talousideologian vastaisen retoriikan vaaralliseksi ja miksi juuri Garcían tapauksessa? Tähän kysymykseen Teivainen ei anna suoraa vastausta, mutta hänen kirjansa tarjoaa siihen runsaasti aineksia: IMF on selvästikin rajatapaus, jonka pitäminen talouden ja politiikan rajan turvallisella puolella tuottaa erityisiä vaikeuksia. Se on virallisesti poliittisesti neutraali talousorganisaatio, jota kuitenkin hallitsevat rikkaiden maiden poliitikot rahoitusosuuksiensa suhteessa ja joka lainaa rahaa maidensa talouden hoitamisessa vaikeuksiin joutuneille ministeri-poliitikoille. Toisaalta IMF-keisarin alistamia "köyhiä" ministereitä ja presidenttejä on harvalukuinen joukko, joten yhden García-lapsen huudot ideologiavaatteiden olemattomuudesta olivat vaarassa johtaa vallankäytön kiusalliseen alastomuuteen.
Maailmanjärjestelmämme - jota voisi huoletta kutsua kapitalistiseksi, ellei Marx-uskovaisten typeryys ja vallanhimo olisi tehnyt Marxin arvokkaaseen työhön liittyvistä assosiaatioista niin arveluttavia - on siis huipultaan erityisen herkkä sitä pönkittävän ideologian dekonstruktiolle. Samaa haavoittuvuutta esiintyy kuitenkin myös järjestelmän pohjalla, köyhien ihmisten jokapäiväisen selviytymisen tasolla:
Talous saa suuren osan legitimiteettiään siitä, että ihmisten toimeentulo ainakin näyttää riippuvan siitä. Köyhät ihmiset eivät useinkaan työskentele tai ole asiakkaana missään organisaatiossa, joka olisi mukana virallisissa talousluokituksissa ja -laskelmissa. Silti he tulevat toimeen. Talous on heidän kannaltaan vain haitta: se pyrkii monopolisoimaan niitä yhteisiä resursseja, joista heidän selviytymisensä riippuu.
Antropologian ja historian inspiroimana köyhien toimeentuloon liit tyvää työtä kutsutaan usein taloudeksi: talouden epäviralliseksi tai autonomiseksi sektoriksi. Tämä laajennus ei kuitenkaan pelasta talouskäsitettä rapautumiselta: köyhien "talous" niveltyy saumattomasti heidän perhe-elämäänsä, ystävyys- ja tuttavuusverkostoihin sekä poliittisiin kamppailuihin resurssien käytöstä.
Teivainen sivuuttaa talouden epävirallisen sektorin yhdellä sen laittomuuteen liittyvällä maininnalla. Pro gradu työssään (Perun kansallinen erityisyys ja liberaalin ortodoksian globalisoituminen, Presidentti Alan García, Perun talouseliitti ja velkakriisin tiedonpoliittiset valtamekanismit 1985-88. Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitos, 1992), johon käsillä oleva kirja suurimmaksi osaksi perustuu, hän kirjoittaa köyhien taloudesta hiukan enemmän. Siinäkään hän ei kuitenkaan kiinnitä huomiota tätä koskevien teorioiden poliittiseen ja talousideologiaa kyseenalaistavaan merkitykseen.
Tämä on vahinko. Liiallinen keskittyminen maail manjärjestelmän makrotasolle, saa Teivaisen jättämään lupaavasti alkaneen talouden politisoinnin kesken. Monin paikoin kirjassaan hän kaikesta kriittisyydestään huolimatta käyttää ortodoksisen taloustieteen käsitteitä, ikään kuin ne ilmaisisivat jotakin poliittisesti neutraalia yhteiskunnan tilasta. Esimerkiksi kirjansa lopussa hän kirjoittaa: "Ei ole myöskään mahdotonta, että bruttokansantuotteen kasvattaminen johtaa neoliberaalien lupausten mukaisesti ajan myötä vaurauden tihkumiseen Perun köyhimmillekin asukkaille - vaikkakin tällä hetkellä suuntaus on päinvastainen."
Bruttokansantuotteen kasvu merkitsee kuitenkin - ellei kansalliselle niin ainakin globaalilla tasolla - usein vain sitä, että resursseja on taas siirretty köyhiltä rikkaille, jolloin köyhät joutuvat henkensä pitimiksi myymään itsensä tai lapsensa eliiteille halvoiksi roboteiksi tai masturbointialustoiksi. Vaikka kolikkovaurautta heidän taskunpohjiinsa putoileekin, mikään ei kompensoi elämän tärvelemistä.
Teivainen kuten myös monet muut Foucault'n inspiroimat tutkijat ei näytä oikein huomaavan kuinka rajun ratsun selkään on tullut istuttua. Tai sitten hän on huomannut mutta vauhdin huimaus on saanut hänet vetämään tiukasti ohjaksista. Oli miten oli taloustieteellisten koulukuntien ja arkipäivän talousoppien näkeminen erilaisten eliittien valtapyyteitä tukevina ideologisina diskursseina johtaa loogisesti koko modernin talouden ja ihmisten hyvän välisen yhteyden kyseenalaistamiseen.
Koska tähän samaan tulokseen tullaan myös ekologisen kriisin kautta, minun ja monien muiden ympäristöliiketaustan omaavien tutkijoiden on helppo olla johdonmukaisia sovellettaessa ideologiateorioita talouteen. Teivaisella ja hänenkaltaisilleen ei-vihreästä vasemmistosta lähteville tutkijoille se on vaikeampaa: marxilainen vasemmistohan on jakanut "porvariston" kanssa uskon talouteen hyvinvointia tuottavana koneena.
Talouden politisoinnin keskeneräisyys "Valtioiden kurinalaistaminen" -kirjassa mahdollistaa lukutavan, joka tukee Iiro Viinasta ja kumppaneita: kun kerran vastapoolia IMF:lle ei ole syntynyt, on valtioiden ja ihmisten kannalta parasta vain alistua IMF:n vaatimuksiin. Tietovaltateoriat, joiden mukaan jo pelkästään toisin puhuminen voi uhata vakiintunutta valtaa, merkitsevätkin yllättäen vain sitä, että talouden välttämättömyydet muuttuvat yhtä lailla pakottaviksi poliittisiksi välttämättömyyksiksi.
Kun sen sijaan
ekologian ja epävirallisen talouden inspiroimana nähdään
talouden poliittisuus myös mikrotasolla, ei
välttämättömyyksien purkamista tarvitse hakea vain
hämärässä tulevaisuudessa toteutuvasta globaalista
poliittisesta yhteisöstä. Huomattaessa ihmisten todellisen
elämän ja talouskoneen ristiriita poliittisista
säädöistä riippumattomaksi valtiokeskeisyyden
hylkääminen ei siirrä yhteiskunnallisen toiminnan ja vaihtoehtojen
kontekstia pelkästään maailmanjärjestelmän tasolle:
kun ihmisten elämät tulkitaan eettisinä eikä taloudellisina
projekteina, jokainen "talousvammainen" kylä ja kortteli voi olla
tässä ja nyt talousyhteiskunnan vaihtoehto, joka tuottaa suunnattomasti
inhimillistä arvoa. 
Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.
Takaisin Olli Tammileh don kotisivun alkuun