| Tämä on Olli Tammilehdon esitelmä Päättäjien Metsäakatemiassa 27.4.98. Sitä ei ole toistaiseksi julkaistu. Julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Metsäsektori globalisoituvan talouden osana
- reilua kauppaa vai riistoa?
Monet vaikutusvaltaiset ihmiset pitävät globalisaatiota väistämättömänä ja ainakin potentiaalisesti myös myönteisenä ilmiönä. Köyhät maat kehittyvät, hyvinvointi kasvaa maailmanlaajuisesti ja rahaa saadaan jopa ympäristönsuojeluun. Niinpä myös pohjoisten metsäyhtiöiden kasvavaan toimintaan kolmannessa maailmassa suhtaudutaan myönteisesti.
Monet muut sen sijaan eivät ole näin optimistisia globalisaation suhteen. Nykyisen suuntauksen epäileminen voi alkaa esimerkiksi maailmanlaajuistumisen keskeisten moottoreiden, ylikansallisten yhtiöiden motiiveista. Jokaiselle lienee selvää, etteivät yhtiöt tavoittele yleistä hyvää vaan omaa etuaan, voittoaan ja kasvuaan. Miksi tästä pitäisi seurata hyvää muuta kuin osakkeenomistajille? Esimerkiksi UNCTADin viimeaikaiset tilastot tukevat vahvasti tätä käsitystä: useimmissa maissa tulonjako on muuttunut entistä epäoikeudenmukaisemmaksi. Maailman ympäristön tilasta kertovat raportit eivät myöskään kerro yleisen hyvän kasvusta, vaan päinvastoin luonnon ja kulttuurien rikasta moninaisuutta kohdanneista valtavista takaiskuista.
Kielteiset ilmiöt etelän köyhissä maissa on kuitenkin tavallista siirtää köyhien itsensä vastuulle: heidän yletön sikiämisensä ja korruptoituneet valtionsa ovat kurjuuden ja ympäristötuhon syitä. Pohjoiset yhtiöt kuitenkin parantavat ainakin hivenen tilannetta tarjoamalla työtä sekä viemällä kehittynyttä teknologiaa ja yrityskulttuuria.
Tällaiset käsitykset perustuvat kuitenkin useimmiten tietämättömyyteen köyhien ihmisten asemasta ja kolmannen maailman maiden yhteiskunnallisista konflikteista. Olennaista on nähdä, että köyhyyttä on kahdenlaista. On toisaalta köyhyyttä kurjuutena ja armottomana ruoan ja muiden välttämättömyyksien puutteena. Toisaalta köyhyys on niukkaa mutta tyydyttävää omavaraisuutta: kolmannen maailman maaseudulla on valtavasti ihmisiä, joilla on hyvin vähän rahaa mutta jotka kuitenkin tulevat tyydyttävästi toimeen omasta tai yhteisestä maasta saamillaan tuotteilla. Nämä ihmiset, joita voi kutsua esimerkiksi omavaraisviljelijöiksi, eivät toki elä paratiisissa, mutta heidän elämänsä laatu ei välttämättä ole sen alhaisempi eivätkä he ole vähemmän onnellisia kuin suomalaiset ja muut eurooppalaiset, joiden tyytymättömyyden ylläpidosta kantavat huolen mm. lukemattomat mainostoimittajat. Omavaraisviljelijät eivät siis ole kurjia vaikka ovatkin köyhiä.
Kolmannessa maailmassa on pitkään ollut käynnissä prosessi, jossa resurssit viedään omavaraisviljelijöiltä ja heistä tehdään kurjalistoa. Tätä prosessia on edistänyt aikoinaan siirtomaapolitiikka ja sen jälkeen siirtomaa isäntien kouluttaman eliitin johtamien valtioiden toiminta. Nykyisin globalisaatio edustaa tätä prosessia. Kuitenkin omavaraisviljelijöiden omien tai niitä lähellä olevien kansanliikkeiden ansiosta tätä prosessi on voitu ajoittain hidastaa, pysäyttää tai jopa kääntää ympäri. Siksi omavaraisviljelijät ovat kaikkea muuta kuin hävinnyt ihmisryhmä nykymaailmassa.
Resurssien siirtyminen omavaraisviljelijöiltä koti- tai ulkomaisten yhtiöiden haltuun merkitsee useimmiten konkreettista ympäristötuhoa: patoaltaita, metsänhakkuita tai runsaasti myrkkyjä käyttävää viljelyä. Toisaalta se aiheuttaa ympäristötuhoa myös välillisesti, sillä prosessin seurauksena kurjistuvat ihmiset voivat mennä hakemaan henkensä pitimiä alueilta, joiden maaperä ei sovi viljelyyn, ja aiheuttavat näin eroosiota.
Pohjoisen metsäyhtiöt joutuvat etelässä toimimaan siis tässä ympäristössä. Vaikka jotkut niistä ovat oman maansa viljelijäjärjestöjä lähellä, ne asettuvat kolmannen maailman resurssikonfliktissa järjestään viljelijöitä vastaan ja keskitettyjen organisaatioiden puolelle. Hyvä esimerkki on Jaakko Pöyry Oy:n Thaimaaseen ja moniin muihin maihin tekemät metsien käytön yleissuunnitelmat (Master Plan). Ne ovat oikeuttaneet prosessia, jossa perinteisellä oikeudella köyhien ihmisten viljely- ja keräilykäytössä olleet alueet on siirretty metsäyhtiöille. Kurjistuneet perheet ovat sitten lähettäneet poikansa ja tyttärensä rahaa ansaitsemaan kaupunkeihin, missä näistä on tullut prostituoituja.
Sademetsät ovat maapallon elämän suunnattoman rikkaita pankkeja. Vain niissä elää suurin osa maapallon yli 10 miljoonasta eliölajista. Sen lisäksi niissä asuu lukuisia pieniä kansoja, joilla ainutlaatuista paikallista tietoa mm. näiden lajien ominaisuuksista ja käytöstä. Sademetsien ja niiden kulttuurien hävittämisessä ei ole ekologisesti, inhimillisesti eikä myöskään taloudellisesti mitään järkeä. Esimerkiksi yhden hollantilaisen tutkimuksen mukaan kaatamattomasta sademetsästä saatavien keräilytuotteiden rahallinenkin arvo on ratkaisevasti suurempi kuin hakkuilla saatavan puun arvo. Kuitenkin globalisoituva talous on hävittämässä sademetsiä nopeaa tahtia.
Miksi näin tapahtuu? Kysymys on siitä, että taloutemme toimintalogiikka ei liity arvon tuottamiseen sinänsä, vaan arvon tuottamiseen suurille yhtiöille. Elävän sademetsän hyvin moninaista tuotosta, joka syntyy pienissä erissä, on vaikea keskittää yhtiön käsiin. Sen sijaan jos arvopuut vedetään sieltä pois suurilla koneilla, jokin yhtiö voi helposti saada itselleen tästä syntyvät nopeat voitot. Niinpä koskemattomien sademetsien yksi suurimmista tuholaisista on ollut japanilainen jättiyhtiö Mitsubishi. Näillä voitoillaan se on rahoittanut mm. huipputeknologian kehitystyöstä, josta saatavat voitot antavat odottaa itseään usein toistakymmentä vuotta.
Sama tuhoisa logiikka pätee myös sellun ja paperin tuottajille, jotka hakkaavat maan tasalle arvopuiden metsästäjien jäljelle jättämän, edelleen valtavan biologisen rikkauden ja tuhoavat samalla kokonaisia kansoja ja kulttuureja. Tilalle ne istuttavat tilalle eukalyptus- ja muita yksilajisia puupeltoja.
Suomen metsäsektori on enenevässä määrin osallistunut kolmannessa maailmassa tapahtuvaan metsien hävittämiseen. Meikäläiset yhtiöt toimivat konsultteina, koneiden ja laitteiden toimittajina ja ovat yhä useammin myös osakkaina sikäläisissä sellu- ja paperitehtaissa. Jollei hankkeiden tuhoisuutta kokonaan haluta kiistää, niitä puolustellaan usein väitteellä "jollemme me, niin muut": jolleivat suomalaiset yhtiöt osallistu metsien hyväksikäyttöön etelässä, niin sitten muut firmat tekevät saman.
Tällaisen puolustus on kuitenkin eettisesti ja loogisesti täysin kestämätön. Samalla logiikallahan voisi puolustaa tekoaan esimerkiksi ryöstömurhaaja, joka on vieraillut lukuisille ohikulkijoille ilmiselvän helposti ryöstettävässä rikkaassa kodissa: jos hän nimittäin olisi pidättäytynyt ryöstöstä ja sen uhrien väistämättömästä murhasta, olisi ollut hyvin todennäköistä, että joku ohikulkija olisi ryöstöön joka tapauksessa ryhtynyt, koska paikka yleisesti tiedettiin turvattomaksi ja monien rikollisten kansoittamaksi.
Puolustuksen tekee vielä kelvottomammaksi se, että Suomen metsäsektori ei ole mikään jälkijunassa kulkeva pikkutekijä maailman metsätaloudessa. Esimerkiksi Jaakko Pöyry on maailman suurin metsäalan konsulttifirma ja UPM-Kymmene on ensimmäinen länsimainen paperiyhtiö, joka on ilmoittanut investoivansa sademetsäpuuhun perustuvaan paperintuotantoon.
Kun toiminnan eettinen puolustus ei onnistu, on tässä - kuten muissa vastaavissa tapauksissa - tavallista ottaa avuksi länsimaisen yhteiskunnallisen ajattelun skitsofrenia. Väitetään, että etiikka on yhteiskunnan poliittisen osasektorin asia ja talous vain toimii poliitikkojen luomissa puitteissa. Ja nämä puitteet nyt vain sattuvat olemaan sellaiset, että esimerkiksi metsäsektorin on pakko globalisoitua, vaikka tämä merkitsisi osallistumista eettisesti kyseenalaiseen toimintaan. Tämä jako taloudesta erilliseen politiikkaan, on kuitenkin vain myytti - tosin yksi yhteiskuntamme keskeisistä. Kuten paavin erehtymättömyysopin tapauksessa kaikki tosiasiat puhuvat myyttiä vastaan, mutta monet uskovat siihen, koska siihen uskominen on hyödyllistä ja myyttiä opetetaan peruskoulusta yliopistoihin saakka.
Todellisuudessahan suuret yhtiöt ovat nykymaailmassa keskeisiä poliittisia vaikuttajia. Ne ja niiden yhteenliittymät osallistuvat ratkaisevalla tavalla niiden poliittisten puitteiden rakentamiseen, joissa ne toimivat. Hyvä esimerkki tästä on Monenkeskinen investointisopimus eli MAI, josta parhaillaan neuvotellaan OECD:n piirissä. Tämä vähitellen maailmanlaajuiseksi tarkoitettu sopimus vähentäisi ratkaisevasti valtioiden mahdollisuuksia kontrolloida yhtiöiden tai keinottelijoiden toimintaa. Sopimusidea ei ole lähtöisin minkään maan poliittisesta keskustelusta. Minkään maan julkisuudessa siitä ei ylipäänsä ole edes tiedetty, ennen kuin vuosi sitten pohjoisamerikkalaiset kansalaisjärjestöt onnistuivat saamaan sopimusluonnoksen yhdeltä neuvottelijalta ja alkoivat ahkerasti tiedottaa siitä. Sen sijaan sopimus on pitkälti Kansainvälisen kauppakamarin eli ICC:n ja muiden yhtiölobbyjen käsialaa. ICC:n vaikutusvaltaa osoittaa mm. se, että sen huhtikuussa 1996 julkaisema raportti Monenkeskiset säännöt investoinneille (Multilateral rules for Investment) on melkein identtinen vuoden kuluttua eli vuonna 1997 laaditun virallisen MAI-luonnoksen kanssa. ICC ei ole ensisijaisesti kansallisten kauppakamarien liitto, vaan siihen suoraan kuuluvilla suuryhtiöillä on ICC:ssä keskeinen asema. Näihin kuuluvat mm. UPM-Kymmene, Nokia ja Valmet.
Globalisoituvan metsäsektorin yhtiöt ovat siis mukana toiminnassa, jota ei millään voi eettisesti oikeuttaa. Ne tuhoavat mittaamattoman arvokasta luonnon moninaisuutta ja kulttuurien rikkautta lopullisesti. Samalla ne vievät maat ja metsät pois köyhiltä ja näin tuhoavat heidän ainoan mahdollisuutensa tyydyttävään elämään. Globaali talous tarjoaa sille tarpeettomille miljardeille köyhille vain aineellista ja henkistä kurjuutta.
Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.