Jaa alla oleva somessa tai sähköpostilla:

Jaa

Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 10.11.1989. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Arvoja, elämyksiä ja ekologiaa

Eero Paloheimon vihreä ekoetiikka sotkee arvojen meren merikortit

Eero Paloheimo: Maan tie. WSOY 1989. Ovh. 109 mk.

Monet poliitikot julkaisevat kirjoja joissa on harvoin kovinkaan paljon omia ajatuksia, ei ainakaan, radikaaleja.

Eero Paloheimo on poikkeus. Hänen uusin kirjansa Maan tie on täynnä omaperäistä pohdintaa ja epäsovinnaisia käsityksiä. Se ei sisällä Vihreiden puoluepoliittisten ratkaisujen puolusteluja.

Paloheimo selvittää, millainen maailma olisi paras kaikista mahdollisista. Kysymys ei ole lähimpien satojen vuosien sisällä toteutuvasta maailman tilasta, vaan "maan tiestä" nykyhetkestä aina hamaan auringon muuttumiseen punaiseksi jättiläistähdeksi.

Väitteiden tukena on runsaasti pohdintaa arvoista, maailman rakenteesta ja teoista. Kirjan päätarkoitus on kuitenkin vaikuttaa käytäntöön, ei kehitellä teoreettisia malleja.

Paloheimon ekologinen utopia – jota voi kutsua ekotopiaksi Ernest Callenbachin romaanin mukaan – "monimuotoisen elollisen vaihtoehto" on biologisella tasolla kiehtova. Nykyistä harvemmat ihmiset eläisivät villin, runsaslajisen luonnon keskellä. Elämä kukoistaisi ja biologinen evoluutio jatkuisi.

Kirja on kunnianhimoinen Tarkoitus on todistaa ekotopia paitsi eettisesti parhaaksi myös hyödyllisimmäksi ja kauneimmaksi.

Tällaista älyllistä purjehdusretkeä vaanivat kaikki filosofisten järjestelmien karikot. Ekologisen kriisin vakavuuden takia purjehduksen soisi onnistuvan.

Satayksi merikorttia

Paloheimo on listannut teoksensa loppuun 101 tuntemaansa "merikorttia". Ne ovat pääasiassa ympäristöetiikkaa käsitteleviä anglosaksisia kirjoja ja artikkeleita. Yleistä filosofiaa ja etiikkaa on hyvin vähän.

Paloheimo luottaa kuitenkin enemmän omaan näkemykseensä ja omiin havaintoihinsa kuin kirjaviisauteen. Toisaalta taustalla on aikaisempi, luettelossa mainitsematon ekokirjallisuus, josta lienee peräisin Rooman klubin ja Paul Ehrlichin tapa hahmottaa ekologinen kriisi.

Omaperäisyys ei tietenkään sinänsä ole pahasta. Paloheimon teksti on sujuvaa ja sitä piristää siellä täällä ironia.

Valitettavasti Paloheimon pursi ajautuu kuitenkin filosofisiin karikoihin. Kirjassa on monia loogisia aukkoja, ristiriitaisuuksia ja heikosti perusteltuja väitteitä.

Kirjassa laajennetaan useiden sanojen merkitystä, mikä tekee sen paikoitellen vaikeaksi ymmärtää. Esimerkiksi "viestintä" tarkoittaa kaikkea vuorovaikutusta.

Useimmat merkityksen lavennuksista ovat turhia kirjan argumentaation kannalta. Toisaalta Paloheimo näyttää olettavan, että joidenkin vaikeiden käsitteiden - esimerkiksi arvon - merkitys on itsestään selvä: on vain löydettävä maailmasta käsitettä vastaavat kohteet.

Arvoteoria esittää teoksessa keskeistä osaa. Paloheimon mukaan itseis- eli välittömiä arvoja ovat vain elämykset. Hän katsoo elämyksiä olevan useimmilla eläimillä muttei kasveilla. Esimerkiksi rehellisyys on arvokasta vain siksi, että joku saa rehellisyyden elämyksen.

Elämysten arvo

Elämykset eivät ole keskenään samanarvoisia. Joissain kohdin Paloheimo näyttää kallistuvan hedonismin kannalle: elämyksiin sisältyvän mielihyvän voimakkuus ratkaisee niiden arvon. Sillä tavoin ajattelevat monet eläintensuojelua filosofisesti perustelevat kirjoittajat. Myös utilitarismin perustaja Jeremy Bentham liitti eläinten tuskat ja nautinnot eettisiin kalkyyleihinsa.

Toisaalla Paloheimo kuitenkin kieltää hedonismin ja kirjoittaa mielihyvän olevan vain elämyksen sivutuote. Ilmeisesti elämysten arvokkuuden määrää jonkinlainen myönteisyys ja voimakkuus.

Mutta mikä vaikuttaa siihen, että koemme jonkin asian myönteisenä tai voimakkaana elämyksenä?

Asiaa valaisee se, että annamme erilaisen arvon elämyksellemme riippuen siitä olemmeko luonnossa, elokuvissa vai unessa. Samaten näkemyksemme siitä, millaista elämää eläimen tulisi viettää, vaikuttaa käsitykseemme sen elämyksen myönteisyydestä. Esimerkiksi eläintensuojelija voi olla huolissaan villieläimen nälästä, kun taas ekologi saattaa pitää sitä täysin hyväksyttävänä.

Aivan ilmeisesti elämyksemme ja arviomme toisten elämysten myönteisyydestä riippuu arvoistamme. Elämykset arvoina ovatkin siis riippuvaisia muista arvoista.

Paloheimo päätyy huomaamattaan itsekin tähän ristiriitaan. Hän kirjoittaa, että lajien hävittäminen saa ihmiset kantamaan "murhetta ja syyllisyyttä sydämessään". Näin ihmiskunnan elämysmaailman "taustavire" huononee ikuisiksi ajoiksi.

Mistä tämä murhe? Ilmeisesti siitä, että ihmiset pitävät lajeja arvokkaina ja niiden hävittämistä vääränä. Lajien häviämiseen liittyvän elämyksen negatiivinen arvo riippuu siis toisesta arvosta.

Itsekäs ihminen?

Ilman ristiriitojakin elämyksiin perustuva arvojärjestelmä on ongelmallinen.

Sen mukaan esimerkiksi pelkästään kasveja, bakteereja ja kuollutta ainesta sisältävällä ekosysteemillä. jonne ihmiset eivät koskaan pääse kokemaan elämyksiä, ei ole mitään arvoa. Arvoteoria sotii luontoa rakastavien piirissä varsin yleistä ekologista intuitiota vastaan.

Paloheimon järjestelmä ei ole ongelmien suhteen kuitenkaan ainutlaatuinen. Samantapaisiin vaikutuksiin ja ristiriitoihin on törmätty tutkittaessa muita yhden itseisarvon järjestelmiä.

Ekofilosofisessa kirjallisuudessa onkin alettu kannattaa useita keskeisiä arvoja hyväksyviä näkemyksiä - onpa jopa ehdotettu koko itseisarvon käsitteestä luopumista.

Vaikka lähdettäisiin siitä, että kirjan ekotopia on paras mahdollinen, vakava käytännön ongelma jää jäljelle: suurin osa ihmisistä näyttää suunnistavan aivan muulle "maan tielle" kuin Paloheimon viitoittamalle.

Kirjoittaja selittää tämän kiusallisuuden sillä, että ihmiset ovat itsekkäitä. Tämä evoluution aikaansaama paha ominaisuus johtaa siihen, että "ihminen" ei välitä muista tuntevista olennoista. Luontoa alistetaan ja väestöä kasvatetaan niin paljon kuin kulloisellakin tekniikan tasolla on mahdollista.

Paloheimon ihmiskuva perustuu paljolti siihen, että hän samastaa länsimaisen kulttuurin omaksuneen ihmisen ja ihmisen yleensä. Hiukan laajempi ihmiskunnan menneisyyden ja nykyisyyden tarkastelu antaa aivan toisenlaisen kuvan.

Eurooppalaisten esihistorialliset jälkeläiset eivät suinkaan lisääntyneet kykyjensä mukaan vaan pitivät väestönsä pienenä muun muassa säännöstelemällä syntyvyyttä. Luontoa ei myöskään käytetty maksimaalisesti hyväksi: aineellista vaurautta tärkeämpi oli vapaa-aika.

Elämää reservaatissa

Samaan kuvaan ihmisen mahdollisuuksista ja itsekkyyden kulttuurisidonnaisuudesta päädytään, kun tarkastellaan kaikkia maapallon tuhansia kulttuureja.

Monet kansat pitävät edelleen väestönsä vakiona. Kun ne saavat tehokkaampia työkaluja, ne lisäävät vapaa-aikaansa eivätkä luonnon hyväksikäyttöä.

Väestönkasvu on lähtenyt liikkeelle yleensä vasta silloin, kun kulttuurin oma selkäranka on murrettu.

Käsitykseen ihmisestä luonnosta täysin erillisenä olentona näyttää viittaavan se, että Paloheimon ekotopiassa ihmiset asuisivat jonkinlaisissa varsinaisesta luonnosta erillisissä reservaateissa.

Toisaalta on tärkeä huomata, että länsimaisen kulttuurin vaikutuspiirissäkään olevat ihmiset eivät läheskään aina tee sitä mitä haluavat: usein pakko tai yhteiskunnallinen normipaine ajaa heidät luontoa riistäviin tekoihin. Minkä kumman takia he nykyistä kulttuuria vapaaehtoisesti rakentaisivatkaan, kun Paloheimonkin mukaan jopa hyvinvoinnista on seurauksena elämän köyhtyminen?

Nykyiset länsimaalaisetkaan eivät ole siis niin itsekkäitä kuin Paloheimo antaa ymmärtää.

Pakolla vai vapauttamalla?

Kirjassa selitetään ekologinen kriisi yksilön ominaisuuksilla; siksi tarvitaan ennen kaikkea moraalin eikä niinkään yhteiskunnan analyysiä. Yhteiskunnalliset käsitykset ovatkin teoksen kyseenalaisinta osaa.

Miten pysäyttää ihmisten - varsinkin "keskiarvoihmisten" - biologiaan perustuva luonnon tuhoaminen?

Paloheimon ainoaksi keinoksi jää pakottaminen. Mutta jos nähtäisiin tuhoavan käyttäytymisen yhteiskunnalliset syyt, voitaisiin päätyä päinvastaiseen tulokseen: tavalliset ihmiset on vapautettava heitä nyt pakottavista ja ohjaavista yhteiskunnallisista rakenteista.

Yhteiskunnallisen pakon lisääminen on erityisen irvokasta kolmannesta maailmasta puhuttaessa, Alistamista maailman köyhät ovat kokeneet riittämiin. Toisaalta nimenomaan naisten, perheiden ja köyhien yhteisöjen vallan lisääminen on johtanut hyvinvoivan eurooppalaisenkin mielestä toivottavaan käyttäytymiseen: kurjuus on vähentynyt mutta myös syntyvyys on laskenut.

Kenet Paloheimo sitten panisi pakottamaan näitä toivottoman itsekkäitä ihmismassoja?

Muutoksen oljenkorsi on älymystössä, "henkisissä johtajissa", muun muassa niissä, jotka lukevat Paloheimon kirjan. Jotkut heistä omaksuvat "maailmantietoisuuden", "tunnon, toivon ja tuskan maapallon kaikkien tuntevien olentojen tulevista vuosituhansista". He vaikuttavat "aineellisiin johtajiin", poliitikkoihin ja yritysten johtajiin. jotka huolehtivat varsinaisesta pakottamisesta.

Skenarioon kuuluu myös valtioiden rajojen poistaminen ja yksi yhteinen maailmanhallitus ja -armeija, joka pitäisi luontoa "sortavat" massat kurissa.

Yllättävä äkkikäännös

Paloheimo käyttää 225 sivua esittääkseen yhteiskunnallisen näkemyksensä. Viimeisillä viidellä sivulla hän alkaa perääntyä kannastaan. Ehkä hän on huomannut ajautuneensa liiaksi linkolalaisuuteen.

Lopussa Paloheimo väittää, että nimenomaan valtioita on pakotettava. Sen sijaan tavalliset ihmiset voisivat vapaaehtoisesti suostua syntyvyyden ja kulutuksen laskemiseen.

Hän lähestyy myös asiaa. joka kirjan muiden väitteiden perusteella näyttää mahdottomalta, nimittäin kansan, "massojen", kykyä muuttaa yhteiskuntaa: henkiset johtajat eivät vaikutakaan aineellisiin johtajiin suoraan vaan yleisen mielipiteen kautta.

Loppu tekee kirjan entistä ristiriitaisemmaksi. Mutta parempi näin: todellisuuden lähestyminen on sentään tärkeämpää kuin johdonmukaisuus.

Vaikka kriittisen lukijan vaatimukset eivät täyty. Paloheimon teos puolustaa paikkaansa uusia ekofilosofisia teemoja esittelevänä pamflettina.

Page Top
 
Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla.

Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun (http://www.tammilehto.info/)

17.5.2003