| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus ilmestyy Juhani Yli-Vakkurin toimittamassa kirjassa Rauha ja konfliktit globalisoituvassa maailmassa (Suomen Rauhanliitto, Helsinki 2000). |
Sota kytee taloudessamme
Rauhan aikana talojen rakentaminen ja korjaaminen, ihmisten ruokkiminen, parantaminen ja synnyttäminen ovat arvostettuja tekoja. Sodan aikana talojen rikkomisesta ja polttamisesta, ihmisten näännyttämisestä nälkään, heidän haavoittamisestaan ja tappamisestaan palkitaan kunniamerkeillä. Sodassa ihmisten kaikki keskeiset pyrkimykset kääntyvät ylösalaisin.
Tämän itsestään selvän vastakkaisuuden tajuaminen on ollut yllättävän vaikeaa monille viime vuosisatoina eläneille tai nykyisin eläville ihmisille. Vastakkaisuuden sivuuttamista tuntuu ilmentävän esimerkiksi se, että minua on useasti pyydetty kirjoittamaan tai puhumaan "sodan ympäristövaikutuksista". Kun puhutaan esimerkiksi maatalouden tai teollisuuden ympäristövaikutuksista, tarkoitetaan yleensä sinänsä ihmisille hyötyä tuottavana pidetyn toiminnan vahingollisia sivuvaikutuksia. Sodan tarkoitus on kuitenkin nimenomaan tuottaa vahinkoa ihmisille. Ihmisten ympäristön tuhoaminen polttamalla, pommittamalla tai muulla tavoin on luonnollinen ja pitkään käytetty tapa tuottaa vahinkoa. Sodalla ei siis ole ympäristötuhoina ilmeneviä sivuvaikutuksia, vaan sota on ympäristötuhoa.
Sodan ja rauhan välisen kuilun katoaminen ihmisten mielissä ei voi johtua sodan lähenemisestä rauhaan, koska sota on muuttunut entistä tuhoavammaksi. Enemmin syynä on sodan vastakohdan muuttuminen.
Taloutta on tavanomaista pitää sodalle vastakkaisena, rauhanomaisena ja rakentavana toimintana. Talous laajennettujen kotitalouksien tai suhteellisten omavaraisten kylätalouksien verkostona onkin ollut ja on tätä. Suurten valtioiden ja imperiumien syntyessä tämän "subsistenssitalouden" rinnalle kehittyi vähitellen toinen, valtion toimintoihin liittyvä talous, jota ei tosin ennen 1600-lukua kutsuttu taloudeksi. Sen keskeisiä tehtäviä alusta lähtien oli varustautuminen sotaan.
Esimerkiksi nykyajan kielenkäytön mukaan Rooman valtakunnan tärkeimpiä taloudellisia projekteja olivat valtakunnan eri kolkkia yhdistävien teiden rakentaminen ja raudan valmistus. Silloisesta näkökulmasta ne olivat kuitenkin valtiollista tai muuta toimintaa, joka ensisijassa liittyi armeijan iskukyvyn ylläpitoon. Teitä käyttivät pääasiassa sotilaat - kauppatavarat kulkivat ensisijassa meritse. Rautaa taas tarvittiin aseisiin. Sen valmistus kysyi valtavasti puuhiiltä, jonka saamiseksi oli hakattava vanhoja lehtipuumetsiä. "Talous" söi ne nopeasti loppuun yhä uusilta alueilta niin, että lisää maata oli valloitettava jo pelkästään tästä syystä. Viimein Rooman raudanvalmistus siirtyi Britanniaan, jossa metsää vielä riitti. Näin siis sotatalouden ylläpito vaati aina vain uusia sotia ja ympäristötuhoja.
Valtion toimintoihin liittyvä "talous" ja siihen liittyvä armeija olivat kuitenkin kokonaistalouteen verrattuna yleensä varsin pieniä. Uuden ajan alun Euroopassa nämä alkoivat kuitenkin paisua valtavasti. Syynä olivat eurooppalaisten sodat ja ryöstöretket muissa maanosissa. Ne toivat valtavasti rahana käytettyjä arvometalleja Eurooppaan. Tämä rikkaus valtioiden käsissä johti suoraan armeijoiden kasvuun. Merkittävämpi syy valtion finanssien paisumiseen johtui kuitenkin siitä, että muiden maanosien valloituksesta syntyneet rahat päätyivät suureksi osaksi kapitalisteille.
Kapitalisteja oli ollut jo vanhalla ja keskiajalla. He toimivat useimmiten lähinnä valtiollisina hovihankkijoina. Kapitalistien toivat kaukaa harvinaisia tuotteita ja myivät ne monopolin turvin suurilla voitoilla. Heidän toimintansa oli monessa suhteessa vastakkaista turuilla ja toreilla käytävään tavanomaiseen kaupankäyntiin, jossa voitot olivat pienet tai olemattomat, koska sekä ostajia että myyjiä oli paljon. Monet seikat, muun muassa ahneuden ja koronkiskonnan tuomitsevat normit ja ammattikuntalaitos, rajoittivat kuitenkin voimakkaasti kapitalistien toimintaa.
Sota, varustautuminen ja muiden maanosien valloitus tarjosivat kapitalisteille runsaasti uusia tuottoisia sijoituskohteita. Heidän pääomansa kasvoivat ja samalla mahdollisuutensa lainata tai luovuttaa veroina ja maksuina rahaa valtioille, joiden sotalaitokset saattoivat kasvaa kasvamistaan. Tämä taas oli kovasti tarpeen kapitalisteille, sillä vaikka pääoma virallisesti kasvoi itsestään, käytännössä tarvittiin väkivaltaa, jotta nuo vääräuskoiset, pakanat tai alempien rotujen edustajat luovuttivat rikkautensa, maansa ja työvoimansa sivistyneille kristityille. Näin uuden ajan valtioiden mahti ja kapitalistein pääomat kasvoivat käsikädessä.
Armeijat saavuttivat ennätyksiä sekä tulivoimansa että kokonsa suhteen. Esimerkiksi Ludvig XIV:n aikana Ranskan armeijan riveissä soti 400 000 miestä, mikä oli enemmän kuin Rooman valtakunnan sotakoneiston vahvuus sen mahtavuuden päivinä. Tämä oli kuitenkin vasta alkua. Valtioiden talous ja armeijat kasvoivat vielä moninkertaiseksi seuraavan vuosisadan kuluessa. Vuonna 1810 eurooppalaiset valtiot hankkivat veroilla ja muilla keinoilla käyttöönsä jo noin kolmasosan alamaistensa tuotannosta.
Samalla aiemmin lähinnä ulkomaan kaupan ja merentakaisten alueiden piirissä vaikuttanut kapitalistien talous alkoi vallata yhä suuremman osan Euroopan maiden sisäisestä taloudesta. Köyhiä elättäneitä yhteismaita otettiin suurimittakaavaiseen villan tuotantoon ja muuhun pääomien kasvatukseen. Perustettiin uusia kaupunkeja, joissa ammattikuntalaitos ei häirinnyt käsityöläisten alistamista. Viimein käsityöläisten ammattitaidon merkitys hävitettiin, ja työläiset alistettiin koneiden pakkotahtiin tarkkaan poliittisesti harkituilla teknologian valinnoilla. Kaikki tämä johti tietenkin kapinoihin, joiden kukistamiseen tarvittiin armeijoita. Esimerkiksi koneita särkeneiden luddiittien liikkeen kukistamiseen Englannissa vuonna 1813 tarvittiin 14 400 miehen armeija.
Paikallisille markkinoille tuottavat käsityöläiset olivat kuitenkin aluksi monessa suhteessa keskitettyä kapitalistista tuotantoa edullisemmassa asemassa. Heitä eivät rasittaneet kuljetuskustannukset ja he saattoivat asioida pakallisilla murteilla sekä ottaa huomioon oman alueensa tavat ja perinteet. Valtiot riensivät kuitenkin pian kapitalisteja auttamaan ja hävittivät subventioillaan käsityöläisten kilpailuedut: kuljetuksia halvennettiin teillä, rautateillä ja kanavilla; murteiden ja paikallisten tapojen merkitystä vähennettiin ratkaisevasti asevelvollisuusarmeijalla, koululaitoksella ja ylhäältä ihmisille pakotetuilla kielinormeilla eli "äidinkielellä"
Yksi tärkeimpiä seurauksia edellä hahmotellusta laajasta historiallisesta muutoksesta oli se, että sota sekaantui rauhaan. Laajojen kansankerrosten toimeentulo tuli riippuvaiseksi valtiollis-kapitalistisesta järjestelmästä, joka perustui sotaan, väkivaltaan, alistamiseen ja ympäristötuhoihin. Kun yleensä aiemmin vain yläluokkien elämäntapa oli pohjautunut toisten ihmisten kuolemaan, nyt myös köyhien eurooppalaisten puuvillapaita oli intialaisten ja afrikkalaisten veren tahraama.
Tämä hirvittävä verinen muutosprosessi ei kuitenkaan olisi ollut mahdollista, elleivät ihmisten ajattelutavat olisi samalla muuttuneet. Tarvittiin ideologiaa ja kielellisiä käytänteitä, joilla yhä enemmän rauhanajan arkeen työntyvä sota saataisiin torjuttua päivätajunnasta. Ensialkuun oli paljon apua juutalais-kristillisestä perinteestä, jonka avulla pakanoihin ja vääräuskoisiin kohdistuneet hirmutyöt voitiin oikeuttaa. Kuitenkin sitä mukaan kun toisten kulttuurien heikentämistä palveleva käännytystyö eteni, kristinuskon käyttökelpoisuus väkivallan oikeuttajana heikkeni.
Monet uudet filosofiset opit ja niistä versovat luonnontieteet - sekä näistä puolestaan mallia ottavat yhteiskuntatieteet - tulivat kuitenkin hätiin. Jotakin eurooppalaista kieltä puhuvien tai keskimääräistä vaaleamman ihonvärin omaavien ihmisten ylemmyydelle löydettiin mitä kummallisimpia "tieteellisiä" perusteita. Kun valtioiden ja kapitalismin väkivalta kohdistui yhä enemmän myös eurooppalaisiin, tarvittiin myös aivan toisentyyppisiä ideologioita. Tärkeimpiä näistä olivat luonnonvalloitusideologia ja edistysoppi sekä niiden myöhemmän muunnelmat teknologiausko ja kehityspuhe. Näiden oppien ja diskurssien valossa voitiin kaikki väkivalta, kärsimys ja elämän laadun heikkeneminen nähdä vain välttämättömänä lunastustyönä, joka on tehtävä ennen tuhatvuotista valtakuntaa, tai sitten väistämättömänä hintana, joka on maksettava objektiivisella mitta-asteikolla aina vain korkeampia indeksilukuja osoittavasta yhteiskunnasta.
Tällaiset sotilaalliselle logiikalle tyypilliset perustelut, joissa hyvä tarkoitus pyhittää mitkä tahansa keinot - mukaan lukien murhat - eivät kuitenkaan olisi voineet toimia, ellei eettisessä ja yhteiskunnallisessa ajattelussa ja diskursseissa olisi tapahtunut niitä tukevia laajakantoisia muutoksia. Yksi niistä oli hyve-etiikan työntäminen henkilökohtaisten ihmissuhteiden kapenevaan maailmaan. Sen yksi korvike oli seurausetiikka, joka valtaapitävissä piireissä sivuutti helposti kaiken muun moraalin. Tämä edellytti valtavaa uskoa ihmisen tietämiskykyyn: jotta esimerkiksi poliittinen murha voitiin oikeuttaa oli tiedettävä siitä koituvat hyvä seuraukset samoin kuin kaikki muut seuraukset. Kun näitä seurauksia ei käytännössä suurella varmuudella koskaan tiedetä, kaikenlaisten rikosten oikeuttaminen tulevaisuudessa saavutettavalla hyvällä vaikuttaa uhkarohkealta. Tarpeellista luottamusta uuden ajan ihmiset saivat kuitenkin järjettömästä järkeisuskostaan.
Tämän uuden etiikan soveltaminen aloitettiin suuren yleisön katseilta suojassa valtiollisessa toiminnassa, mikä on edelleen sen vahvimpia kenttiä. "Valtiollisiin syihin", "valtiojärkeen", "reaalipolitiikkaan" tai "poliittiseen realismiin" vetoamalla on voitu oikeuttaa mitä hirvittävimpiä rikoksia.
Yleisen hyvän edistäminen moraalittomilla keinoilla rappeutui helposti yksityisen hyvän edistämiseksi samoilla keinoilla. Tämän kehityskulun vanhan etiikan kannattajat saattoivat ennustaa, koska heidän mukaansa eettisen tajun säilyttäminen edellytti hyveiden jatkuvaa viljelyä. Toisaalta kapitalisteilla ei yksityistä rikastumista kummempaa motivaatiota useimmiten ollut alunperinkään. Ahneutta pidettiin kuitenkin vielä 1600-luvulla yleisesti yhtenä seitsemästä kuolemansynnistä. Myös kirkon auktoriteetista etääntyneet humanistit kuten Thomas More ja Erasmus Rotterdamilainen näkivät ahneuden hyvän elämän pahimpana esteenä.
Tällaiset valtiollis-kapitalistisen järjestelmän kehitystä haittaavat käsitykset saatiin vähitellen neutralisoitua. Ensialkuun auttoi Italiassa 1500-luvulla syntyneen valtiollisen edun käsitteen leviäminen yleiseksi etu-puheeksi. Kun ahneuden intohimon vaivaaman ihmisen sijasta voitiinkin puhua ihmisestä, joka järkiperäisesti edisti omaa etuaan, asia näytti paljon vaarattomammalta. Vähitellen kuitenkin keksittiin, että ahneuden pahe onkin itse asiassa hyve. Bernard de Mandevillen tunnetun, taloustieteilijöiden oppeja ennakoineen, kuuden pennyn satiirirunon opetuksen mukaan "yksityinen pahe saa aikaan yleisen hyvän".
Ehkä tärkein oikeutuksen väline oli kuitenkin taloustiede, joka diskursiivisella tasolla siirsi valtiollis-kapitalistisen toiminnan samaan kategoriaan kotitalouksien ja markkinoiden kanssa. 1700-luvulla vaikuttaneet taloustieteen perustajat alkoivat käyttää aiemmin vaihtelevan kokoisia kotitalouksia tai niiden hoitoa tarkoittanutta talous-sanaa (eli siis kreikankielen oikonomia-sanan väännöksiä) viittaamaan kokonaisuuteen, johon kuuluivat kotitalouksien lisäksi kapitalistien toiminta ja osa valtiollista toimintaa. Heistä kuuluisin, Adam Smith, piti kuitenkin vielä tiukasti erillään markkinatalouden ja kapitalistien eli "rahamiesten" toiminnan. Edellinen edisti yleistä hyvää, kun taas jälkimmäinen toimi sitä vastaan. Smithin seuraajat, joiden näihin päiviin saakka ulottuvan jonon kärjessä olivat Thomas Malthus ja David Ricardo, käänsivät kuitenkin hänen ajattelunsa päälaelleen ja samaistivat kapitalismin ja markkinatalouden. Näin siis sotaan ja väkivaltaan perustuva kapitalismi oli kielellisellä taikatempulla muuttunut samankaltaiseksi kuin sodan vastakohtana aivan oikein pidetty kotitalouksien ja markkinoiden toiminta.
Kaiken tämän ideologisen kehitystyön seurauksena sodan ja rauhan ero on hämärtynyt. Sota määritellään tietosanakirjoissa nykyisin 1800-luvun alussa vaikuttanutta Karl von Clausewitziä mukaillen politiikan jatkoksi tai äärimmäiseksi poliittiseksi keinoksi. Politiikka taas mielletään periaatteessa rauhanomaiseksi toiminnaksi, vaikka se paljolti on omaksunut sodan logiikan. Talous nähdään sekä politiikan että sodan vastakohdaksi, vaikka nykyinen kapitalistisen talouden olennainen osa on sitä tukeva poliittinen ja sotilaallinen toiminta ja se itse on usein samalla tavalla tuhoavaa kuin sota.
Sodan sekaantuminen rauhaan on olennainen kysymys rauhanliikkeen argumentoinnin ja mobilisoinnin kannalta. Jos liikkeen tavoittelema rauha on vain se kytevä sota, jota nykyinen kapitalistis-valtiollinen järjestelmä edustaa, liike on kyllä uskottava valtaa pitävien kannalta muttei muitten ihmisten kannalta: se ei heitä juuri liikuta. Miten uskoa liikkeeseen ja panna energiansa sen käyttöön, jollei liike itse usko todellisen rauhan saavuttamiseen?
Ympäristö- ja solidaarisuusliikkeet ovat monien vaiheiden jälkeen päätyneet yhä selvemmin kyseenalaistamaan globaalin kapitalismin keskeisiä "maailmanvaltiollisia" instituutioita, koska näkevät ympäristötuhon ja kolmannen maailman riiston kiinteänä osana järjestelmää. Tähän toimintaan rauhanliikkeellä on olennainen panos annettavanaan. Monet rauhanjärjestöt siihen jo osallistuvatkin.
Kapitalismissa ja valtiollisuudessa kytevän sodan lopettaminen
tuntunee monesta täysin utopistiselta. Mutta vanhan intiaaniviisauden
mukaan on toimintaamme hahmoteltava seitsemän sukupolven
tähtäimellä.
Seitsemän sukupolvea sitten nykyinen globaalijärjestelmämme
oli vielä alkutekijöissään. Seitsemän sukupolven
liikeaktivismin seurauksena voi järjestelmä olla jo henkitoreissaan
ja todellinen rauhantila koittamassa.
Runsaasti lähdeviitteitä ja tarkempia perusteita edellä esitetyn tueksi löytyy Olli Tammilehdon kirjasta Maailman tilan kootut selitykset (Like, Helsinki 1998, 3. painos v. 2000) ja hänen kotisivuiltaan.
|
Palautetta kirjoittajalle voi
lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun
4.10.2000 taloudessamme.dat&ft=0"