| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Ydin-lehden numerossa 1/1995. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Kehityskritiikkiä ilman valtajuuria
Yrjö Uurtimo: Kehitysajattelun juuret, Vuosisatojen rikos - elämän peittäminen tiedon perustana. Tampereen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos, Julkaisuja 8/1994, 336 s.
Kehitys on ollut toisen maailmansodan jälkeisen ajan suurin yhteiskuntien muuttamisprojekti. Tähän Toisia vastaan suunnattuun siviilihyökkäykseen on mobilisoitu niin "lännen" valtiot ja yhtiöt kuin ideaalisella pohjalla toimivat järjestöt ja yksilöt. Kun ainakin viralliset tarkoitukset ovat olleet kauniit, sopii ihmetellä, miksi jälki on ollut niin rumaa: 45 kehityksen vuotta ovat tuoneet lisää nälkää, kurjuutta ja juurettomuutta, kuivuneita peltoja, tuhottuja metsiä, hukutettuja kyliä, aukirevittyjä kotiseutuja, saastuttavia tehdasromuja, tappavia jätekasoja, kymmeniä tuhansia sukupuuttoon kuolleita eläin- ja kasvilajeja, satoja saman kohtalon kokeneita kulttuureita ja kieliä, kauko-ohjattuja mieliä, paikallisen tiedon korvaavaa tietämättömyyttä...
Tämä ihmettely on ollut myös Yrjö Uurtimon uuden kirjan lähtökohtana. Hän on aikaisemmin kansainvälisen politiikan pro gradu -työssään ja artikkeleissaan tutkinut YK:n kehitysstrategioita. Esimerkiksi julistuksessa 70-luvun kehitysstrategiaksi sitouduttiin YK:n peruskirjan tavoitteisiin: pyrittiin edistämään ihmisten perusoikeuksien, ihmisyksilön arvon ja merkityksen sekä miesten ja naisten yhtäläisten oikeuksien toteutumista ja kunnioitusta. Kehitysstrategian mukaan kehitystoiminnan erityinen päämäärä oli nykyistä ihmisarvoisemman elämän takaaminen kaikille ihmisille. Uurtimon tärkeä havainto on, että näiden moraalisten ja kaikinpuolin kannatettavien päämäärien sivuuttaminen alkaa jo kehitysstrategiapäätöslauselman teks tissä ennen käytännön ohjelmia: ylevien päämäärien toteuttamiseksi jäsenmaat velvoitetaan toimenpiteisiin, jotka kohdistuvat lähinnä taloudellisen suorituskyvyn kohottamiseen ja yhteiskunnan rakenteiden muuttamiseen länsimaisiksi. "Perinteisiin ja tapoihin liittyviä esteitä" vaaditaan poistettavaksi, ja toisaalta patistetaan "juurruttamaan tieteellispohjaisen ajattelun arvostusta".
Miten tällainen ristiriita ihmisarvoisen elämän edistämisen ja siihen vaikeasti tai ei ollenkaan liitettävien toimenpidevelvoitteiden välillä voidaan selittää? "Kehitysajattelun juuret" -kirja pyrkii ymmärtämään ristiriitaa Aristoteleen sekä länsieurooppalaisen eettisen ja yhteiskunnallisen ajattelun historian avulla.
Aristoteleen etiikkaa ja yhteiskuntaa koskeva ajattelu eroaa ratkaisevasti nykyisin vallitsevista formuloinneista. Olennaista tässä on käsite käytännöllinen järki eli fronesis, jonka avulla esimerkiksi yhteiskunnallisia kysymyksiä koskevat ratkaisut tehdään. Se on Nikomakhoksen etiikan mukaan "totuudenmukaisesti päättelevä toimintavalmius sellaisten asioiden suhteen, jotka ovat ihmisille hyviä tai pahoja". Kysymys on siis kyvystä, jonka harjoituksessa nykyisin tavallisesti erillään pidettävät eettiset ja tiedolliset pyrkimykset yhdistyvät. Aristoteles pitää fronesista intellektuaalise na hyveenä - viisauden ja ymmärryksen ohella. Tämän ja muiden hyveiden mukaan toimiminen johtaa elämän varsinaisen tavoit teen eudaimonian, onnellisuuden saavuttamiseen.
Uurtimon tulkinnan mukaan Aristoteleella ihmisen elämän projekti yhdistää tiedon ja etiikan: tiedon perusta on elämä ja kokemuksellinen. Tietoa hankittaessa on asiaa tarkasteltava ihmisen elämän näkökulmasta. Tässä tavassa ymmärtää ihmisen järjenkäyttöä on mahdotonta jättää etiikka yhteiskunnan tutkimuksen tai siihen vaikuttamispyrkimysten ulkopuolelle: etiikka - hyvänä tai huonona - sisältyy niihin lähtökohtaisesti.
Vaikka nykyisen ajattelun tarkastelu Aristoteleen valossa on he delmällistä, Uurtimon olisi suonut tuovan esiin myös tämän Aleksanteri Suuren kotiopettajan filosofian ongelmakohtia. Aristoteleen tekemä jyrkkä jako toisaalta konkreettisesti nähtävää tuottavaan tekemisen eli poiesikseen ja toisaalta ihmisten välisiin suhteisiin ja yhteiskuntaan liittyvään toimintaan eli praksikseen voi itse asiassa olla yksi tuhoa tuottavan kehitysajattelun juurista. Ainoastaan jälkimmäinen kuuluu Aristoteleen mukaan etiikan ja käytännöllisen järjen piiriin. Näin siis "kehittymättömissä" maissa yleinen tuottavan työn ja vapaa-ajan yhteenkietoutuminen sekä "primitiivisissä" kulttuureissa tavallinen eettinen suhde muihin luontokappalei siin näyttää aristotelismin valossa järjettömyydeltä, joka täytyy "kehittää" pois.
Kun orjayhteiskunnan piirissä syntyneen ajattelun rajoitukset otetaan huomioon, fronesis-käsite ja ajatus ihmisen elämästä tiedon perustana vaikuttavat kuitenkin kiehtovalta. Uurtimo on ilmeisesti tehnyt - käyttääkseni hänen omaa kieltään - "kohdallisen" valinnan kritisoidessaan niillä modernia järkeä.
Ajattelun myöhempien käänteinen kannalta on olennaista, että Aristoteleella on myös toinen, ikään kuin elämää syvempi perusta tiedolle, sillä, kuten Uurtimo asian ilmaisee "elämä on kaikkeuden kantama". Tälle ajatukselle "kosmoksen" merkityksestä voi antaa luonnollisen tulkinnan, eikä sen tarvitse välttämättä olla nykyisessä, pejoratiivisessa mielessä "metafysiikkaa".
Aristoteleelle ja hänen aikalaisilleen tällainen ajattelu ei ollut mitenkään kahlitsevaa, koska ei ollut instituutiota, joka olisi vaatinut tunnustettavaksi tiettyjä käsityksiä kaikkeudesta tai etiikasta. Ongelmaksi se tuli kristityssä Länsi-Euroopassa, kun laajalti omaksuttu aristotelismi piti saattaa sopusointuun uskonnon kanssa. Kaikkeuden ja etiikan piti olla sitä, mitä Raamattu ja sen tulkitsijat opettivat. Syntyi ristiriitoja, jotka johtivat vähitellen etiikan ja tiedon eroamiseen.
Uurtimo jäljittää länsimaisen järjen jakautumisen italialaiseen renessanssifilosofiin Pietro Pomponazziin (1462-1525). Tämän aristoteelikon mukaan on olemassa kaksi yhteismitatonta "tietämisen" aktia: teoreettinen tieto ja usko. Ne voivat tarjota samaan kysymykseen pätevät vastaukset, jotka ovat ristiriidassa keskenään. Pomponazzi näin ikään kuin raivasi tilaa sellaiselle tiedon muodostukselle, joka oli vapaa katolisen kirkon dogmeista. Tätä ei Uurtimo eivätkä tuskin monet muutkaan modernin järjen kriitikot valita.
Uskon ja tiedon demarkaatiolinjan rakentajalle sattui kuitenkin tapaturma, jolla oli kauaskantoiset seuraukset: paalutustyössä muuttui käsitys rationaalisesta tiedosta ratkaisevasti. Kun tieto haluttiin riippumattomaksi uskonnollisesti ymmärretystä kaikkeudesta, siltä samalla katkaistiin side ihmiselämään eettisenä projektina. Käytännöllisen järjen tilalle tuli "tietoteoreettinen järki". Tämä järjen käyttö, jota Pomponazzi kutsuu vielä vaatimattomasti spekulatiiviseksi järjeksi, ei liity hyveelliseen elämään. Siinä kunnostautuvat ovat hyviä "metafyysikkoja", eivät välttämättä hyviä ihmisiä.
Uurtimo kirjassa Pomponazzin ajattelusta kulkee monipolvinen kertomus moderneihin kehitysteoreetikkoihin. Se on kiehtova tarina siitä, miten tiedemiehiksi muuttuvat metafyysikot pyrkivät epätoivoisesti löytämään elämästä ja siten etiikasta irrotetun järjen avulla perustan eettisille arvoille kunnes lopulta luovuttavat ja uskovat etiikan olevan järjen tuolla puolen. Näin tulee vihdoin selitetyksi myös se, miksi kehitysstrategioiden eettiset tavoitteet jäävät kuolleiksi kirjaimiksi: ne ja nykyisin yhä useampia tilanteita suvereenisti hallitseva tietoteoreettinen järki ovat kaksi eri maailmaa, mistä syystä tämän järjen avulla johdetut toimenpidevelvoitteet eivät heijasta eettisiä vaan modernien instituutioiden sisäisiä arvoja.
Vaikka "Kehitysajattelun juuret" sisältää edellä hahmotellun mielenkiintoisen uuden tulkinnan modernin järjen järjettömyyden synnystä, kirja ei ole mikään huikaiseva lukukokemus. Sitä ei voi tässä suhteessa verrata esimerkiksi sellaisiin kirjoihin kuin Morris Bermanin Reenchantment of the World, Frederick Turnerin Beyond Geography, The Western Spirit Against the Wilderness ja Hans-Peter Duerrin Traumzeit, jotka myös esittävät omat historialliset tulkintansa rationaalisuutemme irrationaalisuudesta. Syynä ei välttämättä ole se, että Uurtimo olisi kyseisiä herroja huonompi kirjoittaja. Taustalla on ennemminkin oppineisuuden osoittamisen vahingollinen vaikutus kirjallisuuteen: "Kehitysajattelun juuret" on kansainvälisen politiikan lisensiaattityön hiukan toimitettu versio. Jos Uurtimo olisi kirjoittanut lukijoille eikä tieteen portinvartijoille, hän tuskin olisi sisällyttänyt teokseensa pitkiä, pääjuoneen liittymättömiä selostuksia erilaisten lukemiensa kirjojen sisällöstä. Sen sijaan hän varmaan olisi uskaltautunut selittämään arkikielellä monia kohtia, jotka pitäytyvät liikaa alkuteks teissä tai syvälliseltä kuulostavassa jargonissa. Samoin Uurtimo to dennäköisesti olisi viitannut muihin kehitysajattelun juuria koskeviin teorioihin, joista hän tietää mutta joista ei ole ehtinyt hankkia normien mukaista oppineisuutta. Ilmeisesti hän olisi myös korvannut aiheensa kannalta vähemmän relevantit mutta tiedekaanoniin kuuluvat lähteet teemaan suoraan liittyvillä tiedemaailman marginaaleista löytyvillä teoksilla.
Akateemisuuden vääristävä vaikutus on tietenkin tavallista. "Kehitysajattelun juurissa" se on kuitenkin erityisen ongelmallista. Nimittäin tuo akateeminen järki, jota kirja suurelta osin edustaa, on hyvin kaukana Aristoteleen käytännöllisestä järjestä, jota kirjoittaja avoimesti ihailee. Akateemisuus on ennemminkin juuri tietoteoreettista järkeä, joka on Uurtimon mukaan syyllistynyt "vuosisatojen rikokseen". Eihän humanistis-yhteiskunnallisilla aloillakaan tutkimus juuri koskaan liity tutkijan elämään eettisenä projektina. Tutkimusta tehdään, koska se voi olla sinänsä kiinnostavaa, siitä saa palkkaa ja se voi johtaa meritoitumiseen ja korkeampaan asemaan akateemisessa arvo- ja palkkahierarkiassa. Jos tutkijoilla on eettinen projekti, se kuuluu yleensä vapaa-ajan tai perhe-elämän piiriin.
Miksi Uurtimo ei huomaa ilmeistä ristiriitaa kritiikkinsä ja oman toimintansa välillä? Varmaankin siksi, että se "minän osa", joka kirjoittaa tekstin akateemiseksi, on organisaatiominä: se on tulosta yliopisto-organisaatioiden positiivisesta val lankäytöstä. Positiivisesta siinä mielessä, että vallankohdetta ei varsinaisesti alisteta vaan hänelle annetaan runsaasti uusia mahdollisuuksia, resursseja ja valtaa, kunhan hän omaksuu asemansa edellyttämät käyttäytymis- ja ilmaisusäännöt. Tästä ilmiöstä ovat mm. Michel Foucault ja hänen seuraajansa kirjoittaneet runsaasti.
Koska siis oman tutkimuksen ja kirjoittamisen katseleminen järjen kritiikin valossa, johtaisi kovin epämiellyttäviin seurauksiin organisaatioelämän suhteen, tällainen "itsereflektio" helposti torjutaan jo tiedostamattoman tasolla. Voisi ajatella, ettei tällä Uurtamon kirjan kannalta ole kovin vakavia seurauksia, ellei sen keskeisessä teoriakehitelmässä olisi vakavaa puutetta, joka to dennäköisesti on osittain seurausta kyseessä olevasta ilmiöstä.
Omaan tutkimukseen vaikuttavan vallan sivuuttaminen voi nimittäin johtaa yleiseen epäherkkyyteen organisaatioiden rakenteen ja järjen käytön muotojen yhteyksille. Yhteiskuntatieteilijä Uurtimo selittää YK:n ja valtiojärjestelmän sisäisen järjen käytön järjettömyyttä filosofian historialla. Hän ei juuri ollenkaan viittaa siihen, että Aristoteleen käytännöllinen järki nousi tähän nähden täysin toisenlaisista yhteiskunnallisista puitteista: pienistä suoraa demokratiaa harjoittavista kaupunkiyhteisöistä, joita on erittäin harhaanjohtavaa kutsua valtioiksi.
Hän ei myöskään näytä suorittaneen ajatus koetta, mitä tapahtuisi, jos maailmanjärjestön peruskirjan kauniit periaatteet tai fronesis otettaisiin täydestä todesta YK:n organisaatioissa tai jäsenvaltioissa: seurauksena olisi suuria kontrolliongelmia organisaatioiden johdolle, sillä miten he voisivat tietää, ovatko heidän alaisensa "edistäneet ihmisarvoista elämää" vai eivät. Herruutensa säilyttääkseen mittatikkunsa ja tuloslaskelmansa menettänyt johto voisi yrittää saada alaisensa sidotuksi itseensä jonkinlaisilla uskollisuuden lupauksilla. Uskollisten ja petturien erottamiseen Johtaja tarvitsisi tietenkin oman gestaponsa tai kgb:nsä.
Toinen mahdollinen seuraus kontrolliongelmista olisi vallan liukuminen alatasolle, mikä ajaisi valtahierarkiat legitiimisyyskriisiin. Tämän utopistisen skenaarion lopputuloksena voisi olla yhteiskunnan hajautettu, ei-hierarkkinen uudelleen organisoituminen. Yhtenä vaihtoehtona olisivat uudet polikset, suoraa demokratiaa harjoittavat kylät, kaupunginosat ja kaupungit. Niitä yhdistäisivät ristikkäiset, alueelliselta maailmanlaajuiselle tasolle ulottuvat liittokunnat, konfederaatiot. Edustaminen hoidettaisiin imperatiivisen mandaatin eli sidotun valtakirjan pohjalta - kuten Suomen vanha työväenliikekin aikanaan vaati.
Kun kehitys loppuu, yhteiskunnan muodonmuutos alkaa.
Palautetta kirjoittajalle voi lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen udelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivul la.
Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun