| Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Ydin-lehden numerossa 1/2001. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Uusliberalismi ja Marxin perintö
Uusliberalismi on parinkymmenen viime vuoden kuluessa levinnyt hämmästyttävästi. Sen erilaisia muunnoksia eivät kannata vain perinteisesti taloudellista liberalismia ajaneet puolueet vaan hyvin monet tahot ja henkilöt, jotka aiemmin on mielletty sen selvimmiksi vastustajiksi. Kannatusta on runsaasti myös niiden organisaatioiden ja ihmisten keskuudessa, joilla on jonkinlainen marxilainen tausta. Siksi on syytä tarkastella lähemmin uusliberalismin suhdetta marxilaisuuteen.
Uusliberalismilla on kahdet kasvot, kuten kaikilla poliittisesti merkittävillä ideologioilla. Se on julistusten ja teoreettisten oppien tasolla näkemys, jonka mukaan kaikkien kannalta paras tulos saavutetaan, kun markkinoiden annetaan valtion puuttumatta hoitaa sekä yksityisten maiden että maailman yhteiskunnan kokonaisresurssien allokointi eri kohteisiin. Todellisuuden ja epävirallisten oppien tasolla kyse on ideologisesta diskurssijärjestelmästä, joka tukee kansallisvaltioiden ja globaalin kvasivaltion puuttumista taloudeksi määritellyn ja muun yhteiskunnan toimintaan niin, että rikkailla ja suuryhtiöillä menee mahdollisimman hyvin ja että nämä saavat mahdollisimman tukevan otteen keskeisiä poliittisia päätöksiä tekevistä elimistä. Tuon kvasivaltion muodostavat Kansainvälinen valuuttarahasto IMF, Maailmanpankki, Maailman kauppajärjestö WTO ja muut vastaavat elimet.
Uusliberalismia on vastustettu voimakkaasti kaiken aikaa siellä, missä sen uhreja on eniten eli kolmannessa maailmassa. Seattlen ja Prahan tapahtumien jälkeen sen vastustajia ei myöskään Amero-Euroopassa ole aivan helppo sivuuttaa ja heidän näkemyksiin on otettava kantaa. Perusteltu kannanotto helpottuu - ja pinnallinen vastaavasti vaikeutuu - kun huomataan, että sekä uusliberalismin vastustajat että kannattajat ovat velkaa Marxille.
Vastustajat velkasuhde on varsin selvä. Ajatus kapitalismiin erottamattomasti kuuluvasta ihmisten riistosta päätyy nykyihmisillekin usein Marxista alkavan ketjun välityksellä. Seattlen ja Prahan aktivistien harjoittama talouden kriittinen analyysi, poliittinen taloustiede, ja ideologiakritiikki ovat hengeltään vaikkakaan eivät yksityiskohdiltaan marxilaisuutta. Usko yhteiskunnallisiin liikkeisiin muutosvoimana on myös sukua Marxin työväenliikettä koskeville ajatuksille. Itse asiassa myös se, jota pidetään uusien liikkeiden selvimpänä heikkoutena, eli selkeän vaihtoehdon puuttuminen nykyiselle järjestelmälle, olisi saattanut miellyttää Marxia, sillä hänhän ei pitänyt kommunistisen yhteiskunnan piirustusten laatimista järkevänä. Tietenkin velkasuhteita ja sukulaisuutta löytyy myös moniin selvästi ei-marxilaisiin vanhoihin liikeajattelijoihin - vaikkapa Bakuniniin, Kropotkiniin ja Goldmaniin - mutta tämä ei kumoa Marxin merkitystä.
Vaikeampaa sen sijaan on varmasti niellä väitteeni toista osaa - sitä, että myös uusliberalismin kannattajat ovat velkaa Marxille. Eivätkö nämä ole antimarxilaisia, ja evätkö he pidä olennaisena hävittää maailmasta sosialismin rippeetkin? Heidän Marx-velkansa kuitenkin huomataan, kun tarkastellaan uusliberalismin voittokulun syitä ja erityisesti sitä, miksi hyvin monet sosiaalidemokraatit tai entiset marxilaiset ovat omaksuneet sen. Näitä ovat esimerkiksi Lipponen, Schröder ja Blair, monet Itä-Euroopan "apparattshikit" sekä Saksan ja Suomen akateemiset takinkääntäjät. Muodonmuutoksen helppouteen on tietenkin olennaisesti vaikuttanut maailman valtasuhteiden muutokset, mutta taustavaikuttajana ovat myös heidän aiemmin omaksumansa ideologiset opit.
Ideologian tasolla muutoksen kuvio lienee pääpiirteissään seuraava: Talouden ja teknologian kehityksen uskotaan olevan yhteiskunnan hyvinvoinnin perusta. Näinhän ajatteli Marx ja ainakin osittain juuri hänen vaikutuksestaan myös valtavirran taloustieteilijät ja ajattelijat. Teknologialla taas uskotaan olevan objektiivinen, politiikasta riippumaton kehityssuunta, mihin käsitykseen on päädytty muun muassa vallitsevalla tavalla lukea Marxia. Taloudellakin ajatellaan olevan objektiivinen kehityssuunta ainakin mitä tulee työorganisaatioon ja teknologian käyttöön. Ainoa poliittinen aspekti taloudessa liittyy omistussuhteisiin, mikä taas on keskeinen osa Marx-kaanonia.
Liukuminen pois perinteisestä marxilaisuudesta alkaa, kun allekirjoitetaan hyvin luonnolliselta tuntuva väite, jonka mukaan reaalisosialismin epäonnistumien osoitti tuotantolaitosten valtiollisen tai yhteiskunnallisen omistuksen haittaavan talouden objektiivista kehitystä. Näin ollen luovutaan keskeisestä sosialismin aspektista ja aletaan kannattaa markkinataloutta. Tämän taas uskotaan olevan nykyisin kapitalismin vallitessa olemassa - jälleen uskomus, joka saa tukea vallitsevalta marxilaisuudelta.
Niinpä siis ajatellaan, että markkinoina mielletty nykyinen kapitalismi on talouden tehokkuuden tae. Ainoa jäljelle jäävä sosiaalinen pyrkimys on halu saada köyhille ja työläisille lisää hyvinvointia. Mutta koska talous ja teknologia ovat kaiken perustana, pyrkimyksen toteuttaminen merkitsee teknologian kehityksen edistämistä ja taloutta haittaavien rajoitusten purkamista. Lopulta päädytäänkin siihen uusliberalistiseen käsitykseen, että rikkaiden rikastuminen auttaa parhaiten köyhiä ja kapitalistien rikastumien työläisiä.
Kaiken taustalla on siis Marxin suosittu taloudellisen perustan oppi. Hän itse lienee ajatellut, että kapitalismi luo taloudellisen perustan, jonka vallankumous ottaa ikään kuin kypsänä hedelmänä vastaan. Lenin taas väitti, että sosialismi kypsyttää hedelmää vielä lisää ja valmistelee tietä kommunismiin, minkä näkemyksen pohjalla osittain lepää köyhille maille niin tuhoisa moderni kehitysajattelu. Kolmastieläiset ja monet muut uusliberaalit sen sijaan ajattelevat, että annetaan kapitalismin hedelmän itsekseen kypsyä aina vain lisää - mehua kyllä tirskuu köyhille niin paljon kuin nämä missään olosuhteissa voivat saada.
Eikö sitten teknologian ja tuotantovoimien kehitys ole objektiivista? Eikö tässä nyt haeta ideologista selitystä alueelta, josta löytyy vain tieteen vääjäämätöntä totuutta?
Käsitykseni mukaan kapitalismin ymmärtäminen ja kritiikki ei voi edistyä ellei luovuta tästä uusliberalismille ja perinteiselle ekonomistiselle marxilaisuudelle yhteisestä opista. Luopuminen ei marxilaisuuden hengessäkään kasvaneille ihmisille pitäisi olla kovin vaikeaa, sillä monilta marxilaisilta, Marxin inspiroimilta tutkijoilta ja jopa Marxin itsensä kirjoituksista löytyy aineistoa jotka osoittavat, että teknologian ja talouden muutoksessa - niin sanotussa kehityksessä - on aina kysymys myös poliittisesta hallinnasta. Toisin sanoen kapitalismi on tehtaan lattialta ja pellon siemenistä aina maailmanjärjestöjen kokoussaleihin saakka läpeensä poliittinen järjestelmä.
Tämä ilmenee jo siinä, että suuryhtiöiden pääoman kasaantumisen perusta on se, että ne pyrkivät kaikin keinoin estämään markkinoiden kautta tapahtuvan vaikutuksen toimintaansa. Tässä kaikenlainen poliittinen juonittelu ja mielipiteiden muokkaaminen on olennaista. Keskeiset kapitalistiset yhtiöt ovat yhtä poliittisia olioita kuin valtiot. Niinpä toisaalta kapitalismi ja toisaalta torien ja teorioiden markkinatalous ovat pitkälti toisilleen vastakkaisia ilmiöitä.
Yksi kapitalistisen tuotannon keskeinen piirre on ollut työntekijöiden kokoaminen tehtaisiin. Tämän on uskoteltu juontuvan tehokkuusvaatimuksista. Todellisuudessa yksityiskohtaiset historialliset tutkimukset samoin kuin feministisestä perspektiivistä lähtevä taloustutkimus osoittavat, että työn kokonaistehokkuus näin päinvastoin laski: työntekijöillä ei ollut enää mahdollista käyttää osaa energiastaan ja ajastaan omavaraistalouteen ja uusintamistyöhön, joita saattoi tehdä käsityötuotannon ohessa, jopa sen kanssa samanaikaisesti. Tietenkin kapitalistin itselleen saama tuotto näin kasvoi, joten hänen näkökulmastaan tehokkuus kasvoi.
Samaten työn jakamista niin, että kukin työntekijä erikoistuu kapeaan osa-alueeseen, pidetään poliittisesti neutraalina työn tehostamisena ja rationalisointina. Kuitenkin sekä historian että nykypäivän todistusaineisto viittaa vahvasti siihen, että kyseessä on ennemminkin pyrkimys alistaa työntekijä paremmin kapitalistin vallan alle: erikoistumalla hävitetään työläisen monipuolisiin taitoihin liittyvä valta.
Myöskin koneiden ja muun teknologian käyttöönottoon on liittynyt vahva poliittinen aspekti. Niiden avulla on keskitetty valtaa, pidetty työläisiä kurissa ja samoin kuin työnjaolla vähennetty ammattitaidon merkitystä. Marx viittaa tähän Pääomassaan muttei tee siitä kummempia johtopäätöksiä.
Vielä kyseenalaisemmaksi käy kapitalistisen tuotannon tehokkuus, kun otetaan huomioon ekologian, feminismin sekä epävirallisen talouden ja globaalin poliittisen ekonomian tutkimuksen paljastamat valtavat ulkoistetut kustannukset. Usein yhtiö maksaa vain murto-osan tuotantonsa aiheuttamista kustannuksista, jotka ilmenevät ympäri maapalloa muun muassa ympäristötuhoina ja ihmisten kärsimyksinä, sairastumisina ja ennenaikaisina kuolemina. Kapitalistisen taloudellisen toiminnan tehokkuus, tuottavuus ja kasvu ovat siis vain näennäisiä. Kun haittaa tuotetaan enemmän kuin hyötyä, on itse asiassa kyseenalaista voidaanko puhua ylipäänsä tuotannosta vai olisiko soveliaampi termi esimerkiksi haitanteko. Vaikka ihmisten yleisen hyvän lisäämistä tapahtuu korkeintaan poikkeustapauksissa, kapitalistien toiminnalla on kuitenkin heidän itsensä ja heidän asioiden hoitajiensa kannalta mieltä: se muokkaa ja tuhoaa maailman resursseja niin, että jäljelle jäävistä aivan kuin luonnostaan suurin osa kuuluu kapitalisteille ja muille rikkaille.
Kaikki tämä johtaa siihen, että kapitalistinen taloudellinen
toiminta on syvästi poliittista, mikä taas oikeastaan merkitses
sitä, ettei taloutta nykyisessä epäpoliittisessa mielessä
ole olemassakaan. Uusliberalismi ratsastaa juuri tällä talouden
epäpoliittisuus myytillä, jota sekä oikeiston että
vasemmiston ideologit ovat vahvistaneet. Kun myytti alkaa yhteiskunnallisen
"ajatusliikkeen" voimasta vähitellen rapautua, menettää
kapitalistien ja heidän uusliberaalien myötäilijöidensä
harjoittama kiristys uskottavuuteensa. Kun he vaativat ihmisiltä taas
uhrauksia, koska muutoin talous menee hunningolle, voi uuden liikkeen kasvattien
retoriikka olla esimerkiksi seuraavaa: "Emme me haluakaan teidän kahmivan
lisää resursseja itsellenne - menköön hunningolle vaan!
Meitä ei teidän taloudeksi kutsumanne poliittinen toiminta elätä.
Päinvastoin se uhkaa meidät tappaa. Meitä elättää
luonto ja omat kätemme, ja tulemme kamppailemaan
päättäväisesti,
ettette te niitä meiltä vie!"
Lisää perusteita väitteideni tueksi ja runsaasti lähdeviitteitä löytyy kirjastani Maailman tilan kootut selitykset (Like, Helsinki 1998).
|
Palautetta kirjoittajalle voi
lähettää osoitteeseen etunimi(at)sukunimi.info
Kirjoituksen uudelleen julkaiseminen on toivottavaa. Siitä tarkemmin tekijän kotisivulla. |
Takaisin Olli Tammilehdon kotisivun alkuun
28.12.2000