Jaa alla oleva somessa tai sähköpostilla:

Jaa

Tämä Olli Tammilehdon kirjoitus on julkaistu Kulttuurivihkojen numerossa 6/2022. Uudelleen julkaiseminen toivottavaa. Siitä tarkemmin tässä.

Elämää rautaesiripun takana

Lappeenrannan länsipuolella asuvat suomalaiset käyvät nykyisin Venäjällä harvemmin kuin Vatikaanissa. Ulkoministeriön kehotusta ”välttää kaikkea matkustamista Venäjälle” noudatetaan hyvin. Joitain poikkeavia yksilöitä kuitenkin löytyy.

Matkustin elokuussa uuden rautaesiripun taakse. Helsingistä lähteneessä bussissa olin ainoa suomalainen. Venäläisten turistien täyttämässä Viipurissa törmäsin muutamiin Imatralta tulleisiin maamiehiini. Pietarissa ainoat tapaamani ”kollektiivisen lännen” edustajat olivat kolme ruotsalaista nuorta.

Lähdin liikkeelle, koska halusin pitkästä aikaa tavata venäläisiä tuttujani. Nyt siihen oli tilaisuus, joka saattoi mennä pian ohi. Heinäkuussa Venäjä poisti kaikki maahantulorajoitukset. Negatiivista koronatestitodistusta tosin virallisesti vaaditaan, mutta rajalla todistusta ei minun ja lukuisten muiden ihmisten kokemuksen mukaan kysytä. Suomen rajoitettua venäläisten maahantuloa on todennäköistä, että vastavuoroisesti Venäjä hankaloittaa uudelleen suomalaisten rajanylitystä.

Kävin Viipurin ja Pietarin lisäksi Petroskoissa ja Vologdassa, joka on samannimisen läänin (oblast) pääkaupunki noin 500 kilometriä Pietarista itään. Missään en kokenut olevani sen suuremmassa vaarassa kuin Suomessa. Minuun suhtauduttiin ystävällisesti tai ”normaalisti” silloinkin, kun länsieurooppalaisuuteni oli selvää. Keskustelin kymmenien tuttujen ja vieraiden ihmisten kanssa sanktioista ja sodasta. Minulle aiemmin tuntemattomia ihmisiä tapasin kahviloissa, junissa ja hostelleissa.

Juuri kukaan ei tunnustanut sanktioiden vaikuttaneen merkittävästi omaan elämäänsä. Vaikutuksia oli usein vaikea keksiä. Esimerkiksi yksi tapaamani nuori muisti vain sen, että KFC-ketjun ruoka ei ollut yhtä hyvää kuin aikaisemmin. Toinen taas keksi, että elokuvateattereissa ei enää esitetä uusia länsimaisia elokuvia. Yksi vaatealan yrityksen johtaja kuitenkin kärsi siitä, ettei länsieurooppalaisia merkkivaatteita voinut enää tuoda maahan. Kieliä sekä lännessä että Venäjällä opettava nainen oli huomattavan ärtynyt siitä, että matkustaminen ja rahansiirto oli vaikeutunut. Hän ihmetteli, miksei yhdysvaltalaisille aseteta sanktioita: heidän maansahan on mukana aseellisissa konflikteissa jatkuvasti eri puolilla maailmaa.

Kaupoissa sanktioiden vaikutusta ei myöskään ollut havaittavissa: hyllyt olivat täynnä kaikkea mahdollista tavaraa, ja asiakkaita riitti. Joitakin pieniä muutoksia kuitenkin näkyi: maitotuotteet olivat aikaisempaa enemmän muovipaikkauksissa kahden kartonkipakkauksia valmistavan firman vetäydyttyä Venäjältä.

Sotaa ei juuri huomannut kaupungilla liikkuessa. Pietarin metrossa näkyi siellä täällä Z-mainoksia, joissa oli hashtag ”omia emme hylkää”. Televisiossa sota sen sijaan oli kovasti läsnä: aina kun satuin näkemään pääkanavien lähetyksiä, niissä puhuttiin Ukrainan sodasta: haastateltiin esimerkiksi Donetskin asukkaita, joiden taloja Ukrainan armeijan ampumat kranaatit olivat vaurioittaneet, tai kuultiin venäläisten asiantuntijoiden kommentteja lännen poliitikkojen sotapuheisiin.

Sotaa vastustavia ja sen hyväksyviä ihmisiä oli keskustelukumppanieni joukossa suunnilleen yhtä monta. Yhtenä sodan kannatusta selittävänä tekijänä mainittiin televisio: ajankohtaistietonsa televisiosta saavat hyväksyivät sodan, kun taas ne, jotka hankkivat tietonsa internetistä vastustivat sotaa. Tämä vaikuttaa siihen, että vanhempien ikäluokkien edustajat hyväksyvät sodan useammin kuin nuoret. Toisaalta nämä säännöt toteutuvat vain summittaisesti, ja minunkin pienessä ”otoksessa” oli poikkeuksia.

Fanaattisia sodan kannattajia tai vastustajia en juuri tavannut. Monien ihmisten kannoissa oli mielenkiintoisia nyansseja. Esimerkiksi kovasti sotaa vastustava ihminen saattoi todeta, että hän kyllä tietää USA:n käsien olevan vielä enemmän veressä kuin Venäjän. Toisaalta yksi sodan hyväksyjistä puhui siitä, kuinka sekä Venäjän että lännen sotapuhe on propagandaa ja että totuudenmukaisen kuvan saaminen tilanteesta ja sen taustoista vaatii asiaan perehtymistä monenlaisten lähteiden avulla.

Sodan vastustajat viittasivat meille tuttujen argumenttien lisäksi siihen, että venäläiset ja ukrainalaiset ovat veljeskansoja. Sodan hyväksyjät taas vetosivat siihen, että Venäjä on vain mennyt auttamaan Donbasin asukkaita, jotka ovat kahdeksan vuotta olleet Ukrainan pommien ja kranaattien kohteena.

Ihmiset eivät yleensä pelänneet ilmaista näkemyksiään tuntemattomalle utelijalle. Sen sijaan aktiivisen sodan vastustamisen seuraukset tiedettiin niin rankoiksi, että katsottiin protestien olevan käytännössä mahdottomia. Yhden keskustelukumppanini mukaan sodanvastaista liikettä heikensi myös se, että suuri joukko aktivistimiehiä pakeni jo heti sodan alussa Georgiaan. Kuitenkin kansalaistoiminta ympäristö- ja asukaskysymyksissä on edelleen mahdollista.

Yleisvaikutelmaksi matkastani jäi normaalisuus epänormaalista sodasta huolimatta. Elämä Venäjällä jatkuu suurin piirtein samanlaisena kuin mitä se oli vuonna 2019, jolloin edellisen kerran kävin maassa. Ihmiset käyvät töissä, opiskelevat, kaupustelevat, kerjäävät, kuljeskelevat kaduilla, hoitavat puutarhapalstojaan, käyvät datsoillaan, lomailevat, lukevat, tuijottavat televisiota tai kännykkää, juhlivat, riitelevät, rakastavat, seurustelevat, kasvattavat lapsiaan ja hoitavat vanhuksiaan kuten aiemminkin.

Hyveelliset ja oikeudentuntoiset suomalaiset eivät tätä voi hyväksyä! Miten ne venäläiset kehtaavat lomailla ja tehdä turistimatkoja jopa Suomeen samalla, kun heidän maansa käy sotaa? Ja miten minä olen kehdannut matkustaa Venäjälle ja tukea matkalippuja, majoitusta ja ruokaa ostamalla Putinin sotakoneistoa?

Nykyään yleinen totaaliboikotin ajatus on monella tavoin kyseenalainen sekä käytännölliseltä että periaatteelliselta kannalta. Ensinnäkin venäläisturismin estäminen ja kansalaisten boikottitoimet tuskin käytännössä vaikuttavat Venäjän sodankäyntiin, kun eivät edes länsimaiden poikkeuksellisen tiukat sanktiot näytä vaikuttavan. Sen sijaan venäläisten ja länsieurooppalaisten välisten kontaktien rajoittaminen voi tehdä venäläisten sodanvastustajien aseman entistä tukalammaksi.

Jos taas kysymys on moraalisesta periaatteesta boikotoida rikoksen tekijöitä ja heidän kumppaneitaan, boikotti ei voi kohdistua niihin venäläisiin ihmisiin ja organisaatioihin, jotka eivät ole missään tekemisissä sotaponnistelujen kanssa ja jopa vastustavat niitä. Eikä oikein myöskään niihin ihmisiin ja organisaatioihin, jotka ovat pakotettu olemaan mukana sodassa.

Jos kuitenkin oletetaan, että jokainen maa on jollakin tavalla yhtenäinen kokonaisuus ja siksi kaikki venäläiset ovat syyllisiä sotaan, boikotin olisi laajennuttava koskemaan lukuisia muita maita. Mikään periaate, joka tuomitsee jonkin toiminnan rikolliseksi, ei ole moraalinen, ellei se kohdistu yhtä lailla kaikkiin, jotka ovat syyllistyneet kyseessä olevaan rikokseen. Hyökkäyssodan takia boikotoitavien maiden lista on pitkä. Pelkästään Jemenin sodan takia olisi boikotoitava Yhdysvaltoja, Britanniaa, Ranskaa1, Saudi-Arabiaa, Yhdistyneitä Arabiemiraatteja, Egyptiä, Marokkoa, Jordaniaa, Sudania, Kuwaitia, Qataria ja Bahrainia2. Oikeastaan boikotin olisi laajennuttava koskemaan myös Suomea, joka on vienyt aseita viiteen Jemenin sotaan osallistuvaan maahan3.

Johdonmukainen ja moraalinen hyökkäyssotaboikotti on siis varsin vaativa tehtävä. Miten esimerkiksi suomalaiset voivat boikotoida Suomea? Tämän dilemman ratkaisua odotellessa voi osallistua kansainvälisen ja suomalaisen rauhanliikkeen toimintaan, joka tähtää neuvotteluratkaisun löytämiseen sekä sodan ja varustautumisen nimellä kulkevan yhteiskunnallisen sairauden parantamiseen.



PS. Venäläiset tuttavani raportoivat, ettei vielä lokakuun lopullakaan sanktioiden vaikutusta näy kaupoissa tai arkielämässä. Merkittävä muutos on kuitenkin osittainen liikekannallepano, joka on herättänyt yleistä levottomuutta ja ahdistusta ja johtanut monien nuorten miesten maasta pakoon.


02.12.22