Lauri Punamäen ja Pontus Purokurun Voiman numerossa 1/2017 julkaistu artikkeli ”Hankalia kysymyksiä hyvinvointivaltiosta” on saanut osakseen rankkaa kritiikkiä. Artikkeli lähtee globaalin ja ylisukupolvisen solidaarisuuden arvosta, jonka varmaan kriitikot jakavat heidän kanssaan. Punamäen ja Purokurun ymmärtämistä vaikeuttaa kuitenkin valtio-sanan kaksi eri merkitystä: toisaalta sillä viitataan poliittiseen organisaation yleisellä tasolla, toisaalta aivan tietyn tyyppiseen, nykyisin vallitsevaan poliittiseen organisaatioon. Selvyyden vuoksi käytän nyt edellisestä asiasta termiä ’polorgi’ kun taas valtio-sanalla viittaan tässä vain jälkimmäiseen asiaan.
Marxilaisessa traditiossa on suhtauduttu kriittisesti valtioon ja uskottu sen häviävän silloin, kun taloudessa on siirrytty sosialismin kautta kommunismiin. Toisessa työväenliikkeen pääsuuntauksessa anarkismissa on sen sijaan haluttu päästä eroon valtiosta nopeammin. Kummankaan tradition edustajat eivät harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ole ajatelleen, että valtion lakattua ei olisi mitään polorgia: kyse on siitä, että se muuttuu laadullisesti toiseksi niin, että sitä ei enää voi kutsua valtioksi.
Koska anarkisteille ja heitä lähellä oleville marxilaisille valtiottomuuteen siirtyminen ei ole ollut kaukainen päämäärä vaan samanlainen tavoite kuin sosialistiseen talouteen siirtyminen muussa työväenliikkeessä, ei-valtiollisista polorgeista on esitetty hahmotelmia. Niille yhteistä on alhaalta ylöspäin tapahtuva organisoituminen siten, että ylimmät tasot ovat vähiten itsenäisiä ja riippuvaisia alemmista tasoista. Kyse on organisaatiomallista, joka on ollut pitkään arkipäivää joissakin yhteiskunnallisissa liikkeissä ja myös monien, suurten sivilisaatioiden ulkopuolella eläneiden kansojen keskuudessa. Tätä polorgityyppiä edustaa myös se useissa vallankumouksissa hetkeksi syntynyt neuvostoihin perustuva demokraattinen järjestelmä, jota Hannah Arendt kutsuu vallankumousliikkeidemme ”kadonneeksi aarteeksi”.
Kahden sekä marxilaisuudesta että anarkismista ammentavan ajattelijan, Murray Bookchinin ja Abdullah ?–calanin vaikutuksesta tällainen polorgi on syntynyt hiljattain Pohjois-Syyriaan. ”Demokraattinen konfederalismi” rajoittui aluksi vain kurdien asuttamaan Rojavaan. Nyt tähän suoraa demokratiaa harjoittavien paikallisten kommuunien liittokuntaa kuuluu myös pääasiassa arabien asuttamia alueita, ja kokonaisuutta on alettu kutsua Rojavan sijasta Pohjois-Syyrian federaatioksi.
Demokraattisen konfederalismin tyyppiset polorgit saattavat olla avain Punamäen ja Purokurun esiin nostamaan dilemmaan. Pohjois-Syyrian kehitys ja myös jotkut muut esimerkit vallankumousten historiasta viittaavat siihen, että demokraattisen konfederalismin tyyppiset polorgit ovat mahdollisesti kykeneviä ylittämään rakenteen, joka tekee parhaimmastakin modernista valtiosta tietyssä tilanteessa hirviön: tiukat maantieteelliset rajat ja tiukasti määritellyn valtiojäsenyyden. Voidaan kuvitella maailmaa, jossa paikalliset kommuunit liittoutuvat toisaalta niitä maantieteellisesti, toisaalta niitä aatteellisesti tai ongelmiensa luonteen kannalta lähimpinä olevien kommuunien kanssa. Alueellinen identiteetti olisi yksi monista, ja alueellisuus vaihtuisi liukuvasti toiseksi.
Sitä, jonka on vaikea kuvitella tällaista maailmaa, kehotan kulkemaan esimerkiksi Sysmästä itään päin, niin huomaa kuinka hämäläisyys muuttuu vähitellen savolaisuudeksi. Tilanne lienee ollut samantapainen 1800-luvulla myös Suomen suurruhtinaskunnan ja Arkangelin kuvernementin rajoilla, joilla suomalaisuus muuttui liukuvasti karjalaisuuden kautta venäläisyydeksi.
Olli Tammilehto
PS. Vielä mainos: uudessa kirjassani ”Tuhokehitys poikki – Yhteiskunnan olomuodon muutos” kirjoitan laajasti Rojavasta ja muista sen tyyppisistä yhteiskuntamuodostumista.
Tää oli yks niitä kysymyksiä, joita mä noin 5-vuotiaana vakavasti ihmettelin. Niin että aina välillä muistan, esimerkkinä oli Ruotsin ja Suomen ero, että sama maa onkin, yht’äkkiä eri valtio jostain metristä alkaen. Samoin ihmettelin kielien eroa, suomen ja ruotsin, joita opin lukemaan kauppojen kylteistä : Varuboden ja oliko se Siirtomaatavarakauppa vai Sekatavaroita p?? finska. Tää kysymys jäi lepäämään, toinen oli polttavampi, eli mitä on siellä, mihin avaruus loppuu. Teologian opiskelut toivat siihen teoreettista valoa: Jumala on rakkaus. Hän on ajan ja avaruuden ulkopuolella, transsendentti. Tämän olin kyllä kokemuksellisesti todennutkin tultuani uskoon, mikä oli minusta suuri ihme. Odottamaton tapahtuma, joka muutti elämäni suunnan, totisesti. Niin , valtiokysymyksestä vielä, Oiva Paloheimo on valaissut sitä kirjassaan ”Tirlittan” suunnilleen siten, mitä siitä lapsena ajattelin. Lapsia ei pitäisi aliarvioida. Hehän ovat aitoja filosofeja kysymyksineen.
Kaunis ajatus nuo häipyvät rajat: ”Alueellinen identiteetti olisi yksi monista, ja alueellisuus vaihtuisi liukuvasti toiseksi.” Sitähän voi jo kokea Euroopassakin matkustellessa mutta ei kaikkialla. Heti Ranskasta Italian rajan yli uimarannalta toiselle siirryttäessä naiset saavat yllättäen peittävänpuoleiset uimapuvut. Pitkä kulttuurihistoria sanelee.
Vähemmän kehittyneissä kulttuureissa, kuten Kurdistaniassa, luonnollisesti on vähemmän rajoituksia ja eroja naapurialueiden välillä. Mutta, täytyisi olla jokin ”henkisesti” korkeampi vahva taso ja taho joka suojelisi pastoraalisissa oloissa onnellisena eläviä ihmisiä, niin ettei heitä omassa hyväntahtoisuudessaan ja hyväuskoisuudessaan alettaisi taas orjuutta ja ryöstää. ”Onnen maa, jossain häämöttää…” En pidä onnettomana alhaalta ylöspäin tapahtuu evoluutiota, mutta pelkään taas, että ennen muta ”seitsenpäiseltä lohikäärmeeltä” pitäisi leikata kaikki seitsemän kurkkua auki aavikkohiekkaan …
Kurdistan ei mitenkään ole vähemmän kehittynyt kulttuurina kuin esimerkiksi Suomi tai Eurooppa. Eivätkä kurdit elä pastoraalisissa oloissa. Heidän ongelmansa on yli sata vuotta ollut se, että Turkki, Syyria, Irak ja Iran ovat eurooppalaisten maiden ja USA:n tuella sortaneet heitä.
Näyttää oudolta mainita anarkismi työväenliikkeen pääsuuntauksena, koska sen kannatus on onneksi marginaalista. Kaikkein merkittävin työväenliikkeen suuntaus Suomessa on tällä hetkellä ehdottomasti sosialidemokratia.
Yhteys, missä tuon väitteen esitän, on historiallinen ja kansainvälinen. Esimerkiksi ensimmäisen internationaalin aikana se todellakin oli toinen pääsuuntauksista. Senkin jälkeen syndikalistiset ja muut anarkistiset suuntaukset ovat olleet erittäin vahvoja monissa maissa. Suomalaisille tutuin anarkistishenkinen suuri työväenjärjestö lienee ”Tuplajuu” eli IWW eli Industrial Workers of the World, jossa amerikansuomalaiset toimivat suurin joukoin.
Toisaalta suomen vanha työväenliike piti sisällään monenlaisia suuntauksia ??€â€? myös anarkistisia. Liikkeen vaatimusta, että kansanedustajilla on oltava imperatiivinen mandaatti eli sidottu valtakirja, voidaan pitää anarkistisena.
Tolstoilaisuus herätti aikoinaan sympatiaa monissa työväenliikkeen aktivisteissa. Tolstoilaisuus edustaa yhtä anarkismin suuntausta, jossa kaikenlaisen väkivallan tuomitseminen on keskeistä.
Missä Arendtin kirjoituksessa tai teoksessa on tässä mainitsemasi ilmaus?
Ilmaus on Arendtin kirjassa ”On Revolution”. Sen viimeisen luvun otsikko on ”The Revolutionary Tradition and Its Lost Treasure”. Luvusta selviää, että kadonnut aarre on juuri ”julkisen vapauden” (public freedom) mahdollistava neuvostoihin perustuva demokratia.
Olli Tammilehto