Helsingin Sanomissa oli viime lauantaina (6.10.18) iso juttu ”Ilmastoteoilla on kiire”. Samana päivänä ilmestyneessä Kuukausiliitteessä oli toinen laaja ilmastojuttu, joka kertoi, miten Tyynen valtameren saarivaltio Nauru on hukkumassa merenpinnan nousun seurauksena. Tavanomaiseen tapaan kirjoituksissa ei puhuta halaistua sanaa kaikkein olennaisemmasta ilmastoteosta: osallistumisesta yhteiskuntamme muuttamiseen sellaiseksi, että hyvä elämä voidaan suoda kaikille samalla kun nykyisenkaltaista taloudellista toimintaa pienennetään ratkaisevasti.
Nämä tylppäkärkisetkin jutut saivat todennäköisesti monet lukijat hetkeksi huolestumaan ja ajattelemaan, että muutoksia pitäisi tapahtua. Helsingin Sanomat ei kuitenkaan anna tällaisten huolten ja muutosajatusten kauan häiritä lukijoitaan. Ilmastojuttujen kompensaationa on 18 ja puoli sivua, joiden sanoma on ”Ei syytä huoleen – jatketaan vain entisellä mallilla”. Päivän lehdessä ja Kuukausiliitteessä on kaksi ja puoli sivua lentoyhtiöiden mainoksia, yhdeksän ja puoli sivua automainoksia ja kuusi ja puolisivua paljon piilomainontaa sisältäviä autojuttuja.
Helsingin Sanomat edustaa hyvin vallitsevan ilmastopolitiikan tekopyhyyttä. Tämä johtaa jotkut kriitikot harhaan: kun he huomaavat ilmastopuheen valheellisuuden ja valtarakenteille alisteisen luonteen, he alkavat uskoa, että koko ilmastonmuutospuhe on vain joidenkin yhtiöiden etuja palvelevaa harhautusta. Olennaista on kuitenkin huomata, että fossiiliyhtiöt ovat kaapanneet ilmastokeskustelun kaksi kertaa, kuten merkittävä yhdysvaltalainen tekniikan historioitsija David Noble artikkelisssan ”The Corporate Climate Coup” kirjoittaa: Ne ovat toisaalta rahoittaneet ilmastoskeptisisimiä ja ilmastonmuutoksen torjuntatoimia kyseenalaistavia PR-kampanjoita. Toisaalta ne ovat aktiivisesti vaikuttaneet siihen, että ilmastokeskustelu ja päästösäätely ovat muokkautuneet yhtiöille vaarattomaksi ja niitä hyödyttäväksi.
Tämä korruptoitunut ilmastopuhe on levinnyt Suomessa ympäristöasioista paljon tietävienkin keskuuteen. Ne vihreät poliitikot, ympäristöjärjestöt ja ilmastokirjailijat, jotka vaikenevat ilmastokriisin vaatimasta yhteiskunnan syvällisestä muutoksesta, saavat paljon julkisuutta. Sen sijaan aktivistipiireissä yleinen yhteiskuntakriittinen ilmastonäkemys on marginaalissa.
Olli Tammilehto
Vastikään on hallituksen taholta korostettu autoilun tärkeyttä muun muassa siten että entistä nuoremmille kaavaillaan autoilun aloittamisen mahdollisuutta jo ennen
nykyisen ajokortti-iän saavuttamista ”liikenteeseen oppimisen” nimissä. Kuinka
tämä suhteutuu puheeseen jonka mukaan fossiilisten polttoaineitten kulutusta tulisi vähentää kun hallitustaholtakin yksityisautoilu koetaan aina vain entistä tärkeäm-mäksi.
On huomioitava että yksi luontoa eniten kuormittava seikka ovat liikenteen päästöt!
Autottomana ja ajokortittomana miehenä olen pannut merkille että ainakin täällä Vaasan seudulla henkilöautoja tulee liikenteeseen aina vain lisää ja polkupyörällä liikkuminen automeren seassa käy entistä vaarallisemmaksi, etten sanoisi suorastaan hengenvaaralliseksi!
Päivänä muutamana pyöräilin Vaasan naapurikunnan Mustasaaren alueella ja ohitin Sepänkylän koulukeskuksen jossa ruotsin- ja suomenkielinen lukio ovat melkeinpä toistensa naapureina. Panin merkille että kummankaan koulun paikoitusalueella ei juuri polkupyöriä näkynyt mutta mopoja, moottoripyöriä ja jopa mönkijöitä oli paikat ja kadunsivustat täynnä!
Puhutaan siitä että nuoret ovat ”huolissaan” ilmastonmuutoksesta mutta eipä tuo ”huoli” käytännön elämässä näy! Tällä asenteella toteutuu hyvin Markiisitar de Pompadourin lause vuodelta 1764 ”Meidän jälkeemme vedenpaisumus”! Helsingin Sanomien ympäristökirjoitteluun ja luonnon saastumisongelmien vähättelyyn viitaten voisin taas todeta vanhalla lauseella ”Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”!
HS:n runsaan mainonnan kritiikkiin olen usein kuullut vastattavan, että mainostilaa myymällä HS turvaa itselleen varat, joiden avulla se saavuttaa riippumattomuuden (jota sillä ei olisi, jos sen tulot tulisivat vain harvasta lähteestä). Mainonnan siis katsotaan tukevan lehdistön- ja sananvapautta.
Toisaalta voi myös huomata, ettei HS:ssä ole juurikaan alkoholi-, tupakka- tai uhkapelimainoksia, koska näiden tuotteiden käytön lisääntymistä pidetään kyllin vahingollisena mainonnan rajoittamisen oikeuttamiseksi. Monen lukijankin mielestä lienisi eettisesti kyseenalaista vaikkapa ensin uutisoida tupakan tai alkoholin haitosta koskevasta tutkimuksesta ja seuraavalla aukeamalla mainostaa kyseisiä tuotteita. Journalistisen riippumattomuuden puolustaminen ei välttämättä tällöin riittäisikään röökimainosten puolustukseksi.
Mielestäni olisikin syytä asettaa välittömästi rajoituksia rankasti saastuttavien ja kasvihuonekaasupäästöjä aiheuttavien mukavuustuotteiden mainoksille. Esimerkiksi äkkilähtöjen ja kaukomatkapakettien mainokset voisi oikeastaan kieltää vastuutonta käytöstä sekä kestämätöntä elämäntapaa edistävinä ja siten ihmiskunnalle vahingollisina.