Valtio ja vallankumous bioturvallisuuden aikakaudella

Olli Tammilehdon puhe Turussa Rojavan vallankumouksen vuosipäivänä 18.6.20

Kun suomalaisuusmiehet käänsivät 1800-luvulla latinalaisperäisen revolution-sanan, heille saattoi olla itsestäänselvää, että kyse oli monessa tapauksessa todellakin vallan kumoamisesta. Kuitenkin Venäjän vallankumouksen tulkinnan vakiintuessa vuoden 1920 paikkeilla, ’vallankumous’ alkoi tarkoittaa yhä enemmän vain valtiollisen vallan valtaamista. Lokakuun vallankumouksen katastrofaalisten seurausten alkaessa paljastua yhä useampi vasemmistolainen hylkäsi kokonaan vallankumousajattelun: oli vain keskityttävä tekemään nykyisestä valtiosta parempi.

Vanha valtiovallan kyseenalaistava traditio jatkoi kuitenkin elämistään säästöliekillä. Murray Bookchin sai 1960-luvulla liekin lehahtamaan näkyväksi nuotioksi yhdistämällä vanhan anarkistisen ajattelun ekologiseen näkemykseen ja laajaan historian filosofiseen uudelleen tulkintaan. Kuitenkin ei-valtiollinen vallankumousajattelu oli pieni marginaali-ilmiö vielä 2000-luvun alussa.

Ratkaiseva käänne tämän paradigman leviämisessä tapahtui, kun kurdijohtaja Abdullah ?–calan kehitti omaa ajatteluaan Bookchin avaamalla kentällä ja kun nämä ideat viitoittivat tien Rojavan vallankumoukseen. Vallankumouksen ymmärtäminen uuden ei-valtiollisen alhaalta ylöspäin rakentuvan yhteiskunnan lähtölaukauksena alkoi yleistyä marxilaistenkin keskuudessa.

Juuri nyt vuonna 2020 tämän ajattelun ja Rojavan käytännön olemassaolo voi olla aivan olennaista. Sen jälkeen kun korona julistettiin pandemiaksi, useimpien valtioiden ote kansalaisistaan on voimistunut ennennäkemättömällä tavalla. Tunnetun italialaisen filosofin Giorgio Agamben mukaan on syntymässä uusi bioturvallisuuteen perustuva valtiollinen ”paradigma, jonka tehokkuus ylittää kaikki hallitsemismuodot, jotka tunnemme länsimaiden poliittisesta historiasta”¹. Hänen mukaansa tämä paradigma ”kykenee esittämään kaiken poliittisen toiminnan ja sosiaalisten suhteiden lopettamisen kansalaisten osallistumisen maksimaalisena muotona”.

Agamben kirjoittaa: ”Korona-aikana oli mahdollista nähdä paradoksaalinen tilanne, missä vasemmisto, jolla on tapana vaatia kansalaisoikeuksien kunnioittamista ja tuomita perustuslain loukkaukset, hyväksyy ministeriön päätöksellä tehdyt täysin laittomat ihmisten vapauden rajoitukset. Tällaisia rajoituksia eivät edes fasistit voinee kuvitella toteuttavansa.”

Agamben ei käsittele Rojavaa, mutta sen antama esimerkki voi Agamben analyysin valossa olla vielä merkittävämpi kuin mitä olemme tähän asti ajatelleet. Käynnissä olevassa uuden valtiollisen paradigman muodostumisprosessissa Rojavan inspiroima ajattelu ja toiminta voi yksi harvoista pelastusköysistä, jotka estävät meitä luisumasta bioturvallisuudella oikeutettuun teknotyranniaan.