Tietokirjailija ja tiedetoimittaja Pasi Toiviainen kirjoitti blogikirjoituksessaan ”Kahden asteen kiista – Ilmastonsuojelun loppu”
http://blogit.yle.fi/tiedeprisma/2-asteen-kiista-ilmastonsuojelun-loppu
ansiokkaasti lähenevästä ilmastokatastrofista. Hän arvosteli voimakkaasti poliitikkoja ja ympäristöaktivisteja siitä, että nämä uskovat olevan vielä mahdollista pitää ilmastonlämpeneminen korkeintaan kahdessa asteessa. Toiviainen jakoi ilmastonmuutoksen tosissaan ottavat ihmiset kahteen leiriin: Toisella puolella ovat hänen itsensä kaltaiset realistiset ilmastoalarmistit, jotka ymmärtävät, että peli on jo menetetty: ilmastokatastrofia ei voi välttää. Toisella puolella taas seisovat vanhoja mantroja hokevat ympäristönsuojelijat, jotka uskovat yhä katastrofin olevan vältettävissä, kunhan satsataan lisää teknisiin muutoksiin ja saadaan aikaan parempia ilmastosopimuksia.
Toiviaisen erottelukyky kuitenkin pettää. Hän ei huomaa tai muista, että kansainväliseen ja suomalaiseen ilmastokeskusteluun osallistuvien tutkijoiden, kirjoittajien, poliitikkojen ja ympäristöaktivistien keskuudessa mielipidekirjo on paljon laajempi ja hänen esittämänsä kahden kategorian sisällä on monia toisistaan ratkaisevasti poikkeavia sävyjä.
Toiviaisen täydellisen toivottomuuden ja hänen kiistakumppaniensa nykyisiä teknisiä strategioita koskevan toiveikkuuden välissä on suuri joukko ihmisiä, jotka ovat vaihtelevilla tavoilla sekä toiveikkaita että toivottomia. Toiviaisen tavoin he eivät näe toivoa nykyisissä strategioissa, mutta toisin kuin hän uskovat toisenlaisilla strategioilla pysyttävän 2 asteen alapuolella ja pitävät näihin siirtymisen todennäköisyyttä nollaa suurempana. Tämä joukko jakaantuu kahteen hyvin erilaiseen ryhmään: Yhtäällä ovat ne, jotka uskovat planeettatekniikkaan eli ilmaston keinomuokkaukseen. Heitä edustavat esimerkiksi Risto Isomäki ja Arctic Methane Emergency Group. Toisaalla taas ne, jotka pitävät sellaista suurta ja nopeaa yhteiskunnallista muutosta mahdollisena, jonka seurauksena voitaisiin siirtyä talouskasvusta talouslaskuun. Heitä edustavat muun muassa ekososialistit, ekoanarkistit, degrowth-liike ja suuri osa Kööpenhaminan ilmastokokouksen aktivistivieraista (ks. heidän allekirjoittamaansa julkilausumaa ” Järjestelmänmuutos – ei ilmastonmuutosta”) sekä myös sellaiset ilmastotutkijat kuin Kevin Anderson (ks. kirjoitustani Viralliset asiantuntijat eivät kerro totuutta ilmastonmuutoksen vakavuudesta hallituksilleen). Tätä kantaa ovat Suomessa tuoneet esiin muun muassa Marko Ulvila ja Jarna Pasanen (esimerkiksi kirjassaan Vihreä uusjako, Fossiilikapitalismista vapauteen. Like 2010) ja allekirjoittanut (esimerkiksi kirjassani Kylmä suihku, Ilmastokatastrofin torjunta ja nopea yhteiskunnallinen muutos, Into 2012).
Näin ollen ilmastokeskustelun kenttä jakautuu ainakin neljään leiriin. Todellisuudessa kuitenkin kaikissa näissä on monia vivahteita. Esimerkiksi osa planeettatekniikan kannattajista hyväksyy järeimmätkin menetelmät eikä usko mitään muuta ilmastokatastrofin torjuntakeinoa tarvittavan. Osa taas ajattelee ilmastonmuokkauksen olevan lähinnä täydentävä hätäkeino ja hyväksyy vain paikallisesti vaikuttavat menetelmät kuten esimerkiksi pohjoisen napajään särkemisen talvella.
Samalla tavoin ne, jotka näkevät yhteiskunnallisessa muutoksessa toivon kipinän, edustavat monenlaista ajattelua. Jotkut panevat toivonsa sivilisaation romahdukseen, joka tapahtuisi paljolti ilmastokatastrofin torjuntapyrkimyksistä riippumatta järjestelmän sisäisen logiikan ja luonnonvarojen riittämättömyyden pakottamana. Toiset taas näkevät yhteiskunnallisten liikkeiden roolin keskeisenä: ilman aktiivisia muutospyrkimyksiä sisäisen kriisin synnyttävät muutos tulee liian myöhään tai se tapahtuu väärään suuntaan. Kasvusta luopuminen jo ennen romahdusta on mahdollista, koska yhteiskunnalliset liikkeet ovat muuttaneet maailmaa aiemminkin, koska kasvukapitalismi ei tuo onnea, koska kulutus ja kilpailu on mahdollista korvata jakamisella ja koska vallan hajauttaminen ja demokratian lisääminen vastaavat suoremmin ja paremmin ihmisten pyrkimyksiin kuin aina vain korkeammalle nouseva tavarataivas.
Olli Tammilehto
Hyvä Olli.
Olli, en sanoisi, että erottelukykyni olisi pettänyt. Totta kai keskustelussa ja ajattelussa on lukuisia eri sävyjä. Blogini oli kärjistys. Samoin kuin se, että ennen ilmastodebatissa olisi kiistelty ”vain” siitä, että onko kasvihuoneilmiö totta vai ei. Olen, joka tapauksessa, ollut havaitsevinani, että yhä enemmän vääntö on kallistumassa siihen suuntaan, että onko enää saumoja vai ei.
Itse pelkään, että ei. Meni jo. Tämä johtuu siitä, että hiilidioksidipitoisuus on jo niin korkealla, että uskon sellaisen kynnyksen, jos ei jo ylittyneen, niin tuota pikaa ylittyvän, että ilmastosysteemi ottaa loikan aivan uuteen tilaan.
Tällä en kuitenkaan halua sanoa, että lopetetaan ponnistelut, vaan päin vastoin, että päästöt pois ja heti! Lisäksi on kuitenkin yhä vakavammin alettava varautua tulevaan myräkkään.
Ilmastonmuokkauksen mahdollisuuksiin en usko. Arvelen, että ne vievät vain ojasta allikkoon. Ja vaikka ne hieman helpottaisivatkin maapallon lämpenemistä, ne eivät poista itse hiiliongelmaa – eivätkä näin ollen myöskään merten happamoitumisongelmaa, jonka takia tutkijoiden mukaan noin vuonna 2050 KAIKKI maailman koralliriutat on käytännössä menetetty …